Raiskaus ja vuosia jatkunut lähisuhdeväkivalta jättivät ikuisen jäljen Ailiin: ”Mie tein sen virheen, että liian pitkään olin”

Mies tuntui Ailista ihan kiltiltä.

Kuusitoistavuotias Aili oli lähtenyt ensimmäistä kertaa tansseihin Hammaslahden seuraintalolle. Aiemmin hän oli tavannut muita nuoria vain kotikylällään Rääkkylässä, Niemisen urheilutalolla. Poikaystäviä Aililla ei ollut vielä ollut.

Oli alkukesä, seuraintalolla soitti orkesteri. Aili oli liikkeellä kotikylän tyttöjen kanssa. Kiltin tuntuinen mies oli ensimmäinen, joka haki Ailin tanssiin. Hänen nimensä oli Jaakko.

Jaakko oli Ailia neljä vuotta vanhempi, siisti ja mukavannäköinen, ei humalassa. He tanssivat yhdessä monta kappaletta, ja illan päätteeksi Jaakko tarjoutui viemään Ailin taksilla kotiin.

Niemisen kylän sijasta taksi ajoikin Suhmuraan Jaakon kotitalolle. Aili ei kuitenkaan osannut pelätä. Tottahan mies veisi hänet vielä omaan kotiin, kuten oli luvannut.

Perillä kävi ilmi, ettei Jaakon luona ollut ketään muita kotona. Taksi ajoi pois pihasta, ja Jaakko ja Aili menivät sisälle.

Sitten Jaakko vei Ailin peräkamariin ja raiskasi.

Aili rimpuili vastaan, mutta mies oli voimakas.

”Kun oli tehnyt sen tekonsa, niin sanoi, että mene käymään lääkärissä, kun hän on ollut semmosen naisen kanssa, jolla on kuppa.”

Jos elettäisiin vuotta 2023, Aili tietäisi mennä tekemään miehestä rikosilmoituksen. Mutta elettiin vuotta 1968. Aili tiesi sukupuoliasioista vain sen, mitä kansakoulussa oli kerrottu – eli hyvin vähän. Aili pelkäsi kertoa asiasta kenellekään, eikä hän olisi edes osannut käyttää sanaa raiskaus. Hän ei mennyt lääkäriin eikä poliisille.

Ei tullut oikeudenkäyntiä, ei tuomiota raiskaajalle.

Tuli avioliitto.

Raiskaus johti 20 vuoden väkivaltaiseen liittoon

”Se oli semmoinen reissu, että mie ikäni muistan.”

Aili Pakarinen, 71, istuu keinutuolissa ja pyyhkii silmiään. Hammaslahden tans­sien jälkeisistä tapahtumista on kulunut 55 vuotta, mutta niiden muisteleminen tekee edelleen kipeää.

Muistot nousivat jälleen mieleen, kun joulun alla uutisoitiin Ullanlinnassa tapahtuneesta vaimonsurmasta. Aili ei voinut olla ajattelematta sitä, miten monta kertaa hän oli itse päästä avioliittonsa aikana hengestään.

Väkivalta ei nimittäin jäänyt siihen yhteen raiskaukseen tanssien jälkeen. Ei tietenkään jäänyt, Aili ajattelee nyt. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta väkivaltaisessa liitossa vierähti lopulta 20 vuotta.

Oikeastaan Ailin ei olisi koskaan pitänyt päätyä raiskaajansa kanssa naimisiin. Mutta hän oli nuori, lapsi vielä, peloissaan ja tietämätön.

Loppukesällä 1968 Aili epäili olevansa raskaana, ja asia varmistui lääkärissä. Hän ei edelleenkään kertonut asiasta kotona, mutta vieraili Suhmurassa ja kertoi raskaudestaan Jaakon siskolle, jonka vieressä nukkui yön. Myöhemmin syksyllä Jaakon vanhemmat saapuivat Ailin kotiin. Aili pakeni häpeissään kamariin, kun aikuiset sopivat asioista keskenään. Jaakon vanhem­pien mielestä nuorten oli mentävä naimisiin, ja Ailin äiti myötäili heitä.

Aili ei saanut sanottua, ettei ollutkaan enää raskaana – hän oli saanut keskenmenon. Hän taipui aikuisten tahtoon, ja häät vietettiin presidentin luvalla jo joulukuussa.

Vielä alkukesällä hän oli ollut iloinen ja kiltti kuusitoistavuotias, joka osasi maatalon työt ja oli vuoden verran itsenäisesti hoitanut liikuntakyvytöntä vanhusta toisella kylällä. Nyt hän oli puolessa vuodessa kokenut raiskauksen, raskauden, keskenmenon ja pakkonaimisen, johon hänet oli henkisesti alistettu.

Eikä paljon parempaa ollut luvassa.

”Tässä mie oon siinä tilassa.” Kuusitoista­vuotias Aili (vas.) sukulaisnaisten kanssa heinäpellolla kesällä 1968. Kukaan ei tiennyt, mitä tyttö oli juuri joutunut kokemaan. © Ailin kotialbumi

Raiskaus avioliitossa ei ollut vielä rangaistava teko

Yleensä riita alkoi makuuhuoneessa: mies halusi tehdä jotakin sellaista, joka inhotti Ailia. Joskus mies otti haluamansa väkisin, ja sehän ei ollut tuohon aikaan edes raiskaus, sillä avioliitossa se muuttui Suomessa rangaistavaksi vasta vuonna 1994.

Monesti Aili kuitenkin piti puoliaan, ei antanut koskea itseensä tai lähti karkuun. Se johti lähes poikkeuksetta väkivaltaan.

Jaakko ajoi esimerkiksi kerran Ailia takaa sakset kädessään mutta kompastui pihalla kantoon. Aili on varma, että olisi saanut muuten sakset selkäänsä. Toisella kerralla mies haki haulikon tyttären vaatehuoneesta – siellä hän tosiaan säilytti asetta – mutta äidin huutoihin herännyt alakouluikäinen tyttö ryntäsi paikalle, riisti aseen isältään ja paiskasi lattialle.

Aili ja Jaakko olivat saaneet kaksi lasta 1970-luvun alussa. Lapset toivat iloa Ailin elämään ja suitsivat läsnäolollaan miehen väkivaltaisuutta. Pelko ja turvattomuus pahenivat jälleen lasten tullessa siihen ikään, jolloin he jo viettivät paljon aikaa kavereiden luona, erityisesti viikonloppuisin.

Silloin Aili oli kahden Jaakon kanssa, ja niitä hetkiä hän pelkäsi eniten.

Väkivaltaisuuden lisäksi mies oli avioliiton alusta asti uskoton. Siitä ei jäänyt mitään epäilystä, sillä pari kertaa hän jäi rysän päältä kiinni. Sekin sattui, sillä Aili yritti väkivallasta huolimatta elää niin normaalia parisuhde- ja perhe-elämää kuin oli mahdollista.

Samaan aikaan mies oli itse mustasukkainen. Hän saattoi potkaista Ailia jalkaan pöydän alla, jos tämä intoutui kahvipöydässä juttelemaan liian tuttavallisesti miesvieraalle.

”En mie vieläkään ymmärrä sitä kaikkea. Siihen jollain tavalla tottuu, vaikka ei pitäisi”, Aili sanoo.

Ei pitäisi, koska useimmiten väkivalta vain pahenee. Niin tässäkin tapauksessa.

Naurettava tuomio

Hoitotyötä tehnyt Aili opiskeli työn ohessa kampaajaksi ja ryhtyi yrittäjäksi vuonna 1986. Samoihin aikoihin hän sanoutui irti avioliitosta. Viimein hän oli siihen kyllin vahva.

Viimeinen pisara oli miehen Venäjältä tuoma sukupuolitauti.

Pariskunta asui yhä saman katon alla ja jatkoi avioliittoa vain muodollisesti, kun Aili kohtasi eräänä kesäiltana Jaakon työkaverin, mukavan miehen, joka oli joskus puolustanut Ailia Jaakkoa vastaan. Aili lähti miehen kanssa tämän mökille.

Jaakko sai tästä vihiä ja lähti perään – haulikon kanssa.

Aili oli jo joitakin vuosia aiemmin soittanut nimismiehelle ja pyytänyt, että väkivaltaiselta Jaakolta haettaisiin ase pois. Ilmoitukseen ei reagoitu mitenkään.

Mökillä Jaakko ampui kohti työkave­riaan, joka loukkaantui. Hän sai tuomion täyttä ymmärrystä vailla tehdystä tör­keästä pahoinpitelystä, yksitoista kuukautta vankeutta. Ailin mielestä tuomio oli naurettavan pieni.

Aili asui perheen yhteisessä kodissa vielä Jaakon vankila-ajan. Sitten hän muutti pois. Mutta sitä ennen mies pyysi polvillaan, ettei Aili lähtisi.

”Siinä hän itki ja rukoili, jotta jäisit. Että hällä ei oo sitten mittään, jos sie lähet.”

Aili ei miestä kuunnellut vaan laittoi avioeron vireille. Viime tekonaan mies vielä järjesti Ailin ja sukulaisensa välille maakaupan, jossa Ailin perintörantatontti vaihtoi omistajaa.

Tämä selvisi Ailille vasta vuonna 2012, kun Jaakko oli kuollut syöpään ja Aili alkoi ihmetellä, mitä hänen perintötontilleen oikein tapahtui. Kansallisarkistosta tilatuista asiakirjoista Aili löysi oman nimikirjoituksensa kauppakirjasta, mutta hänellä ei ole tilanteesta mitään muistikuvaa, eikä hän ole omien sanojensa mukaan saanut kaupasta penniäkään.

Aili oli ensin ajatellut mennä Jaakon hautajaisiin, mutta tieto tonttikaupasta oli kuin kylmä koura menneisyydestä.

Vielä yksi muistutus miehestä, jolla ei koskaan ollut hänelle mitään hyvää ja kaunista annettavaa.

”Haudalla en ole käynyt enkä varmasti käy, en kuuna päivänä.”

Aili kannustaa muita uhreja lähtemään väkivaltaisesta suhteesta

Pian avioeron jälkeen Aili tapasi kivan miehen, jonka kanssa suhde eteni nopeasti. He rakensivat hirsitalon Tohmajärvelle, ja vuonna 1992 Aili alkoi odottaa uusperheeseen yhteistä lasta.

Muisto onnen ajasta 1990-luvun alusta, kun Aili on juuri tullut kolmatta kertaa äidiksi. © Ailin kotialbumi

Unelma onnellisesta perhe-elämästä alkoi kuitenkin särkyä, kun pariskunta joutui pahaan auto-onnettomuuteen. Tavallisella kauppareissulla tuli auto kolmion takaa eteen maantielle, ja Ailin ja miehen auto pyörähti kolme kertaa ympäri.

Kuin ihmeen kaupalla niin Aili, mies kuin sikiö säilyivät hengissä. Poika syntyi terveenä joitakin kuukausia myöhemmin.

Onnettomuus kuitenkin vaikutti Ailiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Työ kampaajana alkoi käydä raskaaksi, samoin uusperheen ongelmat, kuten lasten välinen mustasukkaisuus. Aili muutti poikansa kanssa pois jo vuoden kuluttua tämän syntymästä.

Sen jälkeen Aililla ei ole ollut vakavaa parisuhdetta, vaikka on hän joitakin miehiä tapaillut, vielä Jyväskylässäkin, jonne hän muutti 2004. Vuosiin hän ei ole ketään enää edes etsinyt.

Sitä ei elämä Ailille antanut: luotettavaa, rakastavaa ja pitkäaikaista kumppania. Kyllä hän silti yhä joskus ajattelee, miten mukavaa olisi jakaa elämä jonkun kanssa.

”Mutta mistä niistä tietää, kuka on väkivaltainen. Se hirvittää.”

Aili halusi kertoa oman tarinansa vertaistueksi kaikille heille, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa kuin hän avioliitossaan oli.

”Jos vain huomaa, että on väkivaltaa parisuhteessa, kannattaisi lähteä aikanaan. Mie tein sen virheen, että liian pitkään olin.”

Lue myös: Kymmenen vuotta väkivaltaisessa suhteessa eläneen Veeran mielessä oli enää yksi ajatus: ”Näin me naiset Suomessa kuollaan”

Ulkopuoliset eivät tienneet, mitä Ailin kotona ja avioliitossa tapahtui. ”Mies osasi olla ihmisten ilmoilla niin, että kaikki saivat hänestä hyvän kuvan.” © Hanna-Kaisa Hämäläinen/Otavamedia