Häpeä häirintä- ja raiskauskokemuksista riipi – Pia Komulainen, 63, syytti vuosia itseään tapahtuneista, kunnes onnistui astumaan ulos uhrin roolista
Olin 14-vuotiaana erään perheen lapsenvahtina. Kerran heräsin siihen, että lasten eno alkoi kosketella minua ja tyydytti samalla itsensä. Hän vannotti, etten puhu asiasta. En kertonut kenellekään vuosikymmeniin.
Kolmekymppisenä sinkkuna kävin viikonloppuisin Vaasassa tanssimassa. Minua haki tanssimaan fiksunoloinen mies, joka kertoi olevansa poliisi. Hän ehdotti, että menisimme samalla taksilla koteihimme. Autossa hän kysyi kohteliaasti, voisimmeko jatkaa keskustelua luonani.
Minä hölmö luotin poliisiin, mutta ilta päättyi rajuun raiskaukseen kodissani. En tehnyt rikosilmoitusta, koska tekijä oli poliisi, ja olin itse päästänyt hänet kotiini. Minun sanani häntä vastaan ei olisi ollut minkään arvoinen.
Ennen muuttoa Kreetan Rogdhián kylään Pia auttoi Suomessa ahdistelua ja hyväksikäyttöä kokeneita. © HannaMonika
Häpeä säilyi vuosikausia
Näitä kokemuksiani yhdistää sama asia: arvelin olevani itse jotenkin syyllinen. Olinko vahingossa antanut ymmärtää, että olisin kiinnostunut?
Kannoin häpeää noista tapahtumista melkein nelikymppiseksi. Vasta silloin aloin käsitellä tunteitani. Osallistuin seurakunnan 13 askelta ehyempään aikuisuuteen -kurssille, jota vetivät lääkäri ja psykologi. Annoin siellä tilaa kaikille tunteilleni: itkin häpeästä, vihasta, raivosta, turhautumisen ja avuttomuuden tunteesta. Autoin itse itseäni astumalla ulos uhrin roolista.
Myöhemmin vedin kahden muun henkilön kanssa uutta ryhmää.
”Positiivista on, että pystyn yhä luottamaan miehiin.”
Häirintäkokemukset on valtavan yleistä
Lenita Airiston maaliskuussa synnyttämä keskustelu sai minut kertomaan avoimesti oman tarinani Facebookin siskot 50+ -ryhmässä. Halusin osoittaa, että häirintäkokemukset ovat Suomessa tavallisia.
Sain valtavasti kommentteja. Naiset kertoivat hyväksikäytöstä ja ahdistelusta.
Nainen voi kantaa ikäviä kokemuksia mukanaan koko elämänsä. Siksi halusin tuoda esille, että näistä asioista saa puhua ja niistä voi toipua. Uhrin osaan ei tarvitse jäädä.
Melkein jokainen nainen joutuu jotenkin häirityksi. Kun kävin 1990-luvulla ulkona, miehet kourivat rintoja ja varsinkin humalassa sanoivat: ”Olet pantavan näköinen”.
Naisia syyllistetään edelleen siitä, jos he hakeutuvat baariin ja satsaavat ulkomuotoonsa.
Olen omien kokemuksieni ja niistä eheytymisen avulla voinut auttaa samoja asioita kokeneita. Olen ollut Suomessa kolme vuotta tukihenkilönä rikosuhripäivystyksessä.
Positiivista on, että pystyn yhä luottamaan miehiin. Menin kaksi vuotta sitten naimisiin, ja olen tosi onnellinen.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
