Saija Kuuselan kesätorpasta tuli koti, joka teki hänestä kirjailijan – ”Tuntuu hassulta, vasta yli nelikymppisenä löysin itseni”
Alun perin Saija Kuusela etsi vain kesäpaikkaa itselleen. Sitten elämä puuttui peliin. ”Oma elämäni keikahti täällä ihan uuteen asentoon.”
Saija Kuusela otti huostaansa kaksi kissaa, kun niiden aiempi omistaja muutti kaupunkiin. ”Ne ovat iäkkäitä ja tottuneet ulkoilemaan maalla.”
Ensimmäisenä yönä kirjailija Saija Kuusela kuulosteli jännittyneenä torpan tunnelmaa. Antaisivatko henget hänelle luvan asettua? Vailla vastaustakin Saija vakuuttui.
”Tuli vain tunne, että kaikki on kunnossa. Sain liittyä osaksi paikan historiaa”, Saija Kuusela sanoo.
Vittaojan torppa rakennettiin Jaalan Iso-Ruhmaksen rantamaisemaan alun perin tiettävästi vuonna 1854. Nykyinenkin rakennus on jo lähes satavuotias.
Remontoidessaan torppaa ympärivuotiseksi kodikseen Saija teki siihen mahdollisimman vähän muutoksia.
”Sen sijaan oma elämäni keikahti täällä ihan uuteen asentoon”, hän kertoo.
Yllätys kaupanteon jälkeen
Helsingissä asunut Saija etsi alun perin vapaa-ajan viettopaikkaa. Vittaojan torppa tuntui omalta heti, kun hän ajoi sen pihaan keväällä 2018.
Vanha ja terve hirsitalo, jota ei ollut pilattu remonteilla. Ranta ja viereinen metsä täyttivät kaikki toiveet. Enemmänkin.
”Tilan nähdessäni tajusin haluavani myös tällaisen vanhan pihapiirin.”
Alkuperäinen Vittaojan torppa sijaitsi Forstadius-suvun omistaman Poterin rusthollin alueella. Saijalla on nippu monisteita, jotka kertovat tilan henkilöhistoriasta. Ensimmäinen torppari oli metsänvartija ja muonamies Tobias Andersinpoika. Tilan omakseen lunastivat Anna ja Toivo Kousa vuosina 1921–1923. Nykyinen rakennus valmistui kolme vuotta myöhemmin.
Seudulla asuu henkilöitä, jotka muistavat torpan kotinaan.
”Jutellessani heidän kanssaan on tullut tunne, että kaikki torpassa asuneet ovat rakastaneet tätä paikkaa.”
”Elämä täällä on ollut jatkuvaa aarrearkkuilua”
Saija osti tilan leskirouvalta, joka oli vaalinut sitä parinkymmenen vuoden ajan.
Kauppakirjassa luetellaan 2,5 hehtaarin tila, torppa, pihan rakennukset ja rantasauna. Yllätys oli melkoinen, kun Saija kaupanteon jälkeen tutustui hankintaansa. Edellinen omistaja oli jättänyt hänelle myös irtaimistonsa. Saijaa odotti kalustettu ja varusteltu torppa. Myös pihan aitoissa oli kaikki valmiina lakanoita myöten.
”Siitä lähtien elämä täällä on ollut jatkuvaa aarrearkkuilua.”
Saija kutsuu edeltäjäänsä mummoksi.
”Aina, kun käytän jotain työkalua, totean sen olevan mummolta peräisin.”
Aikanaan kuvaamataidon opettajana toimineen mummon taiteellisuus on esillä monin tavoin. Ensinäkemältä Saija ihastui ikkunoiden lyijylasimaalauksiin, joiden arvelee olevan mummon kädenjälkiä. Seinät ja hyllyt pursuavat käyttö- ja koriste-esineitä. Monet somisteista on aseteltu sävy sävyyn.
Aika tuntui aina loppuvan kesken
Ensimmäisen vuoden ajan Saija ravasi torpallaan viikonloppuisin. Talvella vierailu alkoi lämmittämisen lisäksi pumppaamalla ja kantamalla kaivovettä sisälle. Tarpeilla hän kävi ulkohuussissa. Alkeellisilla oloilla oli viehätyksensä.
”Tunsin jollain alkukantaisella tavalla pitäväni itseni elossa.”
Aika tuntui kuitenkin aina loppuvan kesken. Se harmitti.
”Menetin niin paljon luonnosta ja sen tapahtumista.”
Sitten seurasi tapahtumien sarja, jonka päätteeksi Saija päätti muuttaa torppaansa asumaan.
”Kirjailijan ura oli haave, jota en osannut ottaa todesta”
Saijalla on ollut aina läheinen suhde luontoon. Vanhemmat kuljettivat häntä kantorepussa kotikaupungin Kuopion metsissä jo ennen kuin hän osasi kävellä. Rakkaus vesistöön syttyi Kallavedellä saarimökissä.
Luonto tuli lähelle myös eläinten kautta. Saija on harrastanut ratsastusta 8-vuotiaasta. Ensimmäisen koiransa, walesinspringerspanielin hän sai 13-vuotiaana.
”Minulla on kotoisa olo luonnossa. Luonnon ei tarvitse tykätä minusta tai ottaa huomioon. Se vain on. Riippuu minusta, miltä siellä oleminen tuntuu. Jos osaan olla riittävän nöyrä ja kunnioittava, pärjään siellä.”
Jo lapsena Saija rakasti lukemista ja ainekirjoitusta. Ensimmäinen, fantasiamaailmaan sijoittunut kirjan alku syntyi, kun hän oli murrosiän kynnyksellä.
”Kirjailijan ura oli haave, jota en osannut ottaa todesta.”
Saija opiskeli biologiaa Turun yliopistossa ja väitteli tohtoriksi maankäytön vaikutuksista Suomen metsopopulaatioihin Helsingin yliopistossa vuonna 2010. Seuraavana vuonna hän aloitti työt Suomen ympäristökeskuksessa, missä hän nykyään toimii projektipäällikkönä.
Toinen ura kirjailijana sai alkunsa kipeässä elämäntilanteessa vuonna 2015. Takana oli vaikea ero, ja ajanjakso masensi.
”Eräänä iltana jostain nousi kirkkaana ajatus: ainahan voin kirjoittaa. Menin tietokoneelle ja aloitin.”
Luettuaan tuotoksensa Saija tajusi kirjoittaneensa dekkarin ensimmäisen luvun.
”Tavallaan teksti vei ja minä vikisin.”
Kaupunkilaisen ihmiskoe
Kirjan ensimmäinen versio syntyi työn ohessa yhdeksässä kuukaudessa. Kun se oli valmis, Saija laittoi sen pöytälaatikkoon. Hän kaivoi sen esiin vasta kolme vuotta myöhemmin, keväällä 2019.
”Ymmärsin, että saadakseni kirjan julkaistua olisi tehtävä jotain radikaalia.”
Saija jäi opintovapaalle ja alkoi opiskella kirjoittamista avoimessa yliopistossa. Asunto Helsingissä tuntui kohtuuttoman kalliilta maksettavaksi aikuiskoulutustuella. Hän päätti muuttaa asumaan Vittaojan torppaan.
”En ollut koskaan aiemmin asunut maalla, joten se oli ihmiskoe. Annoin itselleni vuoden aikaa testata, miltä torpassa asuminen tuntuu.”
Lampaat maisemointitöissä
Asuinkäyttöä varten torppaan remontoitiin sisävessa ja rakennettiin suihku. Myös lämmöneristystä parannettiin.
Torpassa oli käytetty eristeenä kunttaa, joka oli pääosin hiekkaista sammalta. Yläpohjasta löytyi Raamatun sivun riekaleita. Kuntan tilalle asennettiin yläpohjaan eristeeksi ekovillaa ja alapohjaan hengittävää eristelevyä.
”Lattiat ovat edelleen talvisin viileät. Kylmillä keleillä saa pitää tulia hellassa tiuhaan.”
Torpan keittiössä on puulämmitteinen hella ja makuuhuoneessa pystyuuni. Lisälämpöä antaa Saijan hankkima ilmalämpöpumppu.
Saija asensi torppaan myös kaksinkertaiset ikkunat. Osa sisäikkunoista pokineen löytyi valmiina navetasta. Niihin oli lyijykynällä kirjoitettu sijainti ja ne sopivat paikoilleen kuin hanska käteen
Puuttuneet Saija teetti vanhan mallin mukaan paikallisella puusepällä.
”Se maksoi pitkän pennin, mutta moniruutuiset ikkunat ovat tärkeä elementti. Ne ovat talon silmät.”
Vesijohtojen kaivamista lukuun ottamatta Saija on vaalinut menneisyyttä henkivää pihapiiriä. Jo kolmena kesänä maisemointitöitä pusikoituneessa rantakaistaleessa ovat tehneet lampaat, jotka Saija on lainannut Karten luomutilalta Selänpäästä. Toiveena on, että lampaiden avulla näkymä säilyy edes jonkin verran perinteisenä.
”Laidunnus ylläpitää tällä hetkellä Suomen uhanalaisinta luontoa. Lampaat ovat yritykseni omassa mittakaavassani suojella katoavaa perinnekasvillisuutta.”
Vuodenaikojen rytmissä
Saijan esikoisromaani Katse julkaistiin vuonna 2021. Nea Guttorm -sarjaan on sen jälkeen ilmestynyt kaksi osaa lisää.
Saija asuu yhä torpassaan. Työ Suomen ympäristökeskuksessa jatkuu osa-aikaisena Jaalasta käsin.
”Olin aivan varma, että kaipaisin Helsinkiä, mutta en ole kaivannut lainkaan. Se on mukava paikka vierailla, mutta on aina yhtä mahtavaa, kun voi lähteä kotiin.”
Talvisin tien auraaja pyörähtää myös Saijan pihassa. Aurausaika vaihtelee, joten aamukahdeksaksi ei kannata sopia tapaamisia lumipyryjen aikaan.
Kerran Saijan auto ei käynnistynyt eikä jääkaapissa ollut syötävää. Tilanne ei kuitenkaan ollut katastrofi. Saija otti sukset ja hiihti viiden kilometrin matkan lähimpään kauppaan.
”Tein ostoksia harkiten, jotta sain kaiken tuotua repussa.”
Torpassa Saija on huomannut rakastavansa pimeää vuodenaikaa.
”Tänne on ihanaa käpertyä.”
Ilman verhoja
”Vuodenaikojen valo vaikuttaa esimerkiksi unirytmiini. Talvisin nukun todella pitkiä yöunia, mutta kesällä riittää vähäisempi tuntimäärä.”
Pelkoa Saija ei ole tuntenut kertaakaan. Eräänä syysiltana hän tosin havahtui katsoessaan Sorjonen-rikossarjaa.
”Siinä kaivettiin ruumista seinästä, kun havahduin tuvan pimeyteen. Katsoin ikkunasta ja näin heijastuksena omat kasvoni. Silloin olisin saattanut hätkähtää, jos ulkoa olisi kurkistanut jonkun toisen kasvot.”
Kerran naapuri varoitti, että lähistöllä oli nähty karhu. Ilveksistäkin on tehty havaintoja.
”Ulkokissani saattavat päätyä ilveksen suuhun. On surullista, jos niin käy, mutta se on osa luontoa. Biologina tiedän myös, että kissat ovat luonnossa petoja. Yritän ruokkia kissoja niin, että niillä olisi vähemmän intressiä metsästää linnunpoikasia.”
Aamut ympäri vuoden alkavat uinnilla omassa rannassa, missä on myös sauna. Sen merkityksestä kertoo ystävien Saijalle antama lempinimi Saunatar.
Metsässä Saija samoilee päivittäin.
”Usein käyn koirien kanssa poimimassa metsämansikat, mustikat ja vadelmat aamusmoothieen. Syksyisin poimin ruokasienet päivän tarpeisiin.”
Saija on parantanut torpan valaistusta led-valoilla, tuonut tupaan uuden sohvan ja uusinut joitain makuuhuoneen kalusteita, mutta muuten sisustus on suurin piirtein ennallaan. Hänestä tuntuu, että sellaisena torppa pitää luovuttaa myös eteenpäin.
”Täällä on hyvä feng shui. Koen, että tämä on minulla lainassa ja aikanaan laina siirtyy seuraavalle.”
Asuntoja ja koteja
Vittaojan torpassa Saijasta tuli kirjailija. Merkityksellistä oli sekin, että ensimmäistä kertaa hän alkoi nauttia yksinolosta.
”Elin pitkään ajatellen, että sinkkuaika on B-luokan elämää. Etsin aina kumppania, ellei sellaista sillä hetkellä ollut.”
Torpassa Saija huomasi viihtyvänsä myös itsensä kanssa.
”Oma identiteetti alkoi kirkastua. Tuntuu hassulta, vasta yli nelikymppisenä löysin itseni.”
Enää hän ei ole yksin.
Saija muutti torppaan lapinporokoira Sorron ja kahden kissansa kanssa. Nyt hän asuu siellä avopuolisonsa, kahden koiran ja kahden kissan kanssa. Sattumaa tai ei, myös nykyisellä avopuolisolla oli heidän tavatessaan lapinporokoira, Saana.
Kun Saija aikanaan oli naimisissa, hän asui puolisonsa ja koiransa kanssa 120 neliömetrin talossa. Silti Saijasta tuntui, ettei hänelle ollut siellä tilaa. Nyt neliöitä on 42 ja se on riittävästi.
”On asuntoja ja sitten on koteja.”
