Vakavasti loukkaantunut Serhii, 14, heräsi sairaalasta Valko-Venäjällä – Kadonneen pojan kohtalo riipi vanhempia, kunnes puhelin pirahti Ukrainassa
Venäläisten vankina ollut ukrainalainen Serhii Sorokopud toimitettiin vanhempien tietämättä Valko-Venäjälle, kun hän loukkaantui vakavasti räjähtäneen ammuksen sirpaleista.
Serhii Sorokopud palasi Valko-Venäjältä kotiin Ukrainaan aikaisempaa vakavampana. Lapsuus päättyi räjähtäneen pommin sirpaleisiin.
Ukrainalaisen Serhii Sorokopudin sairauskertomus on karua luettavaa: avoin murtuma lapaluussa, murtumat kahdessa kylkiluussa, ruhje keuhkoissa ja pehmytkudosvauriot selässä.
Vammat aiheuttivat lähellä laukaistun ammuksen sirpaleet maaliskuussa 2022. Kun räjähdys sattui, 14-vuotias Serhii Sorokopudin oli perheensä kanssa venäläisten vankina kotikylässään Yahidnessa.
Seuraavan kerran vanhemmat kuulivat pojastaan, kun tämä oli Valko-Venäjällä.
Venäläiset pitivät 368 kyläläistä ihmiskilpenään
Venäläiset miehittivät Pohjois-Ukrainassa olevan pienen Yahidnen kylän 3. maaliskuuta. He repivät asukkaat kodeistaan ja telkesivät koulun kellariin. Kyläläisistä tehtiin ihmiskilpi koulun tiloihin komentokeskuksensa perustaneille venäläisille.
Kaikkiaan 368 asukasta joutui viettämään lähes kuukauden epäinhimillisissä oloissa. Heidän joukossaan oli Serhii Sorokopud sekä hänen vanhempansa, siskonsa ja veljensä.
Kyläläisille ei ollut ruokaa ja juomavettä riittävästi. Jos venäläiset olivat hyvällä päällä, sotilaat saattoivat laskea heidät pihalle laittamaan ruokaa.
13. maaliskuuta oli tällainen päivä.
Serhiin kaatanut isku tuli yllättäen
Serhii jonotti yhdessä muiden kyläläisten kanssa teekupposta ja puolta kertakäyttömukillista puuroa, kun viereisessä metsässä räjähti. Serhii tunsi voimakkaan iskun ammusten sirpaleiden iskeytyessä häneen. Hän kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan ylös.
”Muistan, että sisko juoksi luokseni.”
Koulun tiloissa oli venäläisten terveysasema, jossa Serhiille annettiin ensiapua. Sitten hänet heitettiin takaisin kellariin, missä hän vietti yön isänsä sylissä verta vuotaen.
Aamulla venäläiset tajusivat, ettei Serhii ehkä selviäisi hengissä. He kantoivat hänet autoon. Serhiin läheisille ei kerrottu, miksi tai mihin poika vietäisiin.
Myöhemmin on selvinnyt, että Serhii kuljetettiin Valko-Venäjän rajalle, nostettiin haavoittuneita venäläisiä kuljettavaan helikopteriin ja lennätettiin Gomelin kaupungin päivystävään sairaalaan Valko-Venäjälle.
Serhii ei muista matkasta mitään.
Pitkät viikot ilman yhteyttä perheeseen
Valko-Venäjällä Serhii leikattiin kaksi kertaa. Hän kärsi kivuista ja näki jatkuvasti painajaisia.
”En kyennyt nukkumaan juuri lainkaan.”
Lopulta hän sai apua sairaalan psykologeilta. Lääkärit ja hoitajat vakuuttivat, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Sitä oli vaikea uskoa.
Serhii oli vakavasti loukkaantuneena yksin vieraassa maassa eikä kyennyt olemaan yhteydessä perheeseensä. Kun venäläiset olivat vanginneet kyläläiset, oli jokaiselta riistetty myös puhelin. Uudet sotilaat olivat ottaneet omaan käyttöönsä, vanhat he olivat tuhonneet kivääreillä ampumalla.
Serhiitä syömisessä ja pukemisessa auttaneet sairaalan vapaaehtoistyöntekijät kehottivat häntä soittamaan kotiin.
”Miten on mahdollista, että sinulta on otettu matkapuhelin”, Serhii kertoo nyt heidän ihmetelleen.
Hän koetti olla ajattelematta omaa tilannettaan ja tulevaisuuttaan. Jatkuvasti kalvavaa huolta läheisistään Serhii ei kyennyt torjumaan.
”En tiennyt, mitä perheelleni ja kylämme ihmisille tapahtui. En pysty edes kuvailemaan, millaista sitä oli miettiä koko ajan.”
Tietämättömyys piinasi myös Serhiin vanhempia ja sisaruksia.
Äiti kuuli lapsensa kadonneen
Serhiin äiti, Svitlana Sorokopud kuvitteli venäläisten evakuoivan kyläläiset pois Yahidnesta, mutta myös hän päätyi puolisonsa ja lastensa kanssa koulun kellariin. Siinä vaiheessa tilaa oli enää ovensuussa betonisella käytävällä.
Svitlana kertoo venäläisten kohdelleen heitä ensin ystävällisesti.
”He jopa antoivat lapsille kaupasta ryöstämiään makeisia.”
Suhtautuminen muuttui, kun venäläiset alkoivat hävitä taisteluja ja menettää miehiään. Kellarin ovi pidettiin lukittuna useitakin päiviä. Kyläläiset kärsivät hapen puutteessa.
”Oli vaikea hengittää ja jopa ajatella. Ihmisiä alkoi kuolla.”
Svitlana oli toivonut, että he joutuisivat olemaan kellarissa päivän, korkeintaan kolme.
”Mutta sitten tajusin, ettei meitä laskettaisikaan pois. Olimme ihmiskilpi”, hän sanoo.
Svitlana kertoo mielensä alkaneen sumentua.
”Olin valmis räjäyttämään oven päästäkseni ulos.”
Kun Svitlanan fyysinen ja psyykkinen terveys olivat romahtamispisteessä, venäläiskomentaja antoi hänelle luvan palata kotiin.
Tästä oli kulunut kaksi päivää, kun ammuksen sirpaleet osuivat Serhiihin. Svitlana kuuli poikansa kohtalosta vasta, kun venäläiset pakenivat kylästä ja hänen perheensä vapautui kellarista.
Tieto oli valtava järkytys.
”Lapseni oli kadonnut. Kukaan ei tiennyt, missä hän on.”
Vihdoin puhelu äidiltä
Ilmeisesti joku sairaalan työntekijöistä julkaisi sosiaalisessa mediassa tiedon alaikäisestä ukrainalaisesta pojasta, joka etsii yhteyttä läheisiinsä. Tämän myötä Serhiin löysi hänen siskonsa ystävä, joka oli töiden vuoksi muuttanut Valko-Venäjälle jo ennen sotaa.
Ystävä alkoi vierailla Serhiin luona sairaalassa ja hankki tälle puhelimen. Serhii sai ensimmäisenä yhteyden Ukrainassa asuvaan tätiinsä. Tämä kertoi, että Yahidne on yhä miehitetty, eikä vanhempia voisi tavoittaa.
Maaliskuun lopussa täti viestitti venäläisten paenneen Yahidnesta.
”Sitä oli aluksi vaikea uskoa”, Serhii kertoo.
Muutamaa päivää myöhemmin hän sai puhelun äidiltään. Yhteys oli huono eikä Serhiin äiti itkultaan kyennyt sanomaan juuri mitään. Silti kaikkein tärkein tuli ilmi.
”Kuulin, että kaikki perheeni jäsenet ovat elossa. Sillä hetkellä se riitti.”
Epikriisin otsikkona Slava Ukraini
Huhtikuun puolivälissä Serhii siirrettiin Gomelin lastensairaalaan. Hän ei enää tuntenut olevansa täysin yksin. Sairaalassa hoidettiin muitakin sodassa loukkaantuneita ukrainalaislapsia.
Koti-ikävä oli silti valtava.
”Tule ja hae minut takaisin kotiin”, poika pyysi äidiltään.
Vähitellen hän alkoi olla riittävästi kuntoutunut siirtyäkseen avohoitoon. Sairaalan edustaja viestitti Serhiin vanhemmille, että elleivät nämä nouda poikaa, tämä siirretään lastenkotiin. Hän joutuisi asumaan siellä, kunnes täyttäisi 18 vuotta.
Serhiin äiti Svitlana kertoo tiedon olleen järkytys.
Äiti ei kyennyt matkustamaan sairauksiensa vuoksi eikä Serhiin isä voinut lähteä, koska 18–60-vuotiaat miehet eivät saaneet poistua maasta. Matkaan lähti Alina-sisko, joka oli elämänsä aikana matkustanut ainoastaan reilun sadan kilometrin päähän Kiovaan muutaman kerran. Matka oli tehtävä Puolan kautta, koska tuolloin Valko-Venäjän rajaseutu ei ollut turvallinen vaihtoehto.
Sisarusten tapaaminen oli ikimuistoinen.
”Tuntui uskomattomalta, että pääsen takaisin kotiin”, Serhii kertoo.
Hän palasi Yahidneen lähes päivälleen kaksi kuukautta loukkaantumisensa jälkeen, 14. toukokuuta. Sairauskertomuksen ja kotiuttamisasiakirjan kirjoitti lastensairaalassa syntyperältään ukrainalainen lääkäri. Paperin yläosassa lukee Slava Ukraini, Kunnia Ukrainalle.
Koti Yahidnessa – Unelmana työura palomiehenä
Lokakuussa 2023 Serhii täytti 17 vuotta. Enää hän ei näe usein painajaisia. Nuori mies jatkaa opiskelua ja tähtää palomieheksi, mikä oli hänen tavoitteensa jo ennen sotaa.
Muuttivatko loukkaantuminen ja yksinäiset viikot Valko-Venäjällä Serhiitä?
”Minusta tuli vakavampi”, hän vastaa.
Kukaan ei tiedä, miksi venäläiset toimittivat Serhiin sairaalaan. Kellarissa kuoli kymmenen kyläläistä, eivätkä venäläiset ensin sallineet ruumiiden ulos vientiä, saati että vainajien hautaamista.
Mitä Serhii ajattelee venäläisistä?
Hän katsoo nyt ympärilleen kotikadullaan Yahidnessa. Monet talot ovat tuhoutuneet täysin eikä yksikään ole säilynyt vaurioitta.
”Jos kuvailisin heitä jotenkin, sanoisin, että he ovat eläimiä, sikoja. He kohtelevat ihmisiä epäinhimillisesti.”
