Nina Ponomarenko on isoäiti, jonka perheen Venäjän hyökkäys repi riekaleiksi.
Pyhimys on jo kerran pelastanut Tšernihivin. Nina Ponomarenko näyttää pöydällä olevaa Pyhän Theodosiuksen kuvaa. Kun Tšernobylissa sattui ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986, tuulet kuljettivat radioaktiivisen hiukkaspilven vajaan sadan kilometrin päässä olevan Tšernihivin ohi kohti Valko-Venäjää. Nina uskoo, että niin tapahtui kaupungin suojeluspyhimyksen ansiosta.
Pyhää Theodosiusta hän kutsui avukseen myös yöllä 11. maaliskuuta 2022. Venäläiset pommittivat Tšernihivissä aluetta, jossa Nina asuu. Neljänkymmenen minuutin ajan räjähdykset välähtelivät tauotta kuin salamat, Ninan asuintalo tärisi, kodin seinät heiluivat ja ikkunat helisivät. Yksi iskuista tuhosi noin 500 metrin päässä olevan jalkapallostadionin.
Nina suojautui talon ensimmäisessä kerroksessa olevan kotinsa varastoon, käveli ympyrää ja rukoili Ukrainan, Tšernihivin ja itsensä puolesta. Kun pommitus vihdoin laantui, hän vajosi lattialle kouristellen kuin epilepsiakohtauksen saaneena.
Nina herää yhä vapisten joka yö kello 3.15, samaan aikaan kuin ilmaiskut tuona yönä alkoivat. Hän kuulee pommien jälkeisen kumun. Lääkäreiden mukaan kyse on posttraumaattisesta reaktiosta. Se voi kestää vuosia tai jopa loppuelämän.
”Ei se haittaa. Olen jo tottunut siihen”, Nina sanoo.
Silmissä tuikkii toiveikkuus
Olemme Požnanissa, Puolassa. Nina on matkustanut tänne linja-autolla lähes kolmekymmentä tuntia kodistaan, jota kutsuu suojakseen. Hän on taittanut edestakaisen matkan kuutisen kertaa vuoden jatkuneen sodan aikana. Työn alla olevat yhteistyöhankkeet puolalaisten kanssa katsovat jo sodan jälkeiseenkin aikaan.
Nina hymyilee usein. Silmissä tuikkii toiveikkuus.
Pinnan alla piilossa on silti paljon surua.
Ninan tyttäret asuvat Pietarissa. Nina pitää heihin yhteyttä, mutta Venäjän hyökkäyssodasta he vaikenevat. Lapsenlapsista kaksi on lähtenyt maasta, mutta 24-vuotias tyttärenpoika on yhä siellä. Hän on ollut kutsunnoissa. Nina rukoilee pojan puolesta.
Kerran vuodessa Nina haluaa käydä synnyinkaupungissaan, Dneprin sivujoen Desnan varrella olevassa Novhorod-Siverskyissa. Syynä ei ole ainoastaan alueen ainutlaatuinen luonto tai historialliset monumentit. Ninalle kaupunki edustaa iankaikkisuutta.
”Kaupungin ilmapiiri inspiroi kaikkia siellä syntyneitä. Sen henki on ikuinen ja koskematon, se tulee aina nousemaan kaikkien vastoinkäymisten yläpuolelle.”
Kaupunki oli saksalaisten miehityksen alla Ninan syntyessä 1. tammikuuta 1943. Jälkeenpäin hän on kuullut isän tehneen yhteistyötä neuvostopartisaanien kanssa. Heille välittämillään tiedoilla isä pelasti useita ukrainalaisperheitä miehittäjien ulottumattomiin.
Isän toiminta ei miellyttänyt kaikkia. Perättömän ilmiannon seurauksena hänet vietiin yhdelle gulageiksi kutsutuista vankileireistä.
Nina oli yhdeksän kuukauden ikäinen.
Isä oli vankina lähes kymmenen vuotta ilman oikeudenkäyntiä. Nina oppi tuntemaan häntä kirjeistä. Kerran isä lähetti Ninan syntymäpäiväksi runon. Häkellyttävä oli vankileirin epätoivoisissa oloissa kirjoitettujen säkeiden valoisa ja toiveikas sävy.
”Kaikki tiet ja polut ovat sinulle avoinna, ja ne ovat leveitä. Toivon sinun lentävän niiden yli ja avaavan siipesi”, Nina siteeraa.
Neuvostojohtaja Stalinin kuoltua vuonna 1953 poliittisia vankeja alettiin vapauttaa. Nina oli yhdeksänvuotias tavatessaan isänsä ensimmäisen kerran.
Kun isä pääsi kotiin, hänet kutsuttiin tapaamaan ministeriön virkamiestä läheiseen puistoon. Häntä kehotettiin ryhtymään yhteisönsä tiedonantajaksi. Isä ei suostunut. Sen jälkeen hän ei enää saanut jatkaa fysiikan opettajana vaan joutui töihin laboratorioon.
”Se oli ensimmäinen asia, joka avasi silmäni”, Nina sanoo.
Ukrainan kuiskaten kerrottu historia
Nina näyttää kahta kuvaa Novhorod-Siverskyissa olevasta rakennuksesta, jossa hän kävi lukiota. Ensimmäisessä kuvassa rakennus on ehjä, toisessa se on suurelta osin tuhoutunut.
Kaupunki sijaitsee vain noin 40 kilometrin päässä Venäjän rajasta. Sodan ensimmäisenä päivänä 24. helmikuuta venäläiset tyytyivät vyörymään tankeillaan sen läpi matkatessaan kohti Tšernihiviä ja pääkaupunki Kiovaa. Vastarinta Tšernihivissä katkaisi vihollisen etenemisen. Neljäkymmentä päivää jatkuneesta piirityksestä huolimatta kaupunkia ei onnistuttu valtaamaan.
Turhautuneina ja kostonhaluisina venäläiset pudottivat kaksi pommia Novhorod-Siverskyihin. Toinen osui Ninan entiseen opinahjoon.
Lukiovuosilla oli käänteentekevä vaikutus Ninan elämään. Yksi opettajista kertoi Neuvostoliitosta sen, mitä määrätty oli, mutta toi ilmi myös todellisuuden.
”Hän avasi myös Ukrainan historian, vaikkakin kuiskaten.”
”Ole kuten muut ja vaikene”
Ninasta kasvoi ympäristöä ja yhteiskuntaa arvioiva nuori. Siihen häntä kannusti myös isä, jonka avulla löytyi samanhenkisiä kirjeenvaihtokavereita Ukrainan neuvostotasavallan ulkopuolelta, Saksasta, Puolasta ja Unkarista.
Ninan aktiivisuutta ei katsottu suopein silmin.
Hän kiteyttää saamansa ohjeet: ”Älä ole joku, joka yrittää olla enemmän. Ole kuten muut ja vaikene.”
18-vuotiaana Nina halusi vierailla silloisessa Tšekkoslovakiassa. Hänet kutsuttiin keskusteluun KGB:n kanssa. Matkustuslupaa ei myönnetty. Isän menneisyyden vuoksi hän voisi kuulemma joutua kidnapatuksi.
Nina tiesi, että kyse oli jostain muusta.
”Minulla oli sisäinen ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto ollut sellainen kuin annettiin ymmärtää sen olevan.”
Ninan on vaikea vastata kysymykseen siitä, mikä Ukrainan neuvostotasavallassa elämisessä oli hyvää. Hän harkitsee sanojaan jonkin aikaa.
”Hyvää oli se, minkä kuviteltiin olevan hyvää elämää. Mikään ei kuitenkaan ollut totta. Sanat olivat yhtä, mutta toimet täydellisesti jotain muuta.”
Valitettavan moni uskoi valheeseen. Ninan aviopuolisokin.
”Sinustahan pidettiin huolta eikä laskettu ulkomaille, missä olisit voinut joutua vaaraan”, Nina kertoo miehensä sanoneen.
Aviomies oli väitellyt tohtoriksi, toimi professorina yliopistossa ja oli kommunistisen puolueen jäsen. Ninalla ei ollut jäsenkirjaa, mutta hän eteni opettajasta vararehtoriksi. Lopulta omatunto ei sallinut jatkaa.
”Joko valehtelen lapsille ja itselleni tai lähden.”
Isä oli kommunisti – äiti näki valheiden läpi
Nina siirtyi tekemään töitä sosiaalialalle, auttamaan ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.
Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, esikoinen vuonna 1967 ja kuopus viisi vuotta myöhemmin.
Isä oli kommunisti, joka luotti neuvostovaltaan. Äiti näki valtaapitävien valheiden läpi. Mikä oli ideologia, johon lapset kasvatettiin?
”He saivat tehdä omat valintansa. En tyrkyttänyt mielipiteitäni, mutta en peitellytkään niitä”, Nina sanoo.
Hän kertoo esimerkin. Naapurissa asuneen, niin ikään professoriperheen asunnolle tuotiin usein lahjoja. Ne olivat kiitoksia vanhemmilta, joiden lapsille oli esimerkiksi auennut pääsy yliopistoon.
”Tyttäreni kysyivät, miksi naapurin lapset saavat kaiken, kuten jatkuvasti uusia vaatteita. Vastasin, että te ette saa, vaan minä ostan ne teille.”
Aikanaan naapuriperheen isä sai vankilatuomion korruptiosta.
Ninan tyttäret lähtivät opiskelemaan yliopistoon Moskovaan. Syy oli yksinkertainen. Opinahjo oli arvostettu ja junaliput kaupunkiin edullisia. Kun tyttäret löysivät venäläiset puolisot ja perustivat perheensä Pietariin, yhteydenpito jatkui entisellään.
”He vain asuivat toisessa kaupungissa.”
Lastenlapset oppivat rakastamaan Ukrainaa, missä viettivät lähes kaikki lomansa.
”He sanoivat, että Tšernihiv on heidän pieni äidinmaansa.”
Tyttärentytär asuu Amsterdamissa
Ninan tyttärentytär Elena Volzhina, 27, vastaa videopuheluun kotonaan Amsterdamissa, Hollannissa. Hänellä on nuha, mutta muuten asiat ovat hyvin ensimmäistä kertaa vuoteen. Hän on turvassa, hänellä on asunto, työpaikka ja pitkäaikainen oleskelulupa.
Olemme sopineet, että Nina tulee tervehtimään Elenaa myöhemmin. Elena voi kertoa ajatuksistaan avoimemmin, kun hänen ei tarvitse ottaa huomioon mummon tunteita.
Elena syntyi ja kasvoi Pietarissa. Ukraina oli paikka, missä pidettiin hauskaa lomilla.
Nina oli ”cool”, mahtava mummo, joka hemmotteli lapsenlapsiaan. Elenan on vaikea määritellä miten, mutta mummolla oli vaikutuksensa myös hänen ajattelutapaansa.
Elenalla oli oma huone mummon luona. Murrosiän kynnyksellä hän turhautui, kun sinne tultiin koputtamatta. Hän kirjoitti kynsilakalla oveen, että lupaa sisään astumiseen piti pyytää. Äiti suuttui, mutta mummoa teko huvitti.
”Hänestä oli oikein ilmaista, että olen yksilö, jota pitää kunnioittaa.”
”Venäjällä oli selvää, että jotain oli tapahtumassa”
Elenan vanhemmat eivät puhuneet politiikasta kotona. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin heräsi teini-iässä poliittisesti aktiivisten opettajien ansiosta. Elena tuli tietoiseksi valtakoneiston valehtelusta, korruptiosta ja maassa tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista.
Hän alkoi osallistua opposition toimintaan, muun muassa mielenosoituksiin.
Kannanotot aiheuttivat ristiriitoja kotona, erityisesti isän kanssa.
”Äiti ei mielellään keskity epämiellyttäviin asioihin, joten hän varmaan vain jätti toimintani huomiotta.”
Halu kokeilla elämää erilaisessa yhteiskunnassa kypsyi. Elena opiskeli saksan kieltä ja tutki työmahdollisuuksia Berliinissä.
Suunnitelmat eivät ehtineet käytäntöön.
Tasan vuosi sitten, 22. helmikuuta, Elena käveli poikaystävänsä kanssa Moskovassa, missä he tuolloin asuivat. Sattumalta toisella oli päällään keltainen ja toisella sininen talvitakki. Sen huomattuaan he vitsailivat, että saattoi olla vaarallista liikkua Ukrainan lipun väreissä. Samaa viesti Nina, jolle he lähettivät kuvan takeistaan. Asut voitaisiin tulkita poliittiseksi kannanotoksi.
”Venäjällä oli selvää, että jotain oli tapahtumassa. Sota oli silti yllätys.”
Elenan äiti vaikenee sodasta
Päätös oli helppo tehdä, koska lähtö Venäjältä oli ollut vireillä pitkään. Sodan ensimmäisenä päivänä, 24. helmikuuta Elena osti poikaystävänsä kanssa liput Pietarista Helsinkiin kulkevaan Allegro-junaan.
Ennen lähtöä hän tapasi vanhempansa.
Isä kannatti sotaa ainakin sen alkaessa. Tämänhetkistä mielipidettä Elena ei tiedä, koska he eivät ole keskustelleet siitä tai juuri mistään muustakaan. Vuoden aikana viestejä on vaihdettu ehkä kymmenkunta. Viimeksi Elena tiedotti joulukuisesta muutostaan Hollantiin.
Äidin kantaa Elena ei tiedä. Äiti välttelee aihetta. Pari kertaa kuukaudessa lähettämissään viesteissä hän kertoo jokapäiväisestä elämästään, työstään vammaisten lasten parissa ja piirustustunneistaan.
Se turhauttaa.
”Rehellisyys itseä ja omia arvoja kohtaan on minulle tärkeää. En näe sitä hänessä.”
Äidin käytös kertoo yleisestä asenteesta Venäjällä.
”On paljon ihmisiä, joilla ei ole tarpeeksi tietoa ja voimia vastustaa sotaa.”
Siihen joukkoon kuuluu myös Elenan veli.
Veli on osallistunut kutsuntoihin, mutta toistaiseksi häntä ei ole määrätty asepalvelukseen. Elena sanoo veljensä toivovan, ettei joudu rintamalle. Määrättäessä hän on silti valmis sinne lähtemään.
Elenan mielestä veli ei kannata sotaa.
”Hänellä ei vain ole sisäistä voimaa toimia mielipiteensä mukaisesti. Hän menee virran mukana.”
Elena on tarjoutunut palkkaamaan asianajajan, joka voisi hankkia asepalveluksen välttämiseen tarvittavan lääkärinlausunnon. Veli ei ole suostunut siihen. Hän ei myöskään halua lähteä pois Venäjältä.
Veljen passiivisuutta on vaikea ymmärtää.
”Toisaalta tiedän olevani meistä onnekkaampi. Minulla on erinomainen koulutus it-alalle ja sen myötä ura, joka mahdollistaa elämän Venäjän ulkopuolella.”
Paluu Venäjälle ei ole suunnitelmissa
Elena saapui poikaystävänsä kanssa Pietarista Helsinkiin 25. helmikuuta. He jatkoivat matkaa vielä samana päivänä Tallinnaan, Viroon, mutta eivät saaneet oleskelulupaa. Jonkin aikaa he viettivät Puolassa yhdessä Ninan kanssa. Toukokuussa he palasivat pariksi päiväksi Helsinkiin mennäkseen naimisiin Venäjän suurlähetystössä.
Matka jatkui Georgiaan, missä pari asui, kunnes Elena sai joulukuussa työpaikan Amsterdamista.
”Nyt voin kerätä voimia kuluneen vuoden jäljiltä.”
Paluu Venäjälle ei ole suunnitelmissa. Pitäisi tapahtua paljon ennen sitä.
”Oppositiopiireissä on käsite ’tulevaisuuden maaginen Venäjä’. Toivomme, että jonain päivänä nyt päätöksiä tekevät ovat kuolleet ja asiat muuttuvat. Ehkä silloin voisin palata ainakin joksikin ajaksi.”
Äidin ja tyttären etääntyminen surettaa
Nykyisessä tilanteessa vierailukin on mahdotonta.
”Opposition ihmisille tapahtuu siellä pahoja asioita.”
Mitä vaaditaan, että Elena ja vanhemmat ymmärtäisivät toisiaan?
Elena viittaa kirjoihin ja elokuviin, joissa kerrotaan, kuinka saksalaiset kävivät läpi natsimenneisyyttä ymmärtääkseen ja voidakseen hyvittää tekojaan.
”Se on pitkä prosessi. En usko, että voimme tunnetasolla lähentyä vanhempieni kanssa ennen kuin niin tapahtuu.”
Äidin ja tyttären etääntyminen toisistaan on surullista.
”Erityisen surullista se on mummolle.”
”Kirjoittamalla voi sanoa enemmän”
Ninan hymy on herkässä. Silmien tuike himmenee vasta, kun keskustelun aiheeksi nousee sodan hajottama perhe. Hän kääntää katseensa kohti Pyhän Theodosiuksen kuvaa.
Nina haluaa uskoa, etteivät tyttäret kannata Venäjän politiikkaa. Hän sanoo heidän ahdistuneen kaikkialla esiintyvästä Z-symbolista, joka Venäjän puolustusministeriön mukaan viittaa lauseeseen za pobedu, voiton puolesta. Myös maan äärioikeisto käyttää tunnusta.
Kuulumisia vaihdetaan viestein. Se on aikaeron ja erilaisten aikataulujen vuoksi helpoin tapa.
”Kirjoittamalla voi myös sanoa enemmän”, Nina sanoo.
Hän ymmärtää – ainakin osittain – miksi tyttäret jäivät Venäjälle sodan alettua. He eivät ole enää nuoria ja heillä on työnsä. Tyttärenpoikaa hän rukoili pakenemaan.
”Mummo, älä enää puhu minulle noin”, Nina siteeraa saamaansa vastausta.
Isoäidissä ei hauraudesta häviääkään
Tyttärenpojasta puhuminen on tuskallista. Sodan loppu ei ole näköpiirissä.
Nina kertoo neuvostoaikana esitetystä elokuvasta. Siinä saksalainen upseeri sanoi, että pahinta on tehdä työtä yhdessä ei-ammattilaisten kanssa, koska he eivät tunne sääntöjä eikä heitä voi ennakoida.
”Putin on ei-ammattilainen.”
Parikymmentä vuotta sitten Nina oli kuuntelemassa konserttia kreikkalaiskatolisessa kirkossa Puolassa. Kun yksi esiintyjistä, lapsi, lauloi venäjäksi, moni yleisöstä nousi ja poistui paikalta. Se kummastutti Ninaa.
”Nyt ymmärrän heitä.”
Joskus Pietari oli kaupunki, jonka arkkitehtuuri, museot ja kulttuuri viehättivät Ninaa.
”Se oli kaupunki, joka sai sieluni soimaan.”
Nyt hän ei usko, että kykenee enää koskaan palaamaan sinne.
”En voisi kävellä samoilla kaduilla kuin ihmiset, jotka ovat kannattaneet sotaa.”
Nina on pienikokoinen, mutta hänessä ei ole mitään haurasta. Ikävuosia ei huomannut, kun hän astui ulos linja-autosta Požnanissa.
Ninan oli tarkoitus saapua vasta myöhemmin, mutta hän aikaisti matkaansa antaakseen haastattelun Seuralle. Lähtöpäivänä, 10. helmikuuta, Venäjä voimisti iskujaan. Ilmahälytykset Tšernihivissä jatkuivat tunteja.
Nina on kiitollinen matkan aikaistumisesta. Hän ei pelkää pommituksia, mutta niiden aikana on mahdotonta tehdä mitään.
Unelma yhtenäisyydestä
Nina on mukana kansainvälistä yhteistyötä tekevissä yhteistyöprojekteissa. Yksi niistä sai alkunsa vuonna 2013, kun Požnanin yliopisto tuli mukaan elvyttämään Tšernihivin historiallista tehdasaluetta virkistys-, kulttuuri- ja kauppakeskukseksi.
Nyt työn alla on puolalaisten ja ukrainalaisten opiskelijoiden projekti, jonka tavoitteena on suunnitella sodan tuhoamien rakennusten jälleenrakennusta Tšernihivin alueella.
Nina edustaa myös Unity-säätiötä, joka hallinnoi hanketta kuntoutuskeskukseksi sodan trauman uhreille. Haaveena on houkutella mukaan suomalaisten rakentajien kokemusta ja teknologiaa.
”Emme odota yksipuolista tukea, vaan tarjoamme molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä. Rakennukset voivat toimia näyteikkunana suomalaisten yritysten tuotteille samalla, kun ne tarjoaisivat tilapäisen kodin omansa menettäneille ukrainalaisille.”
Toivo tulevasta
Jo vuoden jatkuneesta sodasta huolimatta Nina näkee tulevaisuudessa toivoa.
”Meidän on uskottava, että elämme pian rauhassa ja kehitämme maatamme.”
Häntä johdattaa muisto lapsuudesta.
Toisen maailmansodan jälkeen naapuruston lapset Novhorod-Siverskyissa harjoittelivat kesäisin keksimiään ohjelmia vanhempien ollessa töissä. Iltaisin perheet kokoontuivat yhteen. Vanhemmat joivat yhdessä teetä lasten esitystä katsellen.
”Unelmoin yhtenäisyydestä, siitä, että ihmiset – ventovieraatkin – auttavat toinen toistaan.”
Venäjän hyökättyä Nina alkoi ottaa itsestään kuvia. Ensimmäisessä hän hymyilee. Oli vielä mahdotonta uskoa, että sota oli totta. Vähitellen ilme vakavoitui.
Silti Nina näkee toivoa tulevaisuudessa. Hän uskoo yhä, että hyviä asioita tapahtuu, kun niitä uskalletaan tehdä yhdessä.
