Seuran ikilukija Urho Lampista, 90, ei sotalapsuus lannistanut: Huumorintajua on tarvittu monissa tilanteissa vuosien varrella

Jaa kaverilleTilaa Seura
Urho Lampinen
Urho Lampinen on käynyt kerran kotikonnuillaan myöhemmin. ”Kotitalosta ei ollut edes kivijalkaa enää tallella.” © Pekka Nieminen / Otavamedia
90-vuotiaalle Urho Lampiselle on tullut Seura niin kauan kuin hän muistaa. Ei lapsuudessa, se meni sodan jaloissa, mutta kauan. Lehti kuuluu elämään, niin kuin työ, läheiset – ja hyvä punaviini.

Mies harpoo pitkin askelin ovelle vastaan ja kaappaa halaukseen. Ei, ei, tarvitse ottaa kenkiä pois, hän toppuuttelee ja osoittaa jalkojaan. Niihin on sujautettu tanssikengät.

”Koskaan ei tiedä, jos vaikka pääsisi vieraiden kanssa muutamat valssit pyörähtämään”, Urho Lampinen nauraa.

Viimeksi Lampinen tanssi 90-vuotissyntymäpäivillään heinäkuussa.

”Noin parinkymmenen kappaleen verran jaksoin tanssia, kahteen asti yöllä siinä meni!” Lampinen kertoo ja johdattaa peremmälle.

Sauvolaisessa rivitalokodissa on kaikki tiptop. Kun Lampinen pari vuotta sitten jäi leskeksi, hän päätti selvitä arjesta itse. Siivous ja ruuat hoituvat. Ja vähän kaikki muukin. Talvella taloyhtiön lumityöt, kesäisin pihan kukkaistutukset.

”Eikä tuosta kauan ole, kun kävin pesäisemässä naapurin ikkunat.”

Olohuoneen sohvapöydälle on aseteltu uusin Seura. Sitä Lampinen lukee pitkin viikkoa, kun on ensin irrottanut tv-liitteen. Niin hän on tehnyt niin kauan kuin jaksaa muistaa, sillä lehti on tullut perheeseen vuosikymmeniä.

”Aloitan aina vitseistä, niistä siirryn juttuihin. Päivälehden ja Seuran lisäksi en muuta oikeastaan lue.”

Tosin, kun Lampinen tarkemmin miettii, ei lukemiseen ole juuri jäänyt aikaakaan. Hän on aina ollut pikemminkin toiminnan mies. Sellaiseksi elämä on hänet muovannut.

Urho Lampinen

Pekka Nieminen / Otavamedia

Lapsesta isähahmoksi

Urho Lampinen pyytää istumaan ja kysäisee kuin ohimennen, että paljonko on aikaa. 90 vuotta kun ei ehkä tule ihan hetkessä kerrattua.

”Eikä se ole ollut aina kovin helppoa, mutta on siitä tähän asti ainakin selvitty”, mies hymähtää.

Karjalan pojaksi hän myöntää olevansa vähän totuttua hiljaisempaa sorttia, etenkin kun kymmenen vuoden takainen aivoinfarkti on vaikeuttanut puhumista. Se ei ole kuitenkaan järsinyt miehen huumorintajua, jota on tarvittu monissa tilanteissa vuosien varrella. Ihan alusta alkaen, sillä mies sattui varttumaan sodan keskellä.

Lampinen ehti jättää lapsuudenmaisemansa Hiitolan Alhon kylässä kahdesti.

Ensimmäisen evakkoreissun hän teki talvisodan sytyttyä, toisen jatkosodan lopussa.

”Äiti halusi jatkosodan sytyttyä palata Karjalaan, kun kaikki muutkin palasivat. Niin mekin asetuimme takaisin, äiti ja kuusi lasta. Kun isä oli rintamalla, minusta vanhimpana poikana tuli vähän isähahmo.”

Urho Lampinen oli tuolloin kaksitoista.

Päivisin hän teki maatöitä. Koulu oli suljettu, ja sen käynti olisi pommitusten takia ollut vaarallistakin.

Kun lähitalojenkin miehet olivat sodassa, pienellä Urholla riitti tekemistä.

”Oli kylvettävä, kynnettävä, tehtävä metsätöitä ja heiniä useampaan taloon.”

Ja käsiteltävä hevosia.

”Tädilläni oli erityisen oikukas suomenhevonen. Sitä eivät pystyneet valjastamaan muut kuin isäni, setäni ja minä. Ja nyt minä olin ainoa, joka en ollut sodassa. Onneksi olin sedältäni oppinut, että tämä hevonen rauhoittui, kun sitä oikein kovasti kirosi.”

Urho Lampinen

Ystävän kanssa nautittu punaviini ilahduttaa. Lampiselle on tehty jopa oma etiketti lahjaksi. Pekka Nieminen / Otavamedia

Sotavankien työnjohtaja

Vaikka Alhon kansakoulu pysyi koko jatkosodan koululaisilta suljettuna, avattiin sen ovet kylän uusille asukkaille, venäläisille sotavangeille.

”Sotavankeja tarvittiin taloihin töihin. Niin minut, 13-vuotias Urho-poika, käskettiin joka aamu jakamaan vangit kylän taloihin ja illalla palauttamaan heidät koululle. Samalla tein itse maatöitä niin, että kun illalla pääsiin reissulta kotiin, uni meinasi tulla jo ruokapöytään.”

Eikö se ollut pelottavaa?

”Ei, he käyttäytyivät hyvin, eivätkä edes yrittäneet karata, sillä joka talossa sai ruokaa työtä vastaan.”

Osa vangeista jäi talveksi vielä metsätöihin. Niihin osallistuivat kylältäkin kaikki, jotka vain pystyivät.

”Mottitalkoot olivat kunnia-asia, sillä valtiolla oli kova pula puusta. Minä tein kaksi kuutiota motteja ja sain siitä pronssisen kirvespinssin. Äiti teki viisi mottia ja sai hopeisen.”

Hevosen kanssa evakkoon

Sota rintamalla jatkui ilman Urho Lampisen isää, sillä hän kaatui vuonna 1942.

Kun suomalaisten rintama alkoi 1944 perääntyä, se näkyi ja kuului Lampisten kotiseudulla. Neuvostoliittolaisten pommikoneet lentelivät kylän yllä uhkaavan matalalla. Joskus peltotöistä oli hypättävä pommitusten pelossa ojaan makaamaan.

”Hirvein oli tietysti Elisenvaaran pommitus. Sehän ei ollut meistä kovin kaukana. Jylinä alkoi aamuvarhaisella ja jatkui seitsemän tuntia. Se oli kammottavaa kuunneltavaa, sillä siitä tajusi, että nyt menehtyy moni.”

Ja niin kuoli, yli sata ihmistä. Siitä ei mennyt kauan, kun Lampisen perheen oli lähdettävä uudelleen tien päälle, evakkoon.

”Ensin lähti äiti sisarusten kanssa. He matkasivat Parikkalaan ja siitä junalla eteenpäin. Minä lähdin perästä jalkaisin. Meitä oli iso joukko ihmisiä, lehmiä ja tavaroita. Minulla oli tädin kipakka hevonen mukanani, sen perään oli valjastanut kaiken, minkä pystyin ottamaan mukaani.”

Letka käveli Alhosta Vuoriniemeen.

”Muistan erityisesti mäet. Yksi oli niin pitkä ja jyrkkä, että ehdin miettiä, pääsemmekö koskaan ylös saakka.”

Päästiin ja päästiin vielä seuraavatkin. Lopulta eteen avautui Saimaan ja Vuoriniemen laituripaikka.

”Siellä meidät lastattiin proomuihin. Päädyin hevosen kanssa kannelle. Olimme siinä kannella, lähes hievahtamatta kolme yötä ja päivää. Sain hevoselle ja itselleni säästettyä muutamia leivänpaloja, kauhoin pahimpaan nälkään ja janoon meille vettä järvestä. Hevonen oli rauhallinen, kuin olisi tajunnut, ettei tässä nyt muuta voi.”

Urho Lampinen

Yksi asia Urho Lampista hieman vaivaa, hän ei ole saanut veteraanitunnusta.
”Kyllähän sitä puuhaa kotirintamalla riittii pienelle pojalle”, hän pohtii. Pekka Nieminen / Otavamedia

Ruotsia ja räjäyttelyä

Kolmen vuorokauden jälkeen proomut kiinnittyivät Varkaudessa Taipaleen kanavaan laituriin.

”Lotat toivat vähän ruokaa ja juotavaa, että saimme vähän voimia.”

Varkaudessa selvisi, että muu perhe oli päätynyt Länsi-Suomeen.

”Niin talutin hevosen härkävaunuun. Tätini oli asettunut Ilmajoelle, ja hevonen sai lähteä sinne. Siihen päättyi meidän yhteinen evakkoreissu”, Lampinen toteaa ja pyyhkii silmäkulmaansa.

Lampinen matkasi Vaasan lähettyville Kuivalahdelle, johon äiti ja sisarukset olivat päätyneet.

”Siellä olikin sitten vastassa ihan erilainen elämä, ruotsinkielinen! Vain yksi posteljooni puhui suomea.”

Perhe asettui pieneen mökkiin, suurin piirtein Urho Lampisen nykyisen olohuoneen kokoiseen.

”Mutta minä sain jatkaa pitkän tauon jälkeen kouluja. Kävin kansakoulua, opiskelin metallialalla sepäksi ja kävin puupuolen.”

Välillä Urho Lampinen otti erilaisia työpestejä, niin kuin serkkupojan kanssa urakan uuden tien teosta. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista kokemusta hommasta, joka vaati yli 500 räjäytystä ja nakuttelua käsikäyttöisellä kiviporalla.

”Siellä me kuitenkin yhden kesän huhkimme, opettelimme kaiken itse, eikä kukaan neuvonut, mutta tulihan tie tehtyä!”

Käsin veistetyt talot

Kaappikello raksuttaa kodikkaasti Lampisen olohuoneessa. Se on miehen veistämä, niin kuin sohvapöytä Seura-lehden alla sekä senkki seinän vierustalla.

”Enää en tee puutöitä, mutta on tuolla kaapissa uusi porakone salkussa odottamassa, jos tulee tarvetta.”

Puutöitä Urho Lampinen on ehtinyt todella tehdä. Kun Kuivalahdella oli vierähtänyt kolme vuotta, tarjoutui Lampisille mahdollisuus ostaa pari hehtaaria maata Porin läheltä.

”No rakentaahan sinne piti. Ensin rakensin sinne pienen saunamökin, jossa pystyimme äidin ja sisarusten kanssa asumaan, ja karjasuojan.”

Sitten perään vielä talon.

”Velipoika auttoi, ja välillä saimme jostain apua, mutta kyllä se tuli aika lailla omin hartiavoimin tehtyä.”

Kun talo valmistui, Urho Lampinen oli 19-vuotias.

”Kyllä siinä oppi!” Lampinen naurahtaa.

Niin elämä asettui Poriin. Töitäkin löytyi. Ja Kerttu-vaimo. Perheeseen syntyi poika.

”Ja niin rakensin meille vielä oman talon, kotitilan viereen.”

Urho Lampinen ja pojantytär Janina

Tanssi on ollut Lampisen harrastus pitkään. Nyt tanssipariksi kaapataan pojantytär Janina.
”Aina pitää olla aikaa pienelle tanssihetkelle.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Reissu joka kevät

”Mitä jäi kertomatta?” Lampinen kyselee.

Vaikka mitä. Pikakelaamme läpi monikymmenvuotisen uran työnjohtajana Hacklinilla, pojan menehtymisen, vaimon kuoleman. Kummankin vei sairaus.

Vaimon kanssa Urho Lampinen ehti asettu 12 vuotta sitten Sauvoon, sillä he halusivat olla lähempänä pojantyttäriään ja lapsenlapsenlapsiaan.

”Hyvinhän tässä on aika kulunut, vaikka nykyään tuppaa välillä olemaan vähän yksinäistä.”

Onneksi naapureina on mukavia ihmisiä.

”Aina silloin tällöin joku ystävä ehtii punaviinilasilliselle.”

Myös lapsenlapsenlapset viihtyvät usein öitä vaarin luona. Silloin tosin pitää siivota vähän enemmän, kun nuoret ovat Lampisen mielestä kovia sotkemaan.

”Onneksi sain tuon myyrän sukulaisilta”, Lampinen osoittaa sohvanpäätyyn parkkeerattua robotti-imuria.

Vaikka vaivojakin on, aivoninfarktin takia puheen kanssa joutuu vähän pakertamaan ja työn kuluttamat nivelet vihoittelevat, sisällyttää Lampinen päiviinsä aina jotain tekemistä. Ei osaa olla ilmankaan.

”Vaimon kanssa olimme kovia matkustelemaan, mutta se jotenkin jäi parikymmentä vuotta sitten. Viime keväänä pojantyttäret kuitenkin ehdottivat, että mitä jos lähdettäisiin Espanjaan. No minähän lähdin ja mukavaa oli. Lämmintä, hyvää ruokaa ja punaviiniä.”

Niin Urho Lampinen ehdottikin lapsenlapsilleen, että tästä täytyy tehdä tapa.

”Totesin, että reissu täytyy toteuttaa joka kevät, ainakin seuraavat kymmenen vuotta!”

X