Syövästä selvinnyt Markku, 64, ryhtyi saattohoitokodin vapaaehtoiseksi – Hänestä tuli kuolevien kaveri

Jaa kaverilleTilaa Seura
Markku on odotettu vieras. Kun käy joka viikko, ehtii tutustua ja ystävystyäkin.
Markku on odotettu vieras. Kun käy joka viikko, ehtii tutustua ja ystävystyäkin. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Kun hämeenlinnalainen Markku Viitamäki sai syövältä jatkoajan, hän päätti käyttää sen toisten ihmisten hyväksi. Hänestä tuli saattohoitokodin vapaaehtoinen, kuolevien kaveri.

Oven suu on niin ammollaan, että huone on kuin osa käytävää. Ehkä harmaatukkainen nainen on pyytänyt niin; näkeepähän seurailla kulkijoita, aikansa kuluksi. Kun hän näkee Markku Viitamäen, silmissä pilkahtaa.

”No terve! Mites sulla menee?”

”Ihan hyvinhän tässä!”

Nainen on ilmiselvästi mielissään, kun Markku marssii reippaasti huoneeseen. Vuoteesta on nostettu pääty koholle. Peitto näyttää mukavan lämpimältä ja paksulta. Markku rypistää kulmiaan.

”Mut hei, miksetsää kato Harju et Pöntistä?” hän ihmettelee.

Nainen on tullut tänne kuolemaan. Hänen aikansa on erilaista kuin meillä muilla: sitä on yhtäaikaisesti sekä vähän että loputtomiin.

Nainen on jo hauras, väsynyt kulkija. Mutta jos vain lepää toinen toistaan seuraavien hetkien laineilla kuin lastu, aikaa on vaikka mihin. Voi antaa musiikin viedä muistoihin. Ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta, jotka muistavat lempiohjelmasi. Jotka eivät pelkää tulla lähelle. Jotka ovat oivaltaneet, että elämä on yllättävän nopeasti taittuva matka.

Ja Markku kyllä tietää. Viisi vuotta sitten hän suunnitteli vielä hautajaisiaan. Siksi hän on nyt täällä Hämeenlinnan Koivikko-kodissa, saattohoidon vapaaehtoisena; se on 64-vuotiaan miehen pieni, mutta vilpitön kiitos elämälle.

Aivojen näköinen yllätys

”Ai, siellä on tuollainen! Hieno juttu, että löytyi.”

Markku katseli monitorista tähystyskameran kuvaa paksusuolestaan. Kasvain muistutti aivoja. Se oli tukkinut koko paksusuolen; ei ihme, että pääsiäisen mökkireissu meni pipariksi jo menomatkalla. Oksetti eikä ruoka maistunut.

Toisena pääsiäispäivänä oli lähdettävä ensiapuun, jossa lääkäri työnsi ensi töikseen letkun nenän kautta mahaan ja tyhjensi pinkeäksi paisuneen vatsan.

Tähystävä lääkäri kommentoi, että harvemmin kukaan on noin innoissaan siitä, että kameraan ilmestyy kasvain. Mutta Markku oli niin kipeä, että sekin tieto tuntui vapauttavalta. Tiesipähän edes, mikä oli vialla.

”Kun minut vietiin osastolle, kirurgi tuli kysymään, avataanko heti. Kysyin häneltä, että oletko päivystävä vai töissä. Kun hän kertoi päivystävänsä, sanoin, että siirretään seuraavaan aamuun. En halunnut, että kukaan auto-onnettomuuden uhri jäisi minun takiani ilman kirurgia”, Markku muistelee.

Vapaaehtoisilla on rooli, jota ei voi korvata kukaan: he ovat vieressä istujia, lohduttajia, potilaiden toiveiden kuuntelijoita.

Vapaaehtoisilla on rooli, jota ei voi korvata kukaan: he ovat vieressä istujia, lohduttajia, potilaiden toiveiden kuuntelijoita. Pekka Nieminen / Otavamedia

Hoitoja ja huolia

Markun syöpä näytti kamerassa sellaiselta mukavanpuoleiselta, paikalliselta möllykältä, joka hoidetaan napsaisemalla kymmenen sentin pätkä suolesta pois. Se kuitenkin osoittautui todella viheliäiseksi tapaukseksi.

Markku kesti leikkauksen jälkeiset sytostaatit ja kauheat jalkakivut sitkeästi ajatellen, että sitten homma olisi hoidettu. Mutta syksyllä keuhkoissa todettiin etäpesäkkeitä. Alkoi raskas hoitoralli.

Hoitoja annettiin niin kauan kuin veriarvot kestivät. Surkastuneet pesäkkeet pysyivät rauhallisina yli vuoden, mutta vuoden 2014 syksyllä Markku tunsi lenkillä, miten selkään keuhkojen kohtaan alkoi pistää.

”Keuhkoista löytyi kaiken kaikkiaan neljätoista syöpäpesäkettä. Siinä kohtaa tajusin, että tulen todennäköisesti kuolemaan tähän tautiin”, Markku kertoo.

Elämän koti

Kuolema, Markun vanha tuttu, tuntuu viihtyvän Koivikko-kodissa hyvin. Se on läsnä mutta hissukseen, ei hypi silmille eikä säikyttele. Juhlallisuus ja surumielisyys loistavat poissaolollaan: radiot ja televisiot höpisevät joutavia niille, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella.

Kaikkialla on ihmisiä: hoitajia, vapaaehtoisia, omaisia. He kulkevat kuin kotonaan, turhia hipsimättä. Omaiset keittelevät kahvia ja juttelevat. He eivät siteeraa Leinoa eivätkä virsikirjaa. Yksi puhuu mökin syystöistä ja toinen työvuosistaan. Herkkupöydässä on tarjolla sipsejä ja suklaapatukoita, nurkassa leluja lapsille.

Monien huoneiden ovet ovat auki; kuoleman läheisyydessäkin elämän virrassa on jotakin turvallista ja rauhoittavaa.

Markku kävelee edellä rauhallisena luotsina ja esittelee paikkoja. Hän tuntee talon ja sen ihmiset, sillä hän käy täällä joka viikko. Koivikko-kodista on tullut hänelle rakas: ulko-ovea avatessa tuntuu kuin tulisi kotiinsa.

Vapaaehtoisilla on täällä oma roolinsa, jota ei voi korvata millään. He ovat mukana mahdollistamassa hyviä loppuelämän päiviä.

On täällä vietetty häitäkin.

”Erään potilaan poika meni naimisiin ja halusi järjestää häät täällä, jotta äitikin pääsisi mukaan. Äiti vietiin seremoniaan sängyllä. Oli pappi ja hienot juhlaruoat.”

Koivikko-kodin sydämessä versoo Toivon puu, jolla on tärkeä viesti: toivo kuuluu myös kuolevalle.

Koivikko-kodin sydämessä versoo Toivon puu, jolla on tärkeä viesti: toivo kuuluu myös kuolevalle. Pekka Nieminen / Otavamedia

Uusi mahdollisuus

Vuonna 2014 Markku suunnitteli omia hautajaisiaan. Hän valitsi kappaleet, joita siellä esitettäisiin. Hän kirjoitti testamentin valmiiksi. Hän huomasi, että enää ei pelottanut yhtään. Kunhan vain läheiset pärjäisivät.

Kun veriarvot taas romahtivat ja hoitoihin tuli pakollinen tauko, onkologi ehdotti, että pidettäisiin yksi kerta väliä.

”Minä sanoin, että ei onnistu. En tulisi hoitoon koko kesänä. Viettäisin viimeisen kesäni nauttien niin paljon kuin pystyn.”

Kumma kyllä, syksyllä TT-kuvissa syöpäpesäkkeet eivät olleet kasvaneet juuri ollenkaan. Jatkettiin yhdistelmähoidolla. Syksyllä 2016 syöpälääkäri kertoi ihmeelliset uutiset: neljästätoista pesäkkeestä kolmetoista oli arpeutunut. Yksi jatkoi iloisesti kasvuaan, ja päätettiin, että se leikattaisiin pois.

Markun vasemmasta keuhkosta poistettiin koko ylälohko. Sen jälkeen annettiin vielä sytostaatit. Keväällä 2018 kuvissa ei näkynyt mitään. Syksyllä otettiin uudet kuvat: ei vieläkään syöpää.

Ei syöpää!

Markku kiitti, hyvästeli ja poistui vastaanotolta. Hän tunsi niin syvää kiitollisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan, että se tuntui pulppuavan ulos joka hikirauhasestakin. Miten hän voisi maksaa takaisin edes pienen osan tästä lahjasta, jonka hän oli saanut? Hän hyppäsi autoonsa ja ajoi sairaalasta suoraan Koivikko-kotiin.

”Päivää! Minä olen Viitamäen Markku ja tulin kysymään, olisiko teillä tarvetta vapaaehtoiselle.”

Kun Markku sairasti, tyttärenpoika Ilmari antoi vaarille voimia katsoa eteenpäin.

Kun Markku sairasti, tyttärenpoika Ilmari antoi vaarille voimia katsoa eteenpäin. Markun kotialbumi

Tavallisia toiveita

Markku näyttää saunan: sen ovet ovat niin leveät ja lattia niin laaja, että löylyihin pääsee vaikka sängyllä.

”Vähän aikaa sitten olin yhden ihmisen kanssa saunassa. Hoitajat avustivat pesuissa, minä olin saunakaverina.”

Ihmiset haluavat usein ennen kuolemaansa ihan tavallisia asioita. Niitä on helpompi mahdollistaa, kun on vapaaehtoisia.

”Toteutamme ihmisten toiveita. Voidaan käydä kaupungilla tai kävelemässä. Jos potilas haluaa tupakalle, vapaaehtoinen vie. Jos jonkun tekee mieli olusille, niin ei muuta kuin pyörätuoli alle ja menoksi. Täällä ei moralisoida”, Markku hymyilee.

Eteisen pöydällä avonaisena lepäävässä vieraskirjassa on mietelauseita, muistoja, kiitoksia. Joku pieni lapsi on kirjoittanut harakanvarpailla kiitokset vaarin hyvästä hoidosta. Toinen lapsi on piirtänyt itkevän naaman.

Lue myös: Saattohoitaja kertoo kohtaamisistaan – Kun elämä lähestyy loppuaan, tämä on kuolevan yksi suurimmista katumuksen aiheista

Todellista rakkautta

Kyllähän Markku sen tietää: syöpä voi uusia. Kesällä oudot tuntemukset mahassa herättivät huolta siitä, että jotain kasvaa taas jossain.

”Ehdin harmitella, että jos hoidot alkavat, niin täällä käyminen loppuu. Mutta se olikin vaan joku kiinnike, joka oli revennyt. Nostin pesukonetta, siinä se varmaan meni. Väärä hälytys.”

Vielä ei ollut Markun vuoro, mutta Koivikko-kodista on lähdetty tänäänkin: hautaustoimiston auto poistui pihasta samalla hetkellä, kun ruokasalissa hehkutettiin vastapaistetun pullan tuoksua. Yksi on taas poissa, ja joskus Markulle jää ikävä.

”Kun käy joka viikko, ehtii tutustua ja ystävystyä. Sitä odottaa vielä ensi viikolla tapaavansa. Aina niin ei käy.”

Mutta kun on joutunut kulkemaan vakavan sairauden kanssa pitkän matkan, kuolema on usein odotettu ja toivottu vieras.

”Kun ihminen sanoo minulle, että toivoisi rakkaansa jo pääsevän tuskistaan, siinä on jotakin tavattoman armollista. Rakkaus voi olla niin suuri, että lopulta jopa oma itsekäs kiinni pitämisen tarve katoaa.” Kasvoille leviää lämmin hymy.

”Ajattelen, että siinä hetkessä rakkaus on tullut täydelliseksi.”

Lue myös: Saattokodin saunassa tehdään tiliä koko elämästä: ”Kuolema pelottaa ja moni rohkaistuu puhumaan juuri löylyissä”, kertoo saattohoitaja Päivi Nyberg, joka on kuullut muistoja sodasta ja mallimaailmasta

X