Äidin Alzheimer – Tietokirjailija Liisa Seppänen: ”Ymmärsin, että muistisairaus on sellainen tauti, jossa läheinen voi kulkea rinnalla”
Kun äidin muisti alkoi pätkiä, Liisa Seppänen piti sitä normaalina unohteluna. Siitä alkoi kuitenkin taival, jonka aikana hän oppi kulkemaan tyynesti äidin rinnalla.
”Muistisairaus on sellainen tauti, jossa läheinen voi kulkea rinnalla”, sanoo Liisa Seppänen.
Kaikkihan me joskus unohtelemme. Näin tietokirjailija Liisa Seppänen ajatteli reilu kymmenen vuotta sitten, kun hänen äitinsä oli alkanut unohdella asioita.
Liisan mukaan kuvio on tyypillinen muistisairaan läheisillä. Hän näki eri paikkakunnalla asuvaa äitiään vain kyläilytilanteissa, joissa tällä oli tutussa seurassa turvallinen olo, ja muistikin pelasi paremmin.
”En hahmottanut, mitä on arki, kun hän haahuilee eikä muista vastata puhelimeen”, Liisa Seppänen kertoo.
Äidin lähellä asunut Liisan pikkuveli näki tilanteen selvemmin. Alzheimer-diagnoosi vahvistui vuonna 2011.
Alzheimer-diagnoosin valoisan puolet
Sairaus tuntui Liisasta aluksi epäreilulta. Hänestä oli kohtuutonta, että suurperheen äiti ja mummo, joka oli toiminut puolisonsa omaishoitajana loppuun asti, sairastui juuri silloin, kun hän olisi voinut hetken hengähtää.
Ensi sokista toivuttuaan Liisa Seppänen alkoi nähdä diagnoosissa myös valoisia puolia.
”Ymmärsin, että muistisairaus on sellainen tauti, jossa läheinen voi kulkea rinnalla. Minusta ei olisi vaipanvaihtajaksi tai katetrihoitajaksi, mutta muistisairaan rinnalla osaisin olla.”
Ymmärsin, että muistisairaus on sellainen tauti, jossa läheinen voi kulkea rinnalla.
Alzheimerin tautia pidetään koko perheen sairautena. Kun sairaudentunto vähitellen katoaa potilaalta, huoli siirtyy omaisten hartioille.
”Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on viisi sisarusta. Meillä oli jokaisella oma roolimme. Yksi vei äitiä lenkille, toinen hoiti hänen raha-asiansa ja niin edelleen.”
Taitekohdat
Liisa Seppänen oli mukana äidin arjessa intensiivisesti etenkin kahdessa taitekohdassa. Hän vietti kaksi viikkoa äidin kanssa, kun tämä muutti kesällä 2014 hoivakotiin. Kun saattohoidon aika tuli vuonna 2018, Liisa nukkui kolme viimeistä yötä äidin vieressä.
Liisan mielestä tärkeintä on se, että muistisairaalla on omaisia, joiden kanssa turvalliset ihmissuhteet jatkuvat. Sairaus ei määritä kaikkea. Toinen tärkeä asia on puhua tulevaisuutta koskevat asiat selviksi taudin varhaisessa vaiheessa.
”Äiti sanoi, että kun muutun höppänäksi, viettehän minut jonnekin talteen. Siinä oli hoitotahto ilmaistu selkeästi.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkäri-lehdessä 8/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti