Vaimon Alzheimerin tauti ei laimentanut rakkautta – Leskeksi jäänyt Risto ikävöi Pirjoa joka päivä: ”Sydän itkee ja tunne myllertää”
Risto Suomisen vaimo kuoli Alzheimerin tautiin yli vuosi sitten. Muistisairaudesta huolimatta Risto viihtyi vaimonsa seurassa loppuun asti. Hän löysi vaimon muuttuneesta käytöksestä myös hyvät puolet.
Risto Suominen on menettänyt vaimonsa ja poikansa lisäksi seitsemän veljeään. ”Olen saanut elää yliaikaa. Vihainen tai katkera en ole, mutta toivon, että aika kultaisi muistot. Ettei aina tarvitsisi itkeä.”
Risto Suominen, 81, on alkanut uskoa uniin. Kun Alzheimerin tautia sairastanut vaimo Pirjo kuoli yli vuosi sitten, Risto näki unen, jossa vaimo asteli kotioven taa, laittoi avaimensa laatikkoon ja käveli pois.
”Hän vapautti minut avioliitostamme”, Risto sanoo.
Toisessa unessa Risto oli juhlissa ja sai lahjaksi sateenvarjon. Aamulla hän luki Tamara Maunosen Suuresta unikirjasta, mitä nähty ennusti.
”Sateenvarjo tarkoitti, että minua autetaan ja suojellaan. Seuraavana päivänä tulikin ystävä kysymään, tarvitsenko apua.”
Ystävien tuesta huolimatta suru on läsnä yhä päivittäin. Vaikka Risto kuvaa 56 vuoden avioliittoa arkiseksi, sanoissa kuuluu rakkaus.
”Kun miljoonien seasta valitsee yhden, on valittava sellainen, kenen kanssa viihtyy.”
Edes muistisairaus ei estänyt Ristoa viihtymästä vaimonsa vierellä.
Yhteen kasvaneet
Pirjo ja Risto tapasivat toisensa Turussa, Pyrkivän Urheilutalolla järjestettyjen tanssien lippujonossa vuonna 1962. Risto oli 23-vuotias, Pirjo häntä kaksi vuotta nuorempi.
”Ruvettiin hölöttämään, tanssittiin ja sitten menin saatille. Sovimme yhteen, ja meistä tuli pari.”
Kihloihin mentiin samana vuonna, naimisiin seuraavana. Vihkitilaisuudessa olivat paikalla vain todistajat. Tuoretta avioliittoa juhlittiin Pirjon äidin keittämillä kahveilla. Samana vuonna syntyi ainokaiseksi jäänyt poika.
”Kasvoimme yhteen elämänkulussa. Meillä ei ollut mitään pusi-pusi-rakkauselämää, vaan työtä ja säästämistä.”
Pirjo ei korusanoja kaivannut.
”Jos jotain joskus sanoinkin, hän vastasi sanomalla ’ole hiljaa’.”
Risto teki työtä rautateillä veturimiehenä, Pirjo ensin laaduntarkkailijana Kestilän nahkapukinetehtaalla, sitten kioskimyyjänä ja työuran loppuvuodet kaupungilla siivoojana.
Pirjo-vaimon valokuvan vieressä on aina tuoreita kukkia. ”Hän ei koskaan odottanut minun tuovan kukkia kotiin, vaan sanoi, että ostaa vaatteet ja kukat itse.” © Suvi Elo
Alusta saakka tavoitteena oli oma koti.
”Alkuaikoina säästimme tekemällä ruokalistan pariksi viikoksi kerrallaan.”
Kotitöihin osallistuivat molemmat. Kokkina hääräsi useimmiten Risto.
”Sääntönä oli, että ruoan tekijän ei tarvinnut tiskata tai siivota keittiötä.”
Viiden vuoden säästämisen jälkeen Pirjo ja Risto ostivat 54 neliön arava-asunnon.
”Se maksoi 10 400 markkaa.”
Siinä asuttiin 10 vuotta, kunnes rahat riittivät kaksikerroksisen rivitaloasuntoon. Se oli Pirjon ja Riston viimeinen yhteinen koti.
Diagnoosi Alzheimerin taudista järkytti
Ensimmäiset oireet olivat Pirjon kuulemat äänet.
”Hänen mielestään jossain jokin hurisi koko ajan. Hän kävi kyselemässä naapureiltakin, olivatko he hankkineet uusia vehkeitä, jotka pyörivät koko ajan.”
Risto oletti kuuloharhojen johtuvat Pirjon sairastamasta Menierin taudista, jolle tyypillistä ovat korvien ajoittainen humina, huonokuuloisuus ja huimaus.
Sitten Pirjon ja Riston pojalla todettiin vatsasyöpä. Poika kuoli vain kaksi kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen, ystävänpäivänä helmikuussa vuonna 2017.
”Seuraavana yönä Pirjo sekosi. Hän kyseli, että missä me oikein olemme, kun joka paikassa on niin paljon sakkia.”
Kerta ei jäänyt ainoaksi. Kohtausten uusiutuessa Risto soitti ambulanssin.
”Pirjo tutkittiin ja todettiin, että hänellä on jo pitkälle edennyt Alzheimerin tauti.”
Alzheimerin taudin diagnoosi oli järkytys, mutta Ristolle oli heti itsestään selvää ryhtyä puolisonsa omaishoitajaksi.
Alkuun arki sujui, vaikka sairaus etenikin nopeasti.
”Keskustelu onnistui niin kauan kuin säilytin Pirjoon katsekontaktin. Kun laitoin ruokaa ja hän jäi istumaan olohuoneeseen, hän rupesi sekoamaan. Hän huuteli, että kuka siellä keittiössä on, eikä tunnistanut ääntäni.”
Vähitellen Pirjo lakkasi tunnistamasta ympäristöään.
”Hän vei mielellään roskapussin taloyhtiön jätekatokseen, mutta eksyi pihalla eikä löytänyt takaisin kotiin.”
Kotikin tuntui vieraalta. Pirjo ei löytänyt yöllä vessaan, vaikka se oli makuuhuonetta vastapäätä. Toistuvasti Pirjo pyysi Ristoa viemään hänet takaisin kotiin, vaikka oli jo siellä.
”Keksin kävelyttää häntä pienen lenkin korttelin ympäri. Palattuamme hän oli tyytyväinen ja sanoi, että keitetään kahvit.”
Risto Suomisen luovuus näkyy monin tavoin. Kevään aikana syntyi takapihalle teos Koronatyttö. ”Tekstejäni olen nauhoittanut lapsenlapsille muistoksi saamallani kasettisoittimella.” © Suvi Elo
Lopullinen ero
Alussa Risto otti Pirjon mukaan kauppareissuille.
”Se oli pakko lopettaa, sillä hän rupesi törmäilemään ihmisiin.”
Sairaus heikensi Pirjon tasapainoaistia. Kerran Risto löysi hänet television päälle kaatuneena lattialta.
Hoitovastuu kuormitti Ristoa henkisesti ja fyysisesti.
”Tarpeet tulivat yöllä housuun ja vessa oli pestävä päivittäin, kun hän tuhrasi siellä joka paikan.”
Jonkin aikaa Pirjo osallistui kaksi kertaa viikossa omaishoitajayhdistyksen järjestämään päivätoimintaan. Sitten hän pääsi intervallihoitoon ja vuorotteli kahden viikon jaksoissa hoidettavana vuoroin vanhainkodissa ja kotona.
”Vanhainkodissakin kävin katsomassa häntä joka toinen päivä.”
Lopulta Riston oli pakko todeta, etteivät hänen voimansa enää riittäneet. Pirjolle löytyi vakituinen hoitopaikka läheisestä hoivakodista.
”Hän ehti olla siellä vain kolme kuukautta.”
16. kesäkuuta hoitaja kutsui Pirjoa syömään. Pirjo nousi sängystään, kaatui ja iski takaraivonsa lipaston kulmaan. Aivoihin syntyi jatkuva verenvuoto. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli 22. kesäkuuta.
Kun Pirjon ja Riston poika kuoli, Risto alkoi purkaa tunteitaan kirjoittamalla vihkoon, joka sai nimen Elämän risuaitaa. Kyyneleet virtaavat, kun hän lukee Pirjon kuoleman jälkeen kirjoittamaansa tekstiä:
”Viesti kun tuli, että olit nukkunut pois, lähdin sua katsomaan. Iho oli vielä lämmin, kosketin poskea, silitin, olin hetken luonasi, hyvästelin. Kotimatka, en muista, oli se niin tuskainen. Tapahtui se mitä olit toivonut, että pääsisit pois. Elämä ei enää ollut elämisenarvoista.”
Risto ikävöi Pirjoa joka päivä
Risto kutsuu aamulenkkejään tarinataapertamiseksi. Neljän miehen ystäväporukka juttelee elämänmenosta parin kilometrin mittaisilla sauvalenkeillä. Haastattelupäivän aamuna miehet ovat intoutuneet laulamaankin 50-luvun iskelmiä.
Ystävät ja lauluharrastus auttavat kestämään tyhjyyden tunnetta, jota Risto on tuntenut Pirjon kuoleman jälkeen.
”Yksinäisyys on arvaamaton. Sitä ei voi ymmärtää silloin, kun kumppanin kanssa on yhteiset askareet ja toimet. Yksin istuskellessa aatos pysähtyy, ei enää osaa askeltaa tulevaan aikaan.”
Kun Pirjo oli vielä elossa, häntä ja Ristoa kuvattiin dokumenttielokuvaan Lauluja rakkaudesta, joka sai ensi-iltansa 7. elokuuta.
”Vähän mietityttää, miltä Pirjon näkeminen valkokankaalla tuntuu.”
Risto uskoo sopeutuvansa palvelutaloon. ”Olen kulkeva harrastaja. Katson lehdestä, mitä menoja on tarjolla, ja valitsen niistä. Kaikkeen täytyy osallistua.” © Suvi Elo
Risto ikävöi Pirjoa joka päivä.
”Sydän itkee ja tunne myllertää.”
Mutta välillä hymyilyttääkin.
Alzheimerin taudin edetessä Pirjo muuttui aiempaa kiltimmäksi.
”Sitä ennen hän yritti aina kasvattaa minua, aviomiestään. Sairaana hän sen sijaan kiitteli, kuinka hyvää huolta pidin hänestä ja kodista.”
Sairastuttuaan Pirjo kuunteli mielellään Riston laulua.
”Hienosti laulat, hän kehui, kun terveenä ollessaan sen sijaan tokaisi: ”Jos minulle laulat, riitti jo.”
Kesän aikana Risto on käynyt läpi Pirjon ja omia tavaroita. Osan hän on antanut eteenpäin, osan myynyt kirpputoreilla ja osa kulkeutuu palvelutaloon, jonne Risto muuttaa elokuussa.
”Ennen sairastumista Pirjo yritti aina kasvattaa minua. Sairaana hän sen sijaan kiitteli, kuinka hyvää huolta pidin.”
”Täytyy mennä turvasatamaan nyt, kun on vielä vähän järkeä päässä. Saan siellä turvarannekkeen. Tulevat joka aamu katsomaan, että olen vielä hengissä.”
Muutto voi lievittää ikävää.
”Tämä oli yhteinen koti 40 vuotta. Täällä olen koko ajan muistojen keskellä.”
Risto vilkaisee Pirjon valokuvaa. Hän muistaa ulkoa kirjoittamansa tekstin:
”Tahdon, lupaan. Heinä heilimöi. Nuoruus, tanssiaskeleet, tahdon, lupaan. Kuolemaan asti rakastan. Elon askeleet, ilot, surut kuolema. Lupaus kuolemaan asti toteutui. 56 vuotta elämästä. Unessa kävit luonani, palautit avaimen. Sua rakastin.”
Risto kuivaa silmiään.
”Meidän elämäntarina on tässä muutamassa sanassa.”
Katso Vivan Facebookista video Riston vaimolleen usein laulamasta laulusta!
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/20.
Lue myös: Muistisairaiden omaiset Jaana ja Anja ystävystyivät: ”Saman kokenut voi ymmärtää”
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti