Ylikomisaario Juha Rautaheimo: Tyttären menetys sai ajattelemaan uhrien omaisia vielä enemmän

Jaa kaverilleTilaa Seura
Juha Rautaheimo
Neljä vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Juha Rautaheimo debytoi nyt kirjailijana. Esikoisteos kertaa mieleenpainuneimpia väkivaltarikoksia koko 40-vuotisen uran varrelta. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Kuolema oli arkea ylikomisario Juha Rautaheimolle, joka joutui työssään kohtaamaan surevat omaiset - kunnes hänen roolinsa vaihtui.

Tilanne oli sinänsä tuttu.

Ylikomisario Juha Rautaheimo oli joutunut viemään kuolinviestin omaisille monen monta kertaa. Vuosikymmenet poliisina, väkivaltarikosten tutkijana, olivat opettaneet työntämään tunteet sivuun. Niistä ei ollut hyötyä rikosten selvittämisessä, ja ne oli pidettävä kurissa silloinkin, kun kohtasi uhrien omaisia.

Tuona helmikuisena sunnuntaina 2005 Rautaheimo ei kuitenkaan ollut suruviestin viejä vaan vastaanottaja. Hänen kaikki kolme lastaan olivat olleet autossa, johon oli törmännyt vastaantulevien kaistalla ajanut auto.

Rautaheimon esikoistytär, 27-vuotias Elisa, oli kuollut. Lisäksi keskimmäinen lapsista oli loukkaantunut hengenvaarallisesti.

Oman lapsen kuolema muuttaa jokaisen isän ja äidin elämän lopullisesti.

Juha Rautaheimoa se muutti myös poliisina.

Keltanokan tulikoe

”Sun pitää nyt kiivetä tuonne, ja tulet sitten kertomaan, mitä siellä on”, työpari sanoi.

Juha Rautaheimo oli 23-vuotias ja juuri aloittanut työt rikospoliisin väkivaltatoimistossa.

Hänen työparinsa oli kokenut tutkija, joka tiesi kyllä, mitä ilmoituksen kohteena olevalta ullakolta löytyisi.

Kyseessä oli itsemurha, ja ruumis oli ollut ullakolla pitkään – se kuhisi elämää.

Keltanokka pystyi kuitenkin hoitamaan työtehtävän: hän mittasi ja kuvasi ruumiin ja auttoi siirtämään sen.

Jo tämä ensimmäinen ”kroppakeikka” todisti, että kuolema ja kuolleet eivät kammottaneet häntä, ja siksi hänessä olisi ainesta kuolemansyyntutkijaksi.

Neljä vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Rautaheimo kertoo tapauksen tuoreessa kirjassaan Hermo (Siltala). Kirjasta löytyy omat lukunsa monista suomalaisia kuohuttaneista rikoksista, joiden selvittämisessä Rautaheimo on ollut mukana, kuten Mikkelin panttivankidraama, Helsingin poliisimurhat, Lahden taksimurha, Kone-perijättären sieppaus ja Vilja Eerikan murha.

Kirjan nimi on rikosylikomisarion lempinimi, jonka hän sai jo aivan uransa alussa siltä samalta työparilta, joka laittoi hänet kapuamaan ullakolle kuolemaa katsomaan. Työpari väänsi Rautaheimo-nimen ensin Rautahermoksi, josta se lyheni pelkäksi Hermoksi.

Lempinimi tuntuu vihjaavan, että sen kantaja olisi jotenkin erityisen kylmähermoinen tyyppi. Sen Rautaheimo kiistää ja sanoo olevansa samanlainen kuin muutkin väkivaltarikosten tutkijat. Työ ei vain sovi kaikille.

”Pitää olla sellainen luontainen ominaisuus, että pystyy katkaisemaan ajatukset, jättämään tietoisesti tietyt ajatukset mielestään pois. Se on aktiivista työskentelyä, johon myös oppii. Ei se tarkoita, ettei ihmisellä tunteita ole, mutta sä et voi kuljettaa mukanasi hirveää painolastia koko ajan”, Rautaheimo sanoo.

Vaikka Rautaheimo huomasi nopeasti sopivansa väkivaltarikosten tutkijaksi, hän oli alun perin päätynyt poliisiksi puolivahingossa.

Hänestähän piti upseeri – kuten isästään.

Juha Rautaheimo

Juha Rautaheimo on omistanut esikoiskirjansa Hermon lastenlapsilleen, kolmelle 5–9-vuotiaalle pojalle. Vielä he eivät tosin saa sitä lukea. ”Kirja on suunnilleen K12”, arvioi Rautaheimo, jota lastenlapset sanovat ukoksi. Pekka Nieminen / Otavamedia

Stadista kyläpahaseen

Isästä jäi joitakin muistikuvia, mutta kuudessakymmenessä vuodessa ne ovat kutistuneet.

Juha Rautaheimo oli kuusivuotias, kun rannikkotykistössä palvellut isä kuoli sairauskohtaukseen 49-vuotiaana. Mieleen ovat jääneet esimerkiksi kesät Kuivasaaressa ja muutkin puolustusvoimain linnakesaaret, joille pikku-Juha pääsi isän mukana.

Isän kuoleman jälkeen Rautaheimon proviisori-äiti haki apteekkilupaa ja sai sen – Maaningalle.

”Oli iso asia muuttaa pääkaupungista pieneen maalaispitäjään, kyläpahaseen. Oon kuitenkin syntyperäinen stadilainen.”

Valmistuttuaan ylioppilaaksi Rautaheimo lähti armeijaan upseerin natsat mielessään. Ne hän saikin, mutta huomasi kiinnostuksensa ammattisotilasuraa kohtaan laimenneen. Rautaheimo palasi Maaningalle ja teki hanttihommia, kunnes näki ilmoituksen poliisikokelaskurssista.

Sen piti olla vain välivaihe. Jo vajaan vuoden kuluttua, kesällä 1975, Rautaheimo aloitti väkivaltatoimistossa – ja pysyi niissä hommissa 40 vuotta.

Siinä ajassa ehtii muuttua paljon.

Yksi ei muutu

Aika ajoin mustavalkoinen kuva nuoresta kaunottaresta ilmestyy lehtijuttuihin, joissa muistellaan selvittämättömiä murhia.

Helsinkiläinen lentokenttävirkailija Susanne Lindholm löydettiin surmattuna kotitalonsa pyöräkellarista elokuussa 1976. Hänet oli raiskattu ja kuristettu. Poliisi ei saanut Lindholmin liikkeistä mitään havaintoja sen jälkeen, kun hän oli yöllä poistunut ravintolasta.

Verrataanpa tätä Juha Rautaheimon uran alkuvuosien selvittämättömäksi jäänyttä henkirikosta hänen uransa viimeiseen isoon tapauksen.

Lokakuussa 2014 murharyhmä sai selvitettäväkseen henkirikoksen, joka näytti aluksi täysin pimeältä. Juha Rautaheimo oli tuolloin murharyhmän johdossa; hän oli lupautunut hoitamaan tehtävää sijaisena eläköitymiseensä saakka. Siihen oli enää puoli vuotta, kun Helsingin Laajasalon vanhasta öljysatamasta löytyi naisen ruumis.

Kyseessä oli runsaasti julkisuutta saanut murha, jossa uhriksi joutunut nainen oli yöllä moittinut naapurirapussa asunutta miestä siitä, miten tämä kohteli koiraansa.

Tekijän jäljille päästiin, kun poliisi tutki tukiasematietoja: uhrin puhelimen kanssa samoissa paikoissa oli liikkunut toinenkin puhelin – se oli surmaajan numero. Pidätys voitiin tehdä alle viikossa.

Rautaheimon mukaan Susanne Lindholminkin surma olisi vastaavilla nykykeinoilla hyvin todennäköisesti selvitetty.

Yksi Rautaheimolle tärkeä asia ei kuitenkaan ole muuttunut: poliisityö on tiimityötä, toisin kuin dekkareissa, joissa usein yksinäinen sankaripoliisi selvittää rikokset ihan omin neuvoin. Tosielämässä sooloilu on vain pahasta.

”Kuorolaulussa on sama juttu, sun pitää opetella kuuntelemaan muita stemmoja”, Rautaheimo sanoo.

Hän on kohta kymmenen vuotta laulanut kakkosbassoa Keravan Mieslaulajissa.
Keravalla syntyperäinen stadilainen on asunut perheineen 1970-luvun lopulta asti.

Purjehtiva perhe

Juha Rautaheimo tapasi tulevan vaimonsa jo yhdeksänvuotiaana Maaningalla. Nuoruusvuodet veivät heidät kuitenkin välillä erilleen.

Yhteiselo alkoi samana kesänä, jolloin Rautaheimo aloitti työt väkivaltatoimistossa. Pariskunta asettui Keravalle ja sai kolme lasta.

Tiiviin perheen yhteiseksi harrastukseksi löytyi 1980-luvulla purjehdus.

”Meillä on aina ollut hyvin läheiset perhesuhteet, on paljon tehty yhdessä, oltu konkreettisesti samassa veneessä vuosikaudet pienestä pitäen.”

Siksikin Rautaheimosta tuntui loukkaavalta, kun hän joutui oikeudessa todistamaan, että kolarissa menehtynyt tytär oli hänelle ja muulle perheelle läheinen. Kokenut poliisi tiesi kyllä, että se on kärsimyskorvauksia vaadittaessa normaali käytäntö, mutta se tuntui aivan älyttömältä.

”Lähiomainen joutuu perustelemaan oikeudessa sen, minkälaiset välit on ollut lapseen ja onko pidetty yhteyttä, ja milloin lapsi muutti kotoa pois ja asuiko kaukana. Se on tosi absurdia. Eihän se minulle mikään yllätys ollut, mutta kun se tuli lähelle itseä, se tuntui perin vaikealta.”

Rautaheimo kertoo tyttärensä kuolemasta Hermo-kirjansa luvussa, jonka nimi on Pahin mahdollinen.

Juha Rautaheimo

Elämää oli katsottava eteenpäin, elävien vuoksi. ”Pitää olla onnellinen, että kaksi kuitenkin selvisi.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Kiireen loppu

Kun pahin mahdollinen tapahtuu, on tärkeää lopettaa jossittelu.

Juha Rautaheimon mukaan se on suorastaan välttämätöntä, jos aikoo selviytyä. Muuten sitä saa tehdä loppuikänsä: jos he olisivat lähteneet aikaisemmin, jos he olisivat ajaneet eri reittiä, käyneet kahvilla…

Isän surua helpotti tekeminen; keskittyminen käytännön asioihin ja muun perheen kasassa pitämiseen. Rautaheimo myös tiesi työnsä vuoksi, miten tapauksen tutkinta ja käsittely etenevät.

Väärällä kaistalla ajanut tuomittiin vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen muun muassa liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja kuolemantuottamuksesta.

Kertomansa mukaan kuljettaja oli saanut jonkinlaisen blackoutin, jonka syy ei selvinnyt.
Sekin antaisi aihetta jossitteluun, joka oli katkaistava alkuunsa. Elämää oli katsottava eteenpäin, elävien vuoksi.

”Pitää olla onnellinen, että kaksi kuitenkin selvisi. Mutta eihän se tietysti unohdu mihinkään, siellä se pysyy taustalla.”

Rautaheimon työhön onnettomuus vaikutti monella tavalla.

”Se opetti ajattelemaan vielä enemmän rikoksen uhrin omaisia ja sitä, kuinka suurta ihmisjoukkoa tapahtuma koskee. Eihän vainajalla enää mitään hätää ole, vaan niillä jotka jäävät.”

Kun Rautaheimo koulutti nuoria poliiseja väkivalta- ja kuolemansyyntutkintaan uransa loppupuolella, hän osasi entistä vakavammin painottaa sitä, että kaikenlainen hätiköinti pitää jättää matkasta, kun omaisia kohdataan.

”Kuolemantapauspaikalla ei saa olla mikään kiire. Se ei ole poliisille vain keikka, joka nopeasti suoritetaan”, Rautaheimo sanoo.

Hän on itse isänä kokenut sen hetken, kun kiire loppuu.

Kun viranomaisesta tulee omainen, ja maailma pysähtyy.

X