Naisjääkiekkoilijat Maaret, Elisa ja Sari perustivat joukkueen 1970-luvulla – Laji vei pioneerit maailmallekin: ”Loimme harrastuksen ja puitteet”
Naisten jääkiekko alkoi Suomessa rakkaudesta lajiin. Suomen mestareiksi piti kuitenkin pinnistellä miesten kiekon varjossa ilman tukea ja jäähallivuoroja.
Seura sponsoroi HJK mimmien pelipaidat ensimmäiselle Kanadan ja Yhdysvaltojen kiertueelle 1979–1980. Seura-paidoissa joukkue myös voitti kaksi ensimmäistä Suomen mestaruutta sekä SM-hopeaa ja -pronssia.
Ensimmäisenä on nuuhkaistava ilmaa. Myyrmäen jäähallissa ei enää leiju tuttu tuoksu, mutta naisjääkiekkoilijat Maaret Parviainen, 63, Elisa Koivunen, 61, ja Sari Nuotio, 62, muistavat sen muutenkin.
”Pukukopeissa roikkuvien hikisten kamppeiden ja linimentin haju on jäänyt lähtemättömästi nenään”, Sari sanoo.
Muisto ei ole vastenmielinen. Päinvastoin. Se kertoo yhä jatkuvasta ystävyydestä, joka sai alkunsa jääkiekkokaukaloissa.
Maaret, Elisa ja Sari olivat perustamassa jääkiekkojoukkuetta aikana, jolloin suomalainen naiskiekkoilu otti vasta ensipiirtojaan jäillä. He tekivät historiaa myös voittamalla lajin ensimmäisen naisten Suomen mestaruuden.
Naisjääkiekkoilijat Maaret Parviainen (vas.), Elisa Koivunen ja Sari Nuotio verestävät muistojaan Myyrmäen jäähallissa, jossa joukkue voitti toisen Suomen mestaruutensa vuonna 1984. © Tommi Tuomi
”Kaikki jääkiekosta kiinnostuneet, mieluimmin 13 vuotta täyttäneet tytöt”
Ilmoitus oli vain kuuden rivin mittainen. Annele Koivusen ja Seija Juvosen Helsingin Sanomiin laatimassa tekstissä toivotettiin tervetulleiksi ”kaikki jääkiekosta kiinnostuneet, mieluimmin 13 vuotta täyttäneet tytöt” keskustelemaan mahdollisuudesta perustaa ”tosi tehokas mimmijoukkue”.
17. marraskuuta 1975 Pirkkolan urheilupuiston kerhohuoneessa MimmiKiekkoa (MiKi) olivat perustamassa myös tuolloin 15-vuotiaat Maaret ja Sari sekä 13-vuotias Elisa.
”Ehkä se kuvastaa meitä, että sen ikäisinä päätimme perustaa oman jengin”, Elisa sanoo.
Aluksi takana ei ollut joukkuetta tai seuraa, mutta muutaman kuukauden kuluttua ryhmä pääsi HJK:n organisaatioon. MimmiKiekko vaihtui HJK mimmeiksi. Ehtona oli, etteivät tytöt veisi hallivuoroja pojilta.
Ulkojäillä he olivat säiden armoilla.
”Joskus lunta oli satanut viisitoista senttiä ja meidän piti kolata kenttä ennen kuin pääsimme pelaamaan”, Elisa kertoo.
Kun joitain hallivuoroja järjestyi, ne olivat pojilta jääneitä jämävuoroja aamuseitsemältä tai puolenyön aikaan.
Varusteet hankittiin itse. Harjoituksiin kuljettiin kävellen tai julkisilla liikennevälineillä. Kamppeet puettiin päälle kotona ja mailat kannettiin kädessä.
”Loimme itsellemme harrastuksen ja sille puitteet”, kiteyttää Sari.
Pakkipari Maaret Parviainen (oik.) ja Leena Nisonen 1977 Pro Hockey School -leirillä opettaneen Veli-Pekka Ketolan kainalossa. © Kotialbumi
Halu kehittyä oli pakottava
Alussa intoa oli monin verroin taitoa enemmän. Harjoitusotteluita pelattiin vuosia nuorempia, kooltaan pienempiä, mutta osaavampia poikia vastaan. Ensimmäiset ottelut hävittiin 34–2 ja 28–0, mutta se ei masentanut.
”Reippaasti pelattiin, vaikka moni meistä ei osannut oikein luistellakaan. Meillä oli tosi hauskaa”, Maaret muistaa.
Tyttöjä vastaan pelatut ottelut olivat uusi kokemus pojillekin. Heitä hiottiin herrasmiestaidoissa.
”Toisinaan pelin jälkeen poikien oli luisteltava vuorollaan ojentamaan meille kukkanen”, Sari kertoo.
Maaret, Sari ja Elisa muistavat kiitollisuudella joukkueen pitkäaikaisia valmentajia Matti Roinilaa ja Timo Keltasta.
”He tekivät pyyteetöntä työtä joukkueemme hyväksi emmekä murrosikäisinä varmasti olleet helpoimmasta päästä”, Maaret sanoo.
Halu kehittyä oli pakottava. Tavoitteellista toiminnasta tuli viimeistään, kun pääkaupunkiseudulla alkoi virallinen Mimmien aluesarja kaudella 1976–1977. Siinä pelasivat myöhemmin City-Pallona tunnettu City-Kiekko, Jäähonka, Etelä-Vantaan Urheilijat (EVU) ja HJK mimmit.
”Siinä oli jo urheilun tuntua, vaikka matseja ei ollutkaan montaa”, Maaret sanoo.
Erät kestivät 15 minuuttia ja taklaukset olivat sallittuja. HJK mimmit oli ensimmäisen aluesarjan kolmas. Aluemestaruuden joukkue voitti ensimmäisen kerran kaudella 1980–1981. Silloin ottelutaitoja oli ehditty hioa myös Kanadassa ja Yhdysvalloissa.
Elisa, Sari ja Maaret tutkivat pukuhuoneessa taktiikkataulua, jollaisia heidän aikanaan ei ollut. © Tommi Tuomi
”Yhdessä tekeminen vahvisti joukkuehenkeä”
HJK mimmit pääsivät mittelemään Suomeen saapuneita yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia joukkueita vastaan kaudella 1977–1978. Marraskuussa Clarence Girls voitti suomalaiset 7–1 ja tammikuussa Mississauga Indians luvuin 28–0.
”Olisimme hävinneet Mississaugalle enemmänkin, mutta jääaika loppui kesken”, Maaret sanoo.
Muisto naurattaa.
Takkiin tuli muissakin otteluissa, mutta se ei harmittanut, sillä joukkueelle avautui mahdollisuus vastavierailuun. Matkarahat, neljä tuhatta markkaa pelaajaa kohden, oli tietysti hankittava itse.
”Liimasimme tarroja junien kylkiin, pakkasimme kosmetiikkaa ja myimme makkaraa tapahtumissa. Osan vuodesta haisimme koko ajan makkaroille ja lihapiirakoille”, Maaret sanoo.
Kesätienestitkin käytettiin yhteiseen tavoitteeseen.
”Yhdessä tekeminen vahvisti joukkuehenkeä”, sanoo Sari.
HJK mimmit pelasivat joukkueena myös Neuvostoliiton suurlähetystöä vastaan
Ensimmäinen pelimatka Buffaloon ja Torontoon toteutui kaudella 1979–1980. Ottelukiertueet toteutuivat myös kahdella muullakin kaudella.
Vastaanotto häkellytti. Suomessa naisjääkiekkoilijoille ei arvostusta herunut, mutta valtameren toisella puolella heitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Usein aloituskiekon pudotti kaupungin pormestari, otteluita televisioitiin ja tiedotusvälineet jonottivat suomalaisten haastatteluja. Heidät kutsuttiin myös liikemiesten lounaille.
”Nyt ymmärrän, että edustimme muutakin kuin jääkiekkoa. Suomalaisuutta – pientä, sinnikästä kansaa, joka ainoana maksoi sotakorvaukset – arvostettiin”, Maaret sanoo.
Jääkiekkoa pelattiin tosissaan, mutta hauskanpitoakaan ei unohdettu. Yksi ikimuistoisista tapahtumista oli iltajuhla legendaarisen NHL-joukkueen Edmonton Oilersin kanssa. Mukana olivat suomalaispelaajat Jari Kurri, Matti Hagman ja Risto Siltanen.
”Jännittäessäni tulin vahingossa kysyneeksi Kurrilta, että mitä hän tekee työkseen”, kertoo Maaret.
Nyt sekin naurattaa.
HJK:n naiset pelasivat myös Neuvostoliiton suurlähetystöä vastaan.
”Jälkeenpäin oivalsimme, että suuri osa lähetystön työntekijöistä oli tuohon aikaan KGB:n tai GRU:n upseereita”, sanoo Maaret.
Ajankuvaa lienee sekin, että ottelun jälkeen ei tarjottu päivällistä, vaan vodkaa muovikupeista.
Edmontonissa iltajuhlassa vuonna 1982 pöytäseurana olivat Oilersien suomalaiset legendat Jari Kurri (oik.), Risto Siltanen ja Matti Hagman. © Kotialbumi
HJK:n ja ennakkosuosikki Ilveksen ottelu ensimmäisessä naisten jääkiekon Suomen mestaruuden lopputurnauksessa päättyi tasapeliin vuonna 1983. Ilveksen tasapeli EVUa vastaan takasi HJK mimmeille lopulta Suomen mestaruuden. © Kotialbumi
Naisten ensimmäinen Suomen mestaruus voitettiin altavastaajina vuonna 1983
Naisten jääkiekon SM-sarja perustettiin syyskuussa 1982. Aluesarjoista turnaukseen selvisivät Ilves, EVU, Tiikerit ja HJK. Ennakkosuosikki oli Ilves, jolle HJK oli hävinnyt jokaisen ottelunsa ennen finaaleja. Ne pelattiin 12.–13. maaliskuuta 1983.
”Tampereella järjestettyjä loppuotteluita mainostettiin suurin piirtein niin, että tulkaa katsomaan, kun Ilves voittaa ensimmäisen naisten Suomen mestaruuden”, kertoo Maaret.
HJK:n ja Ilveksen ottelu päättyi tasapeliin.
”Ottelu pelattiin suurella tunteella ja taklauspeli oli reipasta. Ottelun jälkeen he puristivat kättä aika lujaa”, Maaret kuvaa.
Viimeisessä pelissä Ilves pelasi tasan EVU:n kanssa. Se varmisti mestaruuden HJK:lle. Sitä ei nielty helpolla. Vihellyksen jälkeen kaukalossa alkoi tappelu.
Kalevi Numminen kirjoitti Aamulehdessä:
”Tilanne oli surkuhupaisa. Muuan tyttö tuli kaverinsa luo lähelle aitaa, nauroi ja sanoi: ’Pääsin lyömään ja vielä puremaan. Ei voi muuta kuin todeta, että tämä miesten peliksi mainittu jääkiekkoilu taitaa sopia myös naisille’.”
Samaa mieltä eivät olleet kuitenkaan kaikki päättäjät.
Vaikka HJK mimmit uudisti Suomen mestaruutensa seuraavalla kaudella Myyrmäen jäähallissa sekä saavutti myöhemmin SM-sarjassa pronssia ja hopeaa, se joutui lopettamaan kiekkoilun vuonna 1986. Moninkertaiselle mitalijoukkueelle ei löytynyt enää hallivuoroja.
”Loppu oli häpeällinen”, Maaret toteaa.
”Urheilun ja liikunnan saralla tasa-arvossa on edelleen paljon työtä tehtävänä. Naisjääkiekko on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa Jääkiekkoliiton toiminnassa. Sitä ei aikanamme voinut kuvitellakaan. Teimme pioneerityötä”, Sari huomauttaa.
”Historiamme on suomalaisen naisjääkiekkoilun historia”, kiteyttää Elisa.
Maaret, Elisa ja Sari jatkoivat jääkiekkoilua vielä tovin tahoillaan, mutta sitten se jäi.
Ystävyys säilyi.
Otteluita oli paljon, mutta reissuilla ehdittiin tutustua myös nähtävyyksiin. Vuonna 1984 käytiin CNN Tower -näköalatornissa. © Kotialbumi
Naisjääkiekkoilijat olivat lajin pioneereita
HJK:ssa ehti pelata vuosina 1975–1986 kuutisenkymmentä nuorta naista. Ydinryhmä oli mukana koko ajan.
”Kasvoimme yhdessä aikuisiksi. Niinä vuosina oli kaikenlaista turbulenssia yksityiselämässä. Oli kuin olisi ollut parikymmentä siskoa tukemassa elämän käänteissä”, Maaret sanoo.
Ensimmäisestä naisten jääkiekkoilun Suomen mestaruudesta on kulunut 40 vuotta. Sen kunniaksi Maaret on koonnut joukkueen historiikin. Sen tiimoilta muistoja on jaettu viime aikoina ahkerasti yhteisessä Facebook- ja WhatsApp-ryhmässä.
”Yhtenä päivänä katsoin päivityksiä vasta illalla. Siellä oli 70 uutta viestiä”, Elisa mainitsee.
Pelaajat ovat hajaantuneet eri puolille Suomea ja osa asuu ulkomailla. Toinen Helsingin Sanomissa julkaistun ilmoituksen laatijoista ja yksi perustajajäsenistä, Seija Juvonen, nykyiseltä sukunimeltä Gregor, asuu Ruotsissa. Sari näki hänet yllättäen yleisön joukossa juostessaan Tukholman maratonia lokakuussa 2021.
”Oli pakko pysähtyä kesken juoksun häntä halaamaan.”
Menneinä vuosikymmeninä jääkiekkoa pelanneet tytöt saivat usein tyytyä toisarvoiseen asemaan menestyksestään huolimatta. Kanadalainen Killarney Shamrocks -joukkue osallistui Suomessa pidettyyn Lipstick-turnaukseen tammikuussa 1981. © Kotialbumi