Mitä ihmettä tapahtui matkalla Kanarialta Kreetalle?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Ensimmäisen kerran matkustin yksinäni Kanarian lämpöön vuonna 1988. Olin 21-vuotias, varhaisen vaiheen alkoholisti ja juuri päässyt laivasta lomalle. Taskut olivat täynnä rahaa. Lisäksi olo oli varsin miehekäs. Melko vaarallinen kombinaatio elossa säilymisen kannalta.

Seuraavana aamuna heräsin haitarinsoittoon. Auringon noustua joukkio suomalaisia eläkeläisiä lauloi kurtun tahdissa ”oi Emma, Emma, oi ..”.  Kiirehdin liittymään joukkoon, olimmehan tuttuja jo lentokoneesta. Juotiin olutta ja koettiin yhteishenkeä kaukana kotimaasta. Yhteishenki oli alkanut siitä hetkestä, kun koneen pyörät koskettivat Las Palmasin lentokenttää ja kaikki taputtivat. Olimme selviytyneet vaarallisesta matkasta ulkomaille juomalla viinaa koneessa. Ainakin minä join.

Lomaviikon ohjelmaani kuului allasbaarit uima-altaan molemmissa päissä. Toiseen niistä sain porttikiellon kaadettuani pinon juomalaseja. Aamiainen olisi kuulunut minullekin mutta en koskaan löytänyt koko aamiaissalia. En muista muutenkaan juuri syöneeni. Kaikki tämä ilman paitaa, sortseihin sonnustautuneena. Litteä vatsani ruskettui ja kutrit vaalenivat auringossa. Kolme päivää minulla oli suomalainen tyttöystäväkin. En muista hänen nimeään. En ole varma kertoiko hän sitä edes. Nätti se oli kyllä.

Nyt palasin Kreetalta. Reissujen välissä on 31 vuotta. Kuluneisiin vuosiin mahtuu matkoja ja hillitöntä juomista, hengenvaarallisia tilanteita, hiusten lähteminen, tyttöystäviä, eroja, naimisiinmeno, synkkää alkoholismia ja raitistuminen. Noin lyhyesti.

Kreetalla olin ystävän kanssa. Olemme tunteneet yli kolmekymmentä vuotta. Kaverin polku on kulkenut samaa rataa kuin minulla.

Sanaakaan emme osaa Kreetaa kumpikaan, mutta hyvin pärjäsimme. Seurasimme kiltisti matkaoppaan Aurinkomatka-kylttiä lentokentältä bussiin ja istuimme siivosti paikoillemme. Kukaan ei ollut humalassa eikä haitari soinut.

Aamiaiselle noustiin tietysti aikaisin. Kun syö tukevasti heti aamulla, niin jaksaa valvoa jopa ilta kymmeneen. Ei tietenkään joka ilta. Rannalla käytiin myös. Otin siellä päähieronnan joka maksoi 20€. Kolmekymmentävuotta sitten olisin saanut sen ilmaiseksi. Aasialaistyttö läiski korville viisi minuuttia ja sanoi ”velkam”. Kaveriani nauratti vaivautunut oloni. En mennyt toista kertaa rannalle. Altaalla en käynyt kertaakaan, koska vasen kylki paloi auringossa jo siellä rannalla.

Mutta skootterilla ajoin. Piti vuokrata moottoripyörät, mutta kun me järkevät keski-ikäiset miehet päättelimme sen olevan vaarallista minulle, koska edellisestä mutkapätkäkaahailustani oli jo aikaa, otettiin skootterit. Silläkin voi loukata itsensä pahasti. Kaverilla on Harrikka, mutta sekin tyytyi skootteriin. Ettei minun tule paha mieli.

Syötiin hyvin, muisteltiin menneitä ja oltiin ajoissa joka paikassa. Mitä kolmenkymmenen vuoden kuluttua tästä? Pysyykö pyörätuolilla oppaan kyltin perässä? Entä nostaako ne skootterin päälle?

Vai onko jo kutsu käynyt?

X