Miten puhua koiralle

Jaa kaverilleTilaa Seura

Miksi ihmeessä aikuiset ihmiset lässyttävät koiralleen? Sille on kyllä hyvä selitys, jonka ymmärtää vasta, kun on itse koiranomistaja.

Olisiko kyltin teksti ymmärrettävämpi, jos siinä lukisi koilakielellä: ”Ela pitti tahan tuloinen koila”. © Sanna Puhto/Otavamedia

Minusta ei ainakaan tule niitä tyyppejä, jotka lepertelevät koiralleen kimeällä äänellä kuin vauvalle. Enkä varsinkaan ala sellaiseksi noloksi hahmoksi, joka kutsuu itseään koiransa äidiksi.

”Luulet vaan”, sanoo kollega, pitkän linjan koiranomistaja.

Näinkö on?

Minulla ei ennen Armia ole koskaan ollut koiraa, joten en voi tietää. Olen kyllä taannoin hoitanut Englannissa Athena-nimistä dobermannityttöä puolen vuoden ajan. Puhuin sille englantia ja lähinnä käskymuotoja, koska se oli kuriton veijari. Täytyy myöntää, että käskyt eivät tepsineet kovin hyvin. Sille en ollut mikään äiti, tai siis mum, vaan au pair.

Naapurin Maya opettaa Armille sitä oikeaa koirien kieltä. © Sanna Puhto/Otavamedia

On koiranomistajia, jotka puhuvat koiralleen ikään kuin nämä ymmärtäisivät suomea. ”Masi, älä ny viitti taas rähistä. Mitä ihmettä sä kohkaat, ota rauhallisesti”, yksi heistä huutelee ponnettomasti kotiovelta, kun koira ryntää kadun varteen rähisemään kulkiessani ohi. Sanat eivät tehoa Masiin millään tavalla, mutta oikeasti omistaja puhuukin minulle eikä koiralleen.

Kun Armi tulee meille, alamme vaistomaisesti puhua lempeästi myös toisillemme.

Koiravauvan läsnäollessa ei tulisi mieleenkään riidellä.

Miehellä on aiemmin ollut koira, joka oli kuin ihmissuhdeilmapuntari. Se meni sängyn alle jo kauan ennen riitaa, eli heti, kun äänensävyt alkoivat kiristyä.

Äidin pikku kulta seuraa kaikkialle kuin varjo. © Sanna Puhto/Otavamedia

Ensimmäisinä päivinä tätä pikkuista tekee vain mieli helliä sanoilla, koska se on niin suloinen. Haluamme myös, että se tuntee olonsa turvalliseksi ja kotiutuu pian.

Niinpä ei mene kuin vuorokausi, kun suustani alkaa tulla tällaisia lauseita:

”Voi äidin pikku kultaa!” ”Anna äiti auttaa.” ”Tule äidin luo!”

Luin pari kuukautta sitten Kuukausiliitteestä jutun koilakielestä eli suomen kielen versiosta, jota koirat ymmärtävät. Koilakieli on kuin puhetta vauvalle, vokaaleja käytetään runsaasti ja konsonantteja niukasti. Tärkeintä on kimeä ja lepertelevä äänensävy.

Kun luen jutun, en ole vielä koiranomistaja. Siksi ajattelen: voi herranjestas!

Nyt, kun olen hyvää vauhtia muuttumassa koiran äidiksi ja Armi istuskelee tuossa sohvalla kaikessa rauhassa, päätän kokeilla koilakieltä.

”Pieni tuloinen koila! Puhutaanko koilakielta vahan aikaa”, kimitän.

Armin reaktio on uskomaton.

Se kääntyy välittömästi minuun päin ja ponnahtaa seisomaan. Häntä vispaa helikopterina, silmät loistavat ja se on niin ilahtuneen näköinen, että sen ajatuksista ei voi erehtyä: ”Vihdoinkin joku täällä puhuu samaa kieltä kuin minä! Mahtavaa!”

”En ymmärtänyt, mitä puhuit järsimisestä. Voitko sanoa saman koilakielellä?” © Sanna Puhto/Otavamedia

Kokeilen koilakieltä ulkona, kun Armi on vapaana. Kyllä: se tulee heti luokseni.

Niinpä minusta tulee saman tien koilakielen puhuja. Juuri sellainen vauvakielellä lepertelijä, jota ei pitänyt tulla. Nyt vain ymmärrän, että ei se mitään lässytystä ole. Se on kieli, tehokas kommunikointiväline.

Kuluu seuraavat pari päivää, kun en enää edes huomaa kimittäväni ääneen ihmisten ilmoilla. Havahdun vasta, kun naapuri kysyy: ”Puhutko sä itseksesi?”

Saattaa olla, että tämä uusi kielitaito on tehnyt minusta hieman nolon tyypin. Mutta ei se mitään. Pääasia, että Armi ymmärtää.

X