Teksti:
Jukka Vuorio

Missä aikuinen ihminen voi huutaa sydämensä kyllyydestä?

Ainakin jääkiekko-ottelussa, ehkä myös metsässä, sanovat asiantuntijat.

 

Tällä viikolla yllätin itseni huutamasta kurkku suorana julkisella paikalla, tuhansien ihmisten keskellä.

Olin jääkiekko-ottelussa, kannattamani Tampereen Ilveksen kotiottelussa. Pelin kulkua myötäillen huusin ensin riemusta, sitten ketutuksesta, ja lopulta suoranaisesta suuttumuksesta.

Näitä tunteita ja niitä seurannutta huutoa ei täsmälleen voi ymmärtää, jos ei ole koskaan intohimoisesti kannattanut mitään joukkuetta.

Tunteita ja huutamisen tarvetta herää kuitenkin onneksi myös muilla elämän osa-alueilla, kuin jääkiekon parissa.

Onko huutaminen hyväksi vai ei? Täytyykö huuto tukahduttaa vai ei? Katsotaan, mitä asiantuntijat sanovat.

Jääkiekkoleijona numero 79, ajattelija ja moniala-asiantuntija Juhani ”Tami” Tamminen puhuu, tai pikemminkin kirjoittaa toisinaan huutamisesta. Sosiaalisen median kanavillaan hän on ohjeistanut ahdistuksista kärsiviä ihmisiä menemään lähimetsään, ja huutamaan siellä 60 minuuttia suoraa huutoa.

Uskon, että hän tietää mistä puhuu. Hänhän on entisessä työssään jääkiekkovalmentajana tottunut huutamaan paljonkin.

Uskon, että Tami tuntee huutamisen puhdistavan voiman.

En kuitenkaan tiedä, voinko kyllin luottaa Tammisen heittoihin. Tarvitsen lisätodisteita huutamisen hyvistä puolista.

Onneksi tunnen erään huutamisen asiantuntijan.

Ilkka Hautala on runoilija, performanssitaiteilija ja vloggaaja, jonka huutamista käsittelevää sarjaa The Shouting Man on esitetty myös Yle Folk -kanavalla.

Soitan Hautalalle.

”On tosi paljon eroa, huutaako tietoisesti vai ei. Esimerkiksi jos sua hermostuttaa, ja tunnistat sen tunteen, ja ajattelet siinä, että tää täytyy nyt jotenkin purkaa. Mietit, että mitä huudat ja missä. Se on hyvää huutoa. Mutta jos hermostut ja reagoit siihen saman tien vain huutamalla, se todennäköisesti ei ole hyvä”, Hautala sanoo.

Kysyn, kuinka hän itse käyttää huutamista.

”Juuri tällä viikolla olin menossa hakemaan tavaraa yhden ihmisen luota. En ollut käynyt siellä aiemmin, enkä meinannut millään löytää sitä osoitetta, enkä saanut yhteyttä siihen tyyppiin. Silloin mä kanavoin sitä turhautumista huutamiseen.”

Hautala ei kuitenkaan huutanut suoraa huutoa kadulla.

”Ei, mä ikään kuin naamioin ne huudot yskähdyksiksi ja lyhennetyiksi sanoiksi kuten stana ja perk. Mutta päästin sen paineen kuitenkin ulos.”

Kysyn Hautalalta, mitä mieltä hän on Juhani Tammisen huutofilosofiasta, mutta Hautala sanoo, ettei tiedä kuka on Juhani Tamminen.

Kun selostan Tammisen ajatusta metsässä huutamisesta, Hautala tavoittaa Tammisen näkemyksen.

”Kyllä, kuulostaa ihan toimivalta. Oikeastaan olen hänen kanssa ihan samoilla linjoilla. On kuitenkin tärkeää, että pystyy ajoittamaan huutamisen siihen hetkeen, kun vielä tuntee sitä tunnetta, joka huutamisen aiheutti. Usein tämä ei välttämättä onnistu, sillä yhteiskunnassa on näitä kaikkia sosiaalisia konventioita, jotka estävät meitä ilmaisemasta itseämme. Siksi hautaamme tunteet ja huudon, ja välillä nämä pintautuvat, kun tukahdutettu aggressio nousee esiin.”

Ja lopulta itse asiaan. Kerron Hautalalle kokemuksistani jääkiekkokatsomossa. Kerron, että kun Ilves teki johtomaalin, huusin riemusta suoraa huutoa. Kun Ilveksen pelaajaa taklattiin sääntöjenvastaisesti päähän, ja sitten tämä taklaaja vielä hakkasi paljain nyrkein toista pelaajaa, huusin hakkaajalle suuttumuksesta.

Hautala antaa minulle synninpäästön.

”Etenkin tuo maalin ilosta huutaminen on tervettä. Katsomossa huutaminen on ihan eri asia kuin vaikka kadulla huutaminen. Siellä pelissä sä olet katsojapositiossa, ja sut on etäännytetty normeista. Sulla on se lupa huutaa. Se tavallaan kuuluu siihen pääsylipun hintaan. Olennaista on, että jos näkisit sen vastustajan pelaajan pelin jälkeen siinä parkkipaikalla, huutaisitko hänelle silloin samalla lailla. Jos et huutaisi, kaikki ok.”

 

Lisää Ilkka Hautalan ajatuksia huutamisesta voit lukea tästä Helsingin Sanomien jutusta.

Tamin ajatuksia huutamisesta näiden päivitysten viimeisissä lauseissa.

X