Essee: Miksi Ryhmä Hau tuo minulle enemmän onnea kuin se jalkapallon maailmanmestaruus, jota olin yli 30 vuotta odottanut?
Toimittaja Jukka Vuorio innostui sydänjuuriaan myöten Argentiinan maajoukkueesta vuonna 1990. Miksi maailmanmestaruus 32 vuotta myöhemmin tuntui laimealta?
Lionel Messi toi Argentiinalle maailmanmestaruuden vuonna 2022, Diego Maradona 1986.
Miksi Argentiinan ja Messin voittama jalkapallon maailmanmestaruus ei herättänyt minussa niitä intohimoja, joiden purkautumista olin odottanut yli 30 vuotta?
Kaikki alkoi alkukesästä 1990. Aloin kuulla ja nähdä juttuja argentiinalaisesta jalkapalloilijasta Diego Maradonasta yhä kasvavalla tahdilla.
Suomalainenkin media oli liikkeellä Maradona-juttujensa kanssa jo kuukauden ennen Italiassa pelattujen jalkapallon maailmanmestaruuskisojen alkua. Ahmin juttuja innoissani, tämä Diegohan vaikutti todella poikkeuksellista ja mielenkiintoiselta tähdeltä. Keräsin Paninin futistarroja ja Salon lehtikioskeista löytyi vielä brittiläisiä futislehtiä, joita ostin sen mukaan, oliko juttuja Maradonasta. Yleensä oli.
Vielä neljä vuotta aiemmin, Meksikon 1986 MM-kisojen aikaan kahdeksanvuotiaana en tajunnut jalkapallosta mitään. Se ei kuulunut mielenkiinnon alueisiin, sillä kaikki aika meni legojen ja leluritareiden parissa.
Mutta 1990 oli toisin. Valmistauduin kisojen alkamiseen ennen kaikkea Maradona ja Argentiina mielessäni. Kyllä koko muukin turnaus toki kiinnosti, ja tein koko kisojen ajan leikekirjaa Salon Seudun Sanomien julkaisemista jutuista. Lacatuksen tykki puhui kahdesti, on mieleen jäänyt otsikko. Tuon otsikon ansiosta muistan myös, että Romania voitti Neuvostoliiton 2-0.
Tuon ja loppuottelun lisäksi erityisesti muita mieleen jääneitä lopputuloksia on muun muassa Argentiinan voitto 1-0 Brasiliaa vastaan neljännesvälierissä. Diego Maradona syötti vapauttavan pitkän pystysyötön, ja hänen ystävänsä Claudio Caniggia viimeisteli maalin. Tuo päivä oli epäilemättä Buenos Airesissa aivan tajuton juhlapäivä. Myös Englannin ja etenkin Paul Gascoignen otteet ihastuttivat minua, aivan uutta futisfania, mutta Gazzaan voimme perehtyä tarkemmin joskus toiste. Sanotaan nyt kuitenkin sen verran, että hänestä tuli vuosiksi minulle kakkossuosikki heti Maradonan vanaveteen.
Mummon sohvalla
Seurasin Argentiinan ja Länsi-Saksan välistä loppuottelua mummoni sohvalla. Olin todella innoissani. Nyt näkisin, kuinka uusi supersankarini johdattaisi maansa sekä samalla minut, faninsa, maailmanmestaruuteen. Välierässä hän oli tehnyt ratkaisevan rankkarin Italiaa vastaan, joten oletin, että nyt nähtäisiin jokin hieno pelitilannemaali.
Toisin kävi.
Pelikellossa oli jo 84 minuuttia ja ottelu pysyi maalittomassa tasatilanteessa. Argentiina oli voittanut kaksi edellistä otteluaan rankkarikisassa, ja aloin jo mielessäni nähdä, miten tämäkin selvitettäisiin rankkareilla. Sitten Saksalle vihellettiin rankkari kesken varsinaisen peliajan, omasta mielestäni tietysti täysin perusteetta.
Andreas Brehme pani pallon maaliin, vaikka olin lähes varma, että Sergio Goycochea nappaisi vedon kiinni.
Loppuvihellyksen soidessa saksalaiset riemuitsivat, minä puolestaan vaivuin sellaiseen epäuskon, raivon ja surunsekaiseen itkuun kuin vain 12-vuotias esiteini voi vaipua. En muista, näytettiinkö sitä televisiossa, mutta myös Maradona itki ottelun jälkeen, ja syytti lopputuloksesta tuomaria.
Kai jollain lailla tiesin ja ymmärsin, että Argentiina voi hävitä loppuottelun, henkisesti en kuitenkaan ollut siihen epäkypsässä mielessäni millään lailla valmistautunut. Sama koski varmaan Maradonaa.
Ei laisinkaan sympaattinen Saksa
Se oli päivä, josta lähtien olen inhonnut saksalaista futista. Nykyään tunne on liudentunut ja laimentunut, eikä sitä enää voi inhoksi kutsua, mutta edelleenkään Saksa ei koskaan jalkapallokentällä saa sympatioitani. Hehän ovat myöhemminkin pilanneet Argentiinan kisoja moneen otteeseen.
Esimerkiksi 2010 katselin ystäväni kanssa kööpenhaminalaisessa baarissa, miten Saksa ilotulitti Maradonan päävalmentaman Argentiinan ulos sen vuoden MM-kisoista. 2014 seurasin, miten Lionel Messi kantoi lähes yksin reppuselässään Argentiinan MM-loppuotteluun. Se peli meni maalittomana jatko-otteluun, jossa mielestäni noin 111-112 peliminuutin kohdalla argentiinalainen kaadettiin rankkarin arvoisesti, mutta tuomarin pilli ei koskaan soinut. Sen sijaan 113. peliminuutilla Saksan Mario Götze laukoi pallon Argentiinan maaliin. Ei helvetti, ajattelimme sekä minä että Maradonan saappaisiin astunut Messi.
Messistä oli tullut minun ja noin miljardin muun ihmisen silmissä suora Maradonan manttelinperijä Argentiinan pelillisenä johtajana ja maailman taitavimpana jalkapalloilijana. Hän oli jo vuosien ajan mättänyt maaleja Euroopan kentillä kaikissa mahdollisissa kilpailuissa, ja voittanut seurajoukkuetasolla Barcelonassa kaiken, mitä voittaa voi.
Dream Team sortuu
Tätä ennen toki oli tapahtunut paljon, muun muassa vuoden 1994 MM-kisat, joissa Argentiinalla oli kasassa oikein Dream Team Maradonan ja Gabriel Batistutan johdolla. Kisathan alkoivat joukkueella oikein mukavasti. Huippuhetki osui kisojen ensimmäisessä ottelussa, jossa vastaan asettui Kreikka.
Kun Maradona otti pallon haltuun aivan Kreikan rankkarialueen rajalla ja pommitti vasemmalla jalallaan komeasti yläkulmaan tilanteeksi 3-0, tunsin suorastaan pakahduttavaa iloa ja ylpeyttäkin, koinhan olevani Diegon kanssa samaa porukkaa. Nyt, kun katsoo videoita tuosta hetkestä, voi huomata, että samaa pakahduttavaa iloa tuntee myös aikansa ykköspyssy Batistuta: Hän hymyilee pitkään ja leveästi, kun Maradona saa onnistumisen. Hän itse paukutti ottelussa hattutempun.
Maradona kantoi kapteenin C-tunnusta myös seuraavassa ottelussa, jossa Argentiina voitti Nigerian 2-1. Maradonan ystävä Claudio Caniggia teki molemmat maalit, ja kaikki näytti upealta.
Kaikki tietysti romahti pian tuon ottelun jälkeen, kun Maradonan dopingseulan neula heilahti punaiselle. Siihen päättyivät sekä Maradonan ura että pelillisesti Argentiinan kisat. Viimeisessä lohko-ottelussa joukkue oli henkisessä kriisissä, ja pataan tuli Bulgarialta. Heti ensimmäisellä pudotuspelikierroksella sokkitappio Romanialle, ja se oli siinä.
Maradonan saappaat
Useita vuosia kisojen jälkeen ykkössuosikkini oli Batigol-lempinimellä tunnettu Batistuta, joka mätti Italian Serie A:ssa jatkuvasti hienoja maalimääriä. Mutta tuohon aikaan hänen uraansa oli aika vaikea seurata kunnolla.
Kunnes sitten noin vuodesta 2006 alkaen aloin ymmärtää, että Barcelonassa on kasvamassa uusi argentiinalaistähti. Lionel Messi.
Kuten hetki sitten totesin, hän tuli voittamaan urallaan Barcelonassa kaiken, mitä seurajoukkuejalkapallossa voittaa voi. Tuli Espanjan mestaruuksia, Mestarien liigan voittoja, maalikuninkuuksia siellä sun täällä, Espanjan cupeja ja kaiken maailman muita pokaaleja niin, etteivät kaikki pystit ja mitalit mahdu edes hänen kartanonsa autotalliin.
Mutta se, mitä koko jalkapalloileva maailma minä mukaan lukien häneltä odotti, oli astuminen Maradonan saappaisiin ja Argentiinan vieminen maailmanmestariksi. Sitä yritettiin monissa kisoissa ja lähimpänä se oli 2014.
Kunnes sitten oli monien asiantuntijoiden jo viimeisenä pitämä mahdollisuus: MM-kisat 2022.
Ei taival nytkään helposti alkanut. Messi aloitti maalinteon jo 10 peliminuutin kohdalla, mutta täydellinen altavastaaja Saudi Arabia jauhoi silti 2-1-voiton. Se tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. Ehkä se todella oli täysin urheilullinen tulos tuona päivänä, mutta väistämättä mielessä käy sellainenkin mahdollisuus, että ehkä se ei ollut. En nyt väitä niin, mutta mielessä se tällä bloggarilla käy.
Avaustappion jälkeen Argentiina olikin jo jokseenkin pakkovoiton edessä Meksikoa vastaan. Messi aloitti jälleen maalinteon, nyt 64 minuutin kohdalla. Lopputulos 2-0 vapautti Argentiinaa, siis joukkuetta kuten kansakuntaakin, aivan varmasti etenkin henkisesti. Tappiohan olisi tiennyt melko varmasti kisojen päättymistä.
Alkusarjan viimeisessä pelissä Argentiina niisti Puolan myös lukemin 2-0, ja kaikki alkoi näyttää jälleen aivan hyvältä. Ehkä tappio saudeille oli vain jokin harvinainen kömmähdys ja toisaalta saudien superpöljä päivä.
Neljännesvälierissä nurin meni Australia, jälleen Messi oli ottelun ensimmäisen maalin tekijä. Nyt hän oli maalannut jo yhteensä kolme kertaa neljässä ottelussa.
Puolivälierissä vastaan tuli Hollanti, Messi teki kisojen neljännen maalinsa varsinaisella peliajalla ja rankkarikisassa pani myös pallon pussiin. Tiukille meni, mutta maalivahti Emiliano Martinezin johdolla Argentiina eteni välieriin.
Siellä joukkue otti hyvin vakuuttavan 3-0-voiton Kroatiasta. Messi teki ottelun voittomaalin, mikä oli hänelle kisojen viides osuma. Sitten olikin jäljellä enää loppuottelu, jossa vastaan asettui Ranska.
MM-finaali 2022
18. joulukuuta pelattua ottelua kerääntyi katsomaan Lusail Stadiumille 89 000 henkilöä ja telkkareiden sun muiden älylaitteiden äärelle ainakin miljardi. Minä olin yksi heistä.
Ja miten jännittävän ja viihdyttävän ottelun me kaikki saimmekaan nähdä!
Argentiina johti ottelua 36 peliminuutin jälkeen 2-0 Messin ja Angel Di Marian maaleilla. Messi teki siis jo kisojen kuudennen maalinsa.
Luulin tietysti, että peli on selvä ja tässähän sitä lasketellaan vihdoin ja viimein kohti maailmanmestaruutta. Nyt ei ranskalainen varastaisi juhlia samalla lailla kuin saksalainen muutaman kerran aiemmin.
Meinasin olla pahasti väärässä! Ranska nousi Kylian Mbappen maaleilla tasoihin. 108 peliminuutin kohdalla Messi vei kisojen seitsemännellä maalillaan Argentiinan johtoon 3-2, ja nyt viimeistään olin varma, että kohta me argentiinalaiset pääsemme juhlimaan maailmanmestaruutta.
Mutta niin vain pahuksen Mbappe vielä tasoitti pari minuuttia ennen lisäajan – tai jatko-ottelun, kuinka vain – loppua. Kyllä siinä mielen ja kehon yli kävi epämiellyttävä tunne, että jumalauta sentään, taasko tässä käy näin.
Seurasi rankkarikisa, joka ehkä omalla futisseuraamisen urallani oli kaikkien aikojen jännittävin. En sitä kisan aikana huomannut, mutta pelin jälkeen lukemieni juttujen perusteella pelaajat antoivat toinen toisilleen ankaraa henkistä painetta rankkujen aikana.
Lopulta parempi voitti rankkarikisan. Argentiinalta onnistuivat Messin johdolla kaikki vetäjät, ranskalaisista puolestaan kaksi ei saanut palloa maaliin.
Argentiina voitti maailmanmestaruuden.
Olin iloinen ja onnellinenkin. Sinä iltana ja yönä en ajatellut juuri muuta kuin jalkapalloa.
En kuitenkaan kokenut sellaista ylitsevuotavaa onnea, kuin mitä yli 30 vuoden kannattamisen jälkeen olin etukäteen ajatellut tuntevani, jos se himoittu mestaruus lopulta tulee. En kokenut psykkistä ilotulitusta, en korkannut samppanjaa enkä edes olutta. Pari tuntia ottelun jälkeen menin nukkumaan.
Miksei pää edellä suihkulähteeseen?
Ja lopulta siis tullaan kysymykseen, jonka tämän kirjoituksen alussa esitin: Miksi Messin tuoma maailmanmestaruus vuoden 2022 lopussa ei sittenkään oikein onnistunut säväyttämään eikä aiheuttamaan sitä ”pää edellä suihkulähteeseen”-fiilistä, jota olin odottanut suorastaan katharsiksen lailla?
Syitä on monia.
Eräs aivan keskeinen on varmasti se, että maailman tilanne vuoden 2022 oli aika karmea. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja siviilitkin saivat tuta sodan kauhut. Olin ollut siitä kuukausien ajan aivan rikki, sillä pelkäsin jatkuvasti sodan tulevan myös Suomeen. Vähän on vaikea iloita jalkapallosta, kun perusturvallisuuden tunne on pilalla.
Toiseksi elämään oli vuosien varrella tullut keskeisempää sisältöä ja niin sanottu oma vapaa-aikaa kaventunut merkittävästi, kun minusta tuli isä ensimmäisen kerran vuonna 2017 ja toisen kerran 2020. Ennen oli paljon aikaa intoilla futiksesta ja futaajista, nyt vähän. Ylipäätään jalkapallon tärkeys arvoasteikossa on perheen myötä tullut alaspäin – joskin lajin harrastaminen sinänsä on juniorin kanssa tullut hyvinkin arkipäiväiseksi. Olen näyttänyt hänelle paljon videopätkiä Messistä sekä omien harkkojensa lisäksi vienyt häntä katsomaan kotimaista futista.
Kolmanneksi – tosin varmaan selvästi vähemmän kuin kaksi ensin mainittua syytä – vaikutti myös se, että kisat pelattiin talvella ja Qatarissa. Kaikenlaiset eettiset ongelmat kisojen suhteen on käyty läpi monessa paikassa jo moneen kertaan ja kun kisajärjestäjät vielä mestaruuspokaalia luovuttaessaan pukivat Messin ylle arabimaailman perinneasun Bisht-viitan, niin kyllähän se sekä hämmensi että harmittikin. Hänen pelipaitansa peitettiin hänen suurimman ilonsa hetkellä.
Ja tietysti, totta kai, yksi syy on varmaankin se, että kaikesta huolimatta en ole argentiinalainen, enkä ikinä edes käynyt siellä. En minä voi todellisuudessa tavoittaa sitä kansanjoukkojen riemua, mitä mestaruus toisella puolen maailmaan Etelä-Amerikassa aiheutti.
Oli se maailmanmestaruus kiva juttu ja eräänlainen täyttymys, mutta vain pieni. Yksi yliviivaus elämänmittaisesta ämpärilistasta.
Ryhmä Hau tuo onnea
Ikä tuo ihmiselle perspektiiviä ja laimentaa kokemuksia. Ääripäistä tulee keskitie ja mustavalkoisesta harmaa. On se harmillista. Kyllä suosikkiensa mestaruudet pitäisi päästä kokemaan siinä juuri aikuisuuden kynnyksellä, ehkä noin 18-24-vuotiaana. Silloin olisi puhtia juhlia ja tuulettaa oikein kunnolla. Monta päivää.
Nykyään sitä vain laittaa muutaman somepäivityksen ja menee nukkumaan, koska huomenna on töitä, ja jos ei olekaan, niin joka tapauksessa täytyy aamulla seitsemältä herätä katsomaan Ryhmä Hauta.
Jotenkin asian pohtiminen on ollut opettavakin kokemus: Elämän merkityksellisyys ei tule yksittäisistä päivistä, illoista ja voitoista. Sen sijaan kyse on kokonaisuudesta, hyvästä arjesta. On hienoa, että saa elää elämää, jossa voi yhdessä lapsensa kanssa herätä lämpimästä, turvallisesta kodista ja laittaa telkkarista piirrettyjä. Se tekee tasaisesti onnelliseksi, välillä jopa ylitsevuotavan onnelliseksi.
Lue myös: Näkökulma: Suomen Cup 2023 – Yllätysmestari Ilves ja kompasteleva Honka