Futiskirjailija Saku-Pekka Sundelin, onko Suomessa jalkapallokulttuuria? – ”Helvetti soikoon, totta kai on!”
Lumi on jo monin paikoin sulanut, pallo on löytänyt maaliviivalle, nakkimukeja myydään, makkara tuoksuu, olut kuohuu muovituopeissa ja bajamajojen ovet käyvät ahkeraan. Kotimainen futiskausi on jälleen täällä. Tästäkin kirjoittaa uutuusteoksessaan Saku-Pekka Sundelin.
Toimittaja ja kirjailija Saku-Pekka Sundelin teki kirjan suomalaisesta jalkapallokulttuurista.
Saku-Pekka Sundelin on tutustunut suomalaiseen futiskulttuuriin 40 vuotta. Nyt oli oikea aika kirjoittaa siitä kirja.
Kevät on tullut paitsi Tornioon, myös koko Suomeen.
Sen myötä olemme saaneet uuden jalkapallokauden ja uuden jalkapallokirjan.
Teoksen kirjoittaja tunnetaan parhaiten Ilta-Sanomien ja Urheilulehden toimittajana. Jalkapallon ystävät muistavat Sundelinin muun muassa kolmesta Englannissa vietetystä vuodesta Valioliiga-kirjeenvaihtajana, ja häneltä on vuonna 2020 ilmestynyt teos Brittifutis.
Mutta nyt, huhtikuussa 2023, kauppoihin ja kirjastoihin on saapunut Sundelinin uusin teos, Suomifutis – Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä.
Siksi otin muutama päivä ennen kirjan virallista ilmestymispäivää työsuhdepuhelimeni esiin ja näppäilin siihen Sundelinin kännykkänumeron.
Ja näin keskustelu eteni.
Terve jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundelin. Lähdin nyt soittelemaan, kun sinulta ilmestyi 12.4. uusi futiskirja. Ja mikäs sen mukavampi keskustelunaihe kuin nimenomaan kotimainen jalkapallo.
”Terve! Tehdään nyt sellainen tarkennus, että olen virallisesti toimittaja, enkä jalkapallotoimittaja, mutta onnekseni olen saanut kirjoittaa aika paljon jalkapallosta.”
Okei. Sinua on kuultu myös IS:n Pallokerho-futispodcastissa. Oletko edelleen mukana tekemässä sitä?
”Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä taisin viime kaudella olla mukana vain pari kertaa. Satunnaisesti ehkä tälläkin kaudella. Eli vastaus on, että olen ja en ole. On vähän vähemmän aikaa kuin ennen, nyt kun olen Petri Lahden kanssa vetämässä Urheilulehteä.”
Ykkösen pelaaja
No mikä oma taustasi jalkapallon parissa on?
”Olen ollut 40 vuotta jollain tavalla tekemisissä jalkapallon kanssa. Näinä vuosina rooli on vaihdellut. Ensin olin junioripelaaja, sitten aloin saada vähän rahaakin pelaamisesta. Ei se nyt ihan ammattilaisuutta ollut, mutta kyllä se siinä nuoruudessa jonkin aikaa oli tavoitteena, kun pelasin Ykkösdivarissa.”
Milloin sä pelasit Ykkösessä?
”Debytoin siellä 1993 vai olikohan se 1994? Joka tapauksessa 17-vuotiaana nousin b-junnuikäisenä miesten ykkösdivarijoukkueeseen Raumalla Pallo-Iiroissa. Jos nykyään joku 17-vuotias pelaisi yhtä paljon Ykköstä, niin kyllä mä voisin varmaan sanoa, että hän on ihan lupaava pelaaja. Yhden kauden pelasin Espoon Hongassa ollessani armeijassa. Mutta ei minulla kuitenkaan sitten aivan riittänyt siitä korkeammalle tasolle ja aloitin yliopisto-opinnot Turussa.”
Yliopisto-opinnot ottivat sitten ykkösaseman?
”Joo, näin kävi siinä 20-21-vuotiaana. Reissasin Rauman sekä opiskelupaikkakunta Turun väliä yhden talven, mutta alkoi tuntua siltä, ettei se kuvio toimi. Tapasin Tommi Pikkaraisen, joka valmensi Naantalissa VG-62:sta Kakkosessa, ja pyysi mut sinne pelaamaan. Siellä pelatessa paukahti eturistiside, mikä oli lopullinen niitti sille, että futiksen kanssa aivan tosissaan ottaminen loppui.”
Ja jos edelleen taustoittaa tätä sun suhdetta futikseen…?
”Opintoja piti jotenkin rahoittaa, niin ajoin ensin trukkia Turun satamassa. Alkoi tuntua, että ehkä rahaa voisi saada jotenkin helpomminkin. Pääsin Rannikkoseudun ja Turun Sanomien avustajaksi, ja sain kirjoittaa niihin futisjuttuja. Vuonna 2004 pääsin sitten kesätöihin Veikkaaja-lehteen, mitä kautta alkoi toinen roolini jalkapallon parissa. Tai oikeastaan kolmas, sillä olin aina ollut myös fani, ja käynyt katsomassa tosi paljon pelejä.”
Kannukset on hankittu
Ja tänään aamullakin olit futisjoukkue Zoomin treeneissä?
”Joo, mulla oli Zoomista vähän taukoa, kun eturistiside meni taas 20 vuoden jälkeen poikki.”
Kumpi muuten on parempi pelaaja, sinä vai Zoomin Kari Räisänen?
”Sanotaanko niin, että Kari on parempi vain silloin, kun annan katkenneen eturistisiteen verran tasoitusta. Mutta Kari on uskomaton teräsmies, ja hänen kanssaan on kiva pelata. Ymmärrämme toisiamme kentällä.”
Tuli mieleen kysyä, kun eikö hänelläkin ole taustaa Ykkösestä?
”On joo, on pelannut Ykköstä ainakin Joutsenossa ja Kontulan Urheilijoissa. Taisin pelata hänen kanssaan ekaa kertaa vastakkain IS:n ja HS:n välisessä matsissa. Rikoin Erkka Lehtolaa, ja seuraavassa tilanteessa Kari tuli aika kovaa jaloille. Seuraavana päivänä hän tuli pyytämään anteeksi, ja ystävystyimme.”
Joo, Kari on mukava mies. Mutta jos mennään takaisin sinuun, niin sä olet jossain vaiheessa ollut vähän niin kuin ilmankin futista?
”Joo, 2006-2010 olin Ilta-Sanomien ulkomaantoimittajana, jolloin futis oli aika lailla taka-alalla. Sitten eräänä päivänä kaikki muuttui, kun Lahden Petri tuli kysymään, että lähdetkö Lontooseen futiskirjeenvaihtajaksi. Lähdin, ja jotenkin jäin sille tielle.”
Ja nyt sulla on yksi futisrooli myös kahden juniorin isänä?
”Joo, olen kahden pienen jalkapalloa aloittelevan pojan isä. Mutta kaikkiaan siis 40 vuotta futista eri rooleissa. On siinä sen verran, että uskalsi kirjoittaa tämän kirjan. Jossain vaiheessa ajattelin, että kuka minä olen kirjoittamaan tämmöisen, mutta taustaani miettiessäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että on tässä nyt jonkinlaiset kannukset hankittu.”
Mitä oikein ajattelit?
Niin hei yksi tärkeä kysymys, joka mulle tuli mieleen oikeastaan heti, kun kuulin tästä uudesta kirjastasi. Eli ensimmäisen kirjasi Brittifutiksen jälkeen kerroit julkisesti kokemastasi paniikkikohtauksesta sekä uupumisoireista. Ihmettelit silloin itse, että miten olitkaan ajatellut voivasi yhdistää perhe-elämän, päivätyön ja kirjan tekemisen. Niin mikä ihme sai sinut nyt toista kertaa tähän ruljanssiin?
”Kustantaja pyysi tätä kirjaa jo heti sen Brittifutiksen jälkeen. Silloin kieltäydyin ehdottomasti, enkä silloin olisikaan pystynyt, enkä ollut valmis. Mutta tokihan se ajatus jäi hautumaan. Olin silloin 45-vuotias ja ajattelin, että minun pitäisi hypätä hetkeksi pois työelämästä, ottaa iisisti ja ottaa aikaa perheelle ja itselle. Olen sen verran onnellisessa asemassa, että pystyin tekemään sen. Jäin vuodeksi virkavapaalle. Ajattelin, että se on parempi tehdä nyt, eikä silloin, kun olen 65-vuotias. Otin vapaavuoden päivätyöstä, mutta tunsin itseni sen verran hyvin, että jonkun projektin kuitenkin tarvitsin. Ajattelin, että voisi olla hyvä aika aloittaa tämä Tammen pyytämä kirja. Alussa otin hyvin iisisti ja hengittelin ja ihmettelin maailmaa. Ja lopussa tulikin vähän kiire. Mutta se vuoden tauko päivätyöstä oli myös hyvä juttu, en ole ainakaan viiteentoista vuoteen nauttinut työstäni niin paljon kuin nyt.”
No miksi tämä kirja piti tehdä?
”Ihan tämmöistä ei ole aiemmin tehty. Tosi hyviä historiikkeja on tehty, samoin kirjoja henkilöistä, mutta ei oikein tämmöistä, jossa pääosassa on se jalkapallokulttuuri. Halusin tutkia, mitä se suomalainen jalkapallokulttuuri on, ja onko sitä.”
Onko?
”On, totta kai. Mua ärsyttää, kun toisinaan kuulee, ettei Suomessa ole jalkapallokulttuuria. Helvetti soikoon, totta kai on. Se on suomalaista, omanlaistaan jalkapallokulttuuria.”
Ristiriitainen fiilis
Mitä se suomalainen jalkapallokulttuuri on? Ja eikö se ole aivan seura- ja paikkakuntakohtaista?
”Joo, on seurakohtaista ja paikkakuntakohtaista. Ja se on rikkaus, että eri paikoissa on erilaista. Ja eri seurat voisivat mielestäni optimitilanteessa olla vielä nykyistä paremmin identifioituneita. Että tiedettäisiin välittömästi, kun puhutaan jostain futisseurasta, että mitä asioita siitä tulee mieleen. Vaikkapa Kotka, siitähän tulee heti mieleen niin kutsuttu ahtaajafutis, vaikka se ei enää viime kaudella sellaista jalkapalloa pelannutkaan. Mutta meininki Kotkassa jalkapallon ympärillä on edelleen se sama. Eri paikoissa pelataan eri tavoin ja olosuhteet ovat eri paikkakunnilla hyvinkin erilaisia. Samoin ihmiset niissä seuroissa. Kaikki tämä näkyy jalkapallokulttuurissamme. Mutta isossa kuvassa meillä suomalaisilla on hieman kaksinainen suhtautuminen omaan jalkapallokulttuuriimme. Jotenkin meillä on heikko itsetunto, jossa kulttuuri nähdään kotikutoisena, koska se ei ole niin suurta kuin jossain muualla. Toisaalta samaan aikaan hyvin ylpeä, joskus vähän ylimielinenkin asenne toisia ihmisiä kohtaan, että ettekö te ymmärrä tämän olevan maailman suurin juttu.”
Tästä tulee vähän ristiriitainen fiilis?
”Kyllä. Siinä ristiriidassa on tavallaan jotain viehättävääkin, mutta enemmän se on turhaa. Se tiivistyy sanaan potkupallo. Miksi suomalainen jalkapalloihminen loukkaantuu niin paljon, kun joku sanoo lajia potkupalloksi? No tietenkin siksi, että sillä yritetään ivata lajia, mutta koko suomalaisen jalkapallon historian aikana puolet ajasta lajia todella on kutsuttu potkupalloksi. 1900-luvun ensimmäisinä kymmeninä puhuttiin nimenomaan potkupallosta, eikä siinä ollut negatiivista konnotaatiota. Yritin ehdottaa kustantajalle, että kirja nimi olisi Potkupallokirja. Yritän muuttaa suhtautumista tähän sanaan, voisimme olla ylpeitä potkupallostamme.”
Tunnelma hakkasi Valioliigan
Kun nyt katsoo vaikka Youtubesta jotain 90-luvun Urheiluruutuja, joissa näkyy koosteita futiksen pääsarjasta, niin kyllä kai voi todeta, että eteenpäin on menty, ja vieläpä aika monin tavoin?
”Voi. Ehdottomasti. Pääsarjaseurojen olosuhteet alkavat olla aika hyvässä kunnossa, tietysti ne voisivat monella paikkakunnalla olla paremmatkin, mutta toisaalta olosuhdeasiassa on lähdetty aika jälkijunassa liikkeelle. Kun viime kaudella kävin katsomassa HJK:n europelejä, niin kyllä niissä tunnelma voitti useimmat valioliigapelit aivan mennen tullen. Tai Stadin derbyistä nyt puhumattakaan. Meillä on joku kuvitelma, että Valioliigassa kaikki on niin hienoa ja mahtavaa, mutta kyllä meilläkin on monet asiat hyvin ja tavallaan paremminkin. Kyllä mä mieluummin menen katsomaan Klubi vastaan HIFK kuin Chelsea vastaan Bournemouth.”
Joo totta kai. Aivan varmasti mäkin menen mieluummin katsomaan esimerkiksi Saloon SalPan kotiottelua kuin katson telkkarista jotain valioliigamatsia.
”Kyllä, ja yksi asia millä suomalaista futista voisi markkinoida, on se, että ei paikallisen seuran matsi ja joku Valioliigan peli ole kilpailevia tuotteita. Ne ovat kaksi erilaista elämystä.”
Selitä nyt tämä, Saku-Pekka Sundelin
Mä olen aina kokenut, että suomalaiset seurat ovat paljon kiinnostavampia kuin ulkomaiset. Riippumatta siis mistään pelin tasosta tai sarjatasosta. On ollut vaikea tavoittaa sitä ajatusta, että miten voi kehittää läheisemmän suhteen johonkin Liverpooliin tai Real Madridiin kuin oman kotipaikkakunnan seuraan. Niin voisitko selittää, että miksi moni suomalainen on kuitenkin paljon innostuneempi jostain ulkomaisesta suurseurasta kuin paikallisesta seurasta?
”Vaikea kysymys. Kyllä mä itsekin tykkään katsoa kansainvälistä jalkapalloa ja katson paljon esimerkiksi Barcelonan pelejä. Mutta ei se sitä poista, etteikö läheisin ja rakkain seura olisi kuitenkin Rauman Pallo-Iirot.”
No mä nyt vielä vähän jankkaan tästä samasta asiasta kuitenkin, eli että miten suomalainen voi kokea yhteisöllisyyttä jonkun tv-ruudun äärellä vaikka Chelseaan, kun mun mielestä kannattamisessa aivan olennainen pointti on nimenomaan se yhteisöllisyyden ja seuraa lähelle pääsemisen kokemus?
”Ei se kokemus ihan samanlainen olekaan. En paheksu ihmisiä, jotka rakastavat Chelseaa tai Liverpoolia enemmän kuin jotain suomalaista seuraa. On täysin ok, että on yhtä aikaa olemassa sekä suomalaisia Pallo-Iirojen että Chelsean kannattajia. Kyllähän monilla suomalaisilla on kausikortteja näiden seurojen stadioneille ja matkustavat sinne paljon. Maailma on pienentynyt, ja itsekin pääsen suunnilleen yhtä nopeasti kotoani Helsingistä Pallo-Iirojen tai Chelsean matsiin. Mutta totta kai täytyy ottaa huomioon ympäristöasiatkin, eikä se nyt ole kauhean kiva jatkuvasti lennellä ympäriinsä.”
Ponnistus vai Pallo-Iirot?
Mites muuten nämä sinun omat futisjuniorit? Asutte Helsingissä, mutta sä olet kuitenkin aika raumalainen. Pakotatko heidät Pallo-Iirojen kannattajiksi?
”Kyllä mä sitä tuputan, ja puhun siitä, että me olemme kotoisin Raumalta. Yritän sivumennen sanoa, että teidän pitää kannattaa raumalaisia seuroja. Mutta olen miettinyt, että teenkö siinä isänä väärin? Suomessahan on pitkään ollut voimakas maaltamuutto kaupunkeihin, mutta on itsepintaisesti pidetty kiinni omista perinteistä. Siinä on jotain hienoakin, mutta toisaalta, eikö olisi oikein, että omat lapseni löytäisivät omat seuransa tästä läheltä? Olisiko heille aidompaa kannattaa Ponnistusta?”
Niin, kyllä kai sitä voi kannattaa sekä Pallo-Iiroja että Ponnistusta?
”Joo totta. Suomessahan puhutaan oikeinkannattamisesta, että mitkä ne määritelmät ovat. Voiko todella kannattaa kahta seuraa? Monihan tulee mielellään heristämään sormea ja kertomaan, että millä tavalla pitää kannattaa. Itse rakastan jalkapalloa, ja tykkään seurata MM-kisoja, Barcelonan pelejä ja mennä myös tuohon Bragun kentälle katsomaan Kurvin Vauhdin peliä.”
Mitenkäs nämä suomalaiset olosuhteet? Pääsarja alkoi huhtikuun alussa ja lunta on maassa. Samoin syksyllä on hyvin betoninharmaa ja karu keli etenkin katsojille. Mutta ei kai näille asioille mitään voi?
”Ei voi. Suomi on aivan hiton pohjoisessa. On itseasiassa huikeaa, miten täällä on saatu kenttien nurmet hyvin kasvamaan tässä vuosien mittaan. Ja toisaalta Englannissa pelataan jalkapalloa tammikuussa, kyllä sielläkin on tosi kylmää ja ikävää. Sehän on yksi asia, joka tekee suomalaisesta futiksesta niin kaunista, että siitä huolimatta, että olosuhteet ovat mitä ovat, niin esimerkiksi jossain Kolarissa paikallisyhteisö kokoontuu katsomaan, kun Kontio pelaa vitosdivaria. Se on jalkapallon voima. Se puskee läpi, vaikka olosuhteet olisivat mitkä tahansa. Ja kirjassani Tero Auvinen itseasiassa käy läpi, että nykyään Suomessa on tosi hyvät olosuhteet. Ja jos ajattelee jotain Brasiliaa tai monia Afrikan maita, niin eivät ne tyypit sen paremmilla kentillä ja stadioneilla ole treenanneet ja kasvaneet, ja silti sieltä tulee aivan maailman parhaita pelaajia.”
Kolarin futishuuma
Onhan siinä jotain hauskaa, että huhtikuussa monella paikkakunnalla eletään sellaisissa olosuhteissa, että vierekkäin käytössä voivat ulkona olla jääkiekkokaukalo ja futiskenttä.
”Kyllä, ja esimerkiksi Kolarissa on tekonurmen ympärillä hiihtolatu. Toiset treenaavat siinä futista ja toiset hiihtävät kenttää ympäri. Sitä tämä Suomi on. Mutta jos palaan nyt kirjan alkukysymykseen siitä, mitä on suomalainen jalkapallokulttuuri, niin siinä on kaksi johtavaa suuntaa. Ensinnäkin se on hyvin maajoukkuelähtöistä. Maajoukkueiden ympärillä se meininki ja kulttuuri on kasvanut viime vuosina aivan merkittävästi. Sitten toinen suunta on juniorijalkapallo, joka koskettaa uskomatonta määrää suomalaisperheitä. Eli maajoukkueiden ja juniorifutiksen ympärillä se kulttuuri on oikeasti isoa, mutta jostain syystä niiden välillä, siinä missä meidän pääsarjat ovat, niin siinä on joku gäppi.”
Totta. Mutta piti muuten kysyä tuosta mainitsemastasi Kolarin Kontiosta. Kun kävit siellä, niin minkälaista se kolarilainen futiskulttuuri oli? Minkälaista seurakulttuuria Kontio edustaa?
”Vitosdivaria pelaava Kontio edustaa yhtä osaa suomalaisseuroista esimerkiksi siinä mielessä, että sillä on todella aktiivinen toimintavastaava Tony Tolonen. Hän on fiksu ihminen, joka on opiskellut Rovaniemellä ja palannut Kolariin, ja alkanut sitten järjestää lapsille jalkapalloharrastusta ja aikuisille viihdykettä. Paikallisesti Kontiosta on tullut aivan valtava asia. Tosi monet lapset ja perheet ovat Kontion kanssa tekemisissä. Seurassa mietittiin tosi järkevästi asioita sekä lasten että aikuisten kannalta.”
Järkevää toimintaa paikallisesti
Onko tämän tapaisissa seuroissa sitten kaikki täysin mallillaan?
”Juuri nyt Kontiossa on. Mutta yleisesti ottaen tämän tyyppisissä seuroissa on se asia, että niissä on yksi tai kaksi tai kourallinen aktiivisia tekijöitä, ja jos he joskus syystä tai toisesta jäävät pois toiminnasta, niin miten sen seuran sitten käy?”
Aivan. No joka tapauksessa siis suurten kaupunkien ulkopuolellakin on hienoa futiskulttuuria.
”Ehdottomasti. Koin positiivisen läikähdyksen sydämessäni, kun kiertelin maakuntia tätä kirjaa tehdessäni. Ymmärsin, että olen ajatellut asioita liiaksi tympeänä helsinkiläisenä. Monilla paikkakunnilla jalkapalloasiat ovat paljon paremmalla tolalla, kuin mitä olin ajatellut.”
Niin eikö Kontion tapainen seura ole jalkapalloseuratoimintaa kauneimmillaan, kun pääasiallinen tarkoitus on olla olemassa paikallisia ihmisiä varten ja järjestää heille järkevää toimintaa, eikä se, että edustusjoukkue hakee pää märkänä jotain sarjanousuja?
”Juuri näin. Sinä sen tiivistit. Olisinpa itse sanonut noin. Noin se on, mutta toki samaan aikaan tarvitaan myös tavoitteellisia seuroja ja kilpailutoimintaa. Kun katselen asioita jalkapallojunioreiden isän vinkkelistä, niin esimerkiksi Helsingissä Ponnistuksella on mukavaa toimintaa, josta itse tykkään.”
Futis perheiden arjessa
Minusta tuntuu, että kun heitetään ilmoille termi suomalainen jalkapallo, niin sillä yleensä viitataan maajoukkueisiin ja pääsarjoihin, mutta samalla unohdetaan ne kaikki tuhannet ja tuhannet tytöt, pojat, miehet ja naiset, jotka joka viikko juoksevat tuolla pallon perässä ihan juniori- ja harrastetasolla.
”Joo, jalkapallo parhaimmillaan voi olla osa ratkaisua, kun puhutaan vaikka yksinäisyydestä tai liikkumattomuudesta ja yhteiskuntaa uhkaavan liikkumattomuuspommin purkua. Jos jalkapallolla tarkoitetaan vain ammattilaistasoa, niin kyllä se kuva on liian kapea. Esimerkiksi Tampereen Ilveksen kohdalla ihmetellään, että miksei miesten edustusjoukkueen peleissä käy enemmän yleisöä, mutta samaan aikaan Ilves kuitenkin liikuttaa futiskentillä tuhansia ihmisiä joka viikko. Ja Ilves on vain yksi esimerkki, kyllä futista pelataan koko ajan ympäri Suomea.”
Niin, futis on lukemattomien perheiden arjessa aivan jatkuvasti.
”Kyllä, olen laskeskellut, että kun meillä on noin 150 000 lisenssipelaajaa, niin heidän perheenjäseniään ajatellen jalkapallo koskettaa noin puolta miljoonaa ihmistä jokseenkin päivittäin. Se ei ole mikään pieni juttu.”
Salakuuntelua Alajärvellä
Just näin. Hei viimeiseksi kysyisin vielä tämmöistä, että mähän asun täällä Alajärvellä. Ja olen monesti vähän salakuunnellut aamuisin huoltoasemalle kokoontuvien ukkojen parlamenttia, että mikä siellä usein puhuttaa, niin arvaatko mikä siellä toistuvasti nousee puheenaiheeksi sodan ja energian lisäksi?
”Varmaan Matti Iivarinen?”
No kyllä näin voi sanoa, eli kyllä siellä huoltoaseman kahvipöydässä todella usein puheenaiheena on Alajärven Ankkureiden pesismatsit. Onko Suomessa vastaavanlaisia paikkakuntia jalkapallon puolella, että aamulla ihmiset kylällä puhuvat siitä, miten peli on eilen illalla mennyt?
”On. Kirjani yksi luku käsittelee tätä aihetta, että mikä on Suomen futispääkaupunki. Minua alkoi mietityttää ikään kuin tuo sama kysymys, mitä tuossa kysyit. Järjestin Twitterissä äänestyksen, jossa selvitettiin Suomen futispääkaupunkia. Lopputuloksena tuli kolme voittajaa, ja ne olivat Kotka, Valkeakoski ja Pietarsaari. Kävin näissä kaikissa. Ne olivat kaikki aivan erilaisia kaupunkeja ja erilaisia jalkapalloseuroja, mutta kyllä joka paikassa oli aivan selvää, että ei paljon muita lajeja kaupunkiin mahdu ja se, mistä puhutaan, on juuri se jalkapallo. Ja kyllä näitä on monia muitakin, kuten vaikka Rovaniemi tai Maarianhamina. Upeita jalkapallokaupunkeja.”
Lue myös: Veikkausliiga 2023: Klubin ikuinen dominanssi, Ilveksen kohtalo, Pohjanmaan derby…