Pitääkö ihmisen kärsiä kuollessaan?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kuva: Colourbox
Suuri osa suomalaisista kuolee laitoksissa, vaikka moni haluaisi kuolla kotona läheisten ympäröimänä, rauhallisesti ja kivuttomasti. 
Kipua voidaan lievittää monin tavoin, mutta se vaatii lääkäriltä osaamista ja oikeaa asennetta.

1. Millainen on hyvä kuolema?

Käsitys hyvästä kuolemasta on jokaisella erilainen. Yleensä se määritellään oireettomaksi ja rauhalliseksi. Kuolevan kohdalla puhutaan palliatiivisesta hoidosta eli oireita lievittävästä hoidosta, koska parantavan hoidon mahdollisuutta ei enää ole. Se sisältää myös henkistä ja sosiaalista huomioimista sekä läheisten tukemista. Palliatiivisen hoidon loppuvaiheeseen kuuluu saattohoito. Silloin odotettavissa oleva elinaika on enää korkeintaan kuukausia. Saattohoidossa keskeisintä on kärsimyksen lievitys. Loppuvaiheessa aika moni kuoleva kokee hankalia vaivoja, joihin he eivät saa riittävää lievitystä. Arvioisin, että alle puolet ihmisistä kokee hyvän kuoleman. Se ei ole riittävästi.

2. Millaista kuolemaa 
potilaat yleensä toivovat?

Useimmiten toivotaan kivutonta, oireetonta kuolemaa läheisten ihmisten seurassa. Paikkaan liittyy nurinkurinen luku: 60–70 prosenttia kuolevista haluaisi kuolla kotona, mutta 60–70 prosenttia kuolee sairaalassa. Usein ihmiset pelkäävät joutumista viime hetkellä sairaalaan, jossa lääkärit ja hoitajat tekevät parhaansa kuoleman estämiseksi. Kuoleva toivoo yleensä rauhallista ja arvokasta lähtöä.

3. Mitä asioita kuolemassa voidaan helpottaa?

Kuoleva tarvitsee apua ruumiillisiin vaivoihin sekä tukea elämästä luopumiseen. Esimerkiksi kipu ei yleensä ole iso ongelma, jos lääkäri on asiantunteva. Vaikeasti sairailla voi loppuvaiheessa olla kymmenittäin vaivoja. Valtaosaa niistä voidaan lievittää, eikä se ole paikasta kiinni. Se vain vaatii lääkäriltä osaamista ja oikeaa asennetta. Kuolevalle oman kuoleman lähestyminen voi olla kaoottista. Kuolema herättää kysymyksiä, miksi minä ja miksi juuri nyt. Kuoleva ihminen on tärkeä pitää ajan tasalla siitä, mitä ehkä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja miten hänen oloaan silloin voidaan helpottaa.

4. Millaisia keinoja
 kuolevan kivunhoitoon on?

Kipu on yleensä hyvin hoidettavissa, jos vain se osataan. Käytössä on laaja valikoima tablettikipulääkkeitä tavallisista särkylääkkeistä morfiiniin. Kipulääkitystä voidaan antaa myös ihon alle, suoneen tai selkäydintilaan. Voidaan käyttää kipusädehoitoa, puudutuksia ja joskus voidaan jopa leikkaamalla hoitaa kipua. Myös hermosärkyjä voidaan helpottaa. Jos potilasta uhkaa hankala tukehtumiskuolema tai tulee raju sekavuustila, vielä kuolinhetkellä potilas voidaan nukuttaa. Kivunhoito on kehittynyt paljon, mutta potilaan kivun arvioinnissa on vielä paljon parantamisen varaa. Tähän olisi tärkeä puuttua lääkäreiden jatkokoulutuksessa.

5. Mitä saattohoito on?

Kun potilaalla on kuolemaan johtava, parantumaton tauti, johon ei ole hoitoa, hän siirtyy saattohoitoon. Saattohoidon kesto vaihtelee, mutta esimerkiksi Terhokodin osastolla potilaat ovat keskimäärin kaksi viikkoa. Kotihoidossa potilaita, jotka eivät ole välittömästi kuolemassa, voidaan hoitaa jopa vuosi. Suomessa saattohoidossa on enimmäkseen syöpäpotilaita. Tämä johtuu siitä, että monissa muissa tautiryhmissä jäljellä olevan ajan määrittäminen on vaikeampaa. Saattohoidon tärkein tavoite on, että mahdollisimman harva ihminen haluaisi eutanasiaa eli armokuolemaa.

6. Voidaanko saattohoito järjestää kotiin?

Kyllä. Esimerkiksi valtaosalle Terhokodin potilaista hoito järjestetään kotiin, mutta se on mahdollista joka puolella Suomea. Terveydenhuollosta kunnissa päättävien pitäisi osata nähdä kotisairaanhoidon tärkeys, sillä juuri sen avulla saattohoito kotiin järjestetään. Valtaosa kuolevista voidaan hyvin hoitaa loppuun asti kotona, esimerkiksi tehokas kivunhoito ei kaipaa sairaalaseiniä ympärilleen. Kuolevan hoitaminen kotona on hyvin rankkaa omaisille. Se sitoo koko perheen ja pysäyttää muun elämän.

7. Millaisella tasolla 
suomalainen kuolevan hoito on?

Korkeintaan eurooppalaisella keskitasolla. Parantamisen varaa olisi erityisesti siinä, että kaikki saisivat osaavaa apua. Englanti ja Irlanti ovat palliatiivisen hoidon edelläkävijöitä. Myös Suomeen tarvittaisiin niiden kaltaista, organisoitua hoitoa, joka olisi kaikkien saavutettavissa. Suomessa on alueita, joissa kuolevalle ei ole kovin hyvin hoitoa tarjolla. Yleensä hoidon tasoon vaikuttaa, onko alueella asiasta kiinnostuneita ihmisiä.

8. Millainen vastuu
 hyvästä kuolemasta on potilaan hoitavalla lääkärillä?

Erittäin suuri, sillä ihmisen ei tule kärsiä kuollessaan. Jos niin käy, kyse on hoitovirheestä. Ellei lääkäri pysty auttamaan potilasta riittävästi, potilas pitää lähettää eteenpäin, niinhän lääketieteessä toimitaan muutenkin. Lääkäri ei silti useinkaan myönnä taitamattomuuttaan kuolevan hoidossa, vaan hän hakee sokkona lievityskeinoja ja tekee hankalia toimenpiteitä potilaalle, joka tarvitsisi vain kipulääkitystä ja rauhoittavaa puhetta. Epätietoinen lääkäri lähettää potilaita keskussairaaloihin ja yliopistosairaaloihin kuolemaan, vaikka hän voisi saada tarvittavan tiedon potilaan hoitamiseen puhelimessa.

9. Onko potilaita, joille hyväkään saattohoito ei ole riittävä?

Kyllä. Kyse on potilaista, jotka eivät hyödy lääkehoidosta. Heidän elämänsä on kestämätöntä ja kuoleman lähestyminen kurjistaa sitä koko ajan. Kyse ei ole mistään tietystä sairausryhmästä. Onko tilanteessa enää mitään mieltä, kun potilaan toimintakyky heikkenee sekä vaivat, psyykkinen ja sosiaalinen hätä lisääntyvät? Eutanasiassa ei ole kyse vain potilaan omista toiveista tai peloista. Se on lääketieteellinen toimenpide, joka pohjautuu myös lääketieteelliseen arvioon keinoista lievittää kärsimystä.

10. Millaisessa 
tilanteessa
 eutanasia eli
 armokuolema voitaisiin hyväksyä?

Se on mahdollisen tulevan lainsäädännön asia, mutta mielestäni silloin, kun ihminen on kuolemansairas, kärsii ja pyytää itse kuolemaansa. Meillä on velvollisuus lievittää kanssaihmisten kärsimystä. Silloin, kun mikään ei enää auta, se voi tarkoittaa myös kuolinapua. Eutanasiaan liittyy suuria moraalisia kysymyksiä, myös lääkärin etiikkaa on pohdittava uudestaan. Olen 20 vuotta seurannut ihmisten kuolemia. Niiden joukossa on ollut myös joitain todella vaikeita kohtaloita, joissa potilas ei haluaisi elää viimeisiä, todella kurjia aikojaan, eikä mikään, mitä lääkäri tekee, tunnu auttavan. Määrällisesti ei puhuta isosta potilasjoukosta, mutta periaatteellisesti kysymys on suuri. On traagista ja turhaa, että suomalaisia menee Sveitsiin itsemurhaklinikoille.

Asiantuntijana Juha Hänninen, ylilääkäri, Terhokoti, Helsinki.

Seura 44/2012

X