Miten mielenterveyspotilaalle saa hoitoa, kun mania alkaa nousta? Omaisena Satu Vasantola tietää, miten vaikeaa se on – Näin hän neuvoo muita
Lääkärin vähättelyä manian oireista, vetoamista resurssien vähäisyyteen ja silkkaa tiedon puutetta siitä, miten hoito kuuluu järjestää. Tätä kaikkea Satu Vasantola on saanut kokea, kun hänen isälleen on tarvittu hoitoa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä johtuvaan maniaan.
Kun Satu Vasantola pyysi isältään luvan kirjoittaa sairaudesta ja kokemuksistaan omaisena, isä yllätti. ”Hän sanoi, että se on ollut hänen suuri unelmansa, että kirjoittaisin hänestä kirjan.”
”Aika monta kertaa on saanut tuntea, että ovi lyödään vasten kasvoja”, Satu Vasantola kertoo vuosikymmenien kokemuksistaan siitä, miten saa hoitoa mielenterveyspotilaalle, jolla on mania.
Sisuuntuminen mielenterveyspotilaan omaisena kohtaamiinsa tilanteisiin sai hänet kirjoittamaan huhtikuussa julkaistun romaanin Kun isä osti Merenkurkun. Siinä maniaa käsitellään tragikoomisella, hirtehisellä otteella.
”En ole enää vereslihalla tämän asian kanssa. Siksi pystyin kirjoittamaan aiheesta. Isä antoi luvan ja kertoi, että hänen haaveensa on ollut, että kertoisin hänen tarinansa kirjassa. Kirja ei ole kuitenkaan hänen tarinansa, vaan fiktiota, jossa vain käytän omia kokemuksiani omaisena.”
Mielenterveyspotilaan hoito viivästyy
Yksi asia, joka aivan erityisesti kismittää Satu Vasantolaa omaisena on se, että apua ei saa ajoissa. Hän ja hänen sisaruksensa ovat oppineet tunnistaman, milloin isän kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvä mania alkaa. He tunnistavat sen jo varhaisessa vaiheessa.
”Jos silloin heti saisi lääkäriajan ja lääkitystä tarkistettaisiin, voitaisiin koko mania todennäköisesti hoitaa avohoidossa ja välttää manian kärjistyminen siihen pisteeseen, että tarvitaan pakkohoitoa. Se säästäisi sekä yhteiskunnan varoja, potilasta että omaisia.”
Pakkohoitoon päätyminen on nimittäin raskasta niin potilaalle itselleen kuin omaisillekin. Eikä se ole yhteiskunnallekaan halpaa.
”Kun joudutaan pakkohoitoon, menee siellä usein 2-3 kuukautta”, Satu Vasantola sanoo.
Siitä huolimatta hoidon saaminen ajoissa on kiven alla.
Kirjailija, toimittaja Satu Vasantolan uusi kirja käsittelee mielenterveysongelmia. © Tommi Tuomi
Mania voi edetä nopeasti – ja potilas voi päätyä kuukausiksi pakkohoitoon
Mikä sitten mättää?
”Kukaan ei tahdo pahaa, mutta järjestelmä ei vain taivu auttamaan sitä potilasta, jonka auttamiseksi se on olemassa. Kun jokainen vuorollaan sanoo, että tämä ei kuulu minulle, jää mielenterveyspotilaan omainen yksin järjestelmän keskelle”, Satu Vasantola toteaa.
Usein vedotaan resurssien pulaan. Se on varmasti totta, mutta…
”Kun meille sanotaan, että nyt ei ole lääkäriaikoja, tulkaa huomenna tai ensi viikolla, niin silloin isä saattaa olla jo kaukana isojen velkojen kanssa.”
Sen yhden lääkäriajan saamatta jääminen voi johtaa kuukausien pakkohoitojaksoon.
Mania voi edetä nopeasti, jopa ryöpsähtäen, joten niihin pieniin merkkeihin kannattaisi reagoida.
Satu Vasantolan mielestä yksi ongelma on siinä, että tieto vääristä ratkaisuista ei kantaudu niille, jotka ovat ne tehneet.
”On esimerkiksi ollut kertoja, jolloin lääkäri on sanonut, että hän ei näe potilaassa manian oireita, vaikka me omaiset ja potilas itsekin ovat sanoneet, että kyllä niitä on. Siitä menee pari viikkoa ja päädytään pakkohoitoon. Mutta tieto siitä ei mene koskaan sille lääkärille, joka jätti lääkityksen säätämättä.”
Tilanteen kokonaisvaltainen seuraaminen ei kuulu systeemiin. Vasantola myöntää, että ei hänkään ole aina antanut omaisena palautetta.
”En ole enää jaksanut siinä vaiheessa, kun tilanne on ohi.”
Mutta eipä palautetta myöskään haluta. Onpa joku lääkäri tiuskaissut puhelimessa, että omaisen ei kuulu soitella sairaalaan.
”Ongelma on siinä, että kukaan ei ota vastuuta kokonaisuudesta, siitä mitä potilaalle tapahtuu manian ensioireista siihen pisteeseen, kun hän kotiutetaan mielisairaalasta.”
Miten potilaan omainen voi varautua?
Koska hoidon järjestäminen on usein tahmeaa, kannattaa potilaan omaisen opetella perusasioita.
”Minua on auttanut se, että tunnen nykyään järjestelmän ja sairauden ja pystyn puhumaan siitä niin, että pysyn rauhallisena. En ala rähistä hoitohenkilökunnalle. Eikä usein olekaan syytä”, Satu Vasantola kertoo.
Miten mielenterveyspotilaan omaisen sitten kannattaa varautua tuleviin tilanteisiin?
”Kannattaa opetella mielenterveyslaki ulkoa.”
Näin siksi, että varsinkaan perusterveydenhuollossa ei aina tiedetä, miten harhaisen ihmisen kanssa pitäisi toimia. Laki kuitenkin velvoittaa lääkärin toimimaan.
Toiseksi kannattaa opetella sairauden tunnusmerkit niin, että tunnistaa ne jo mahdollisimman lievinä ja huomaa reagoida niihin ajoissa ja että osaa kuvata niitä lääkärille.
Hyvä olisi sekin, jos omaisia olisi useampia mukana hoidossa, että vastuuta ja kokemuksia voidaan jakaa.
”Onneksi minulla on sisaruksia, jotka ovat tiiviisti mukana järjestämässä asioita. En tiedä, missä olisin, jos olisin yksin.”
Sitten kannattaa seurata tilannetta vielä silloinkin, kun on jo päästy hoitoon.
”Potilaallahan ei ole maniassa sairaudentuntoa. On aivan tavallista, että hän ei halua syödä lääkkeitään.”
Jos vaikkapa huomaa, että potilaan harhat eivät katoa vaan pahenevat, voi epäillä, että lääkkeet ovat jääneet ottamatta.
”Silloin voi kysyä ystävällisesti hoitohenkilökunnalta, ovatko he tarkistaneet, että lääkkeet varmasti syödään.”
”Avoimuus kannattaa – se johtaa hyvään”
Potilailla on usein muitakin vaivoja ja sairauksia kuin mielensairaus. Niitäkin pitäisi muistaa hoitaa sairaalassaoloaikana.
”Saatan vaikka kysyä hoitajilta, onko isän verenpainetta katsottu sairaalassa”, Satu Vasantola kertoo.
Tässä saattaa nimittäin tulla eteen yllättäviä ongelmia: tieto ei aina kulje.
Joskus hoitopaikkaa joudutaan hakemaan ruuhkien vuoksi potilaan kotipaikkaa kauempaa. Silloin voi käydä niin, että pakkohoitopaikkaan ei saada tietoja potilaan muusta lääkityksestä, koska tietojärjestelmät ovat keskenään erilaiset.
”Joskus hoitajat ovat kysyneet minulta, tiedänkö, mitä muita lääkkeitä isä käyttää ja mikä tietojärjestelmä isän kotipaikalla on. Lääkkeet tiedän, mutta tietojärjestelmän kohdalla oli kyllä pakko nostaa kädet pystyyn.”
Pakkohoitoaikana potilaan kunto saattaa romahtaa, jos siihen ei kiinnitetä huomiota.
”Esimerkiksi kerran isä meni hoitoon sairaalaan rivakasti kävelevänä, mutta kotiutettaessa hänen oli pakko turvautua rollaattoriin.”
Siinäkin siis seurattava asia omaisille.
Ja sitten on yksi iso asia, jonka Satu toivoo niin mielenterveyspotilaiden kuin heidän omaistensakin muistavan.
”Avoimuus kannattaa. Se johtaa hyvään. Siinä tilanteessa ei ole syytä hävetä, vaikka siltä saattaa tuntua”, Satu Vasantola muistuttaa.
Satu Vasantolalle toisen romaanin kirjoittaminen oli helpompaa kuin ensimmäisen, koska hän sai keskittyä kirjoitustyöhön paremmin apurahojen ansiosta. © Sampo Korhonen/Otavamedia