Nainen muisti vasta aikuisena, että häntä oli häiritty seksuaalisesti lapsena. Hän sai karkotettua lapsuuden pitkät varjot omin voimin. Mutta kenelle tällainen itseterapointi sopii?

Psykologinen kirjallisuus ja syvälliset keskustelut ovat auttaneet. ”Jokainen keskustelu on avannut minussa jonkin lukon.”

Oli vuosi 1986, ja minulle oli tehty endometrioosileikkaus. Se oli neljäs kymmenen vuoden aikana.

Olin 42-vuotias ja juuri palannut töihin sairausloman jälkeen. Katsoin työhuoneestani avautuvaa maisemaa ja mietin, mitä sairaus kertoo minulle. Ihminenhän reagoi usein fyysisesti ahdistaviin asioihin.

Yhtäkkiä tajuntaani iski: minua on häiritty seksuaalisesti lapsena!

Äitini vahvisti myöhemmin tuntemukseni, kun otin sen puheeksi. Hän kertoi, että isoäitini oli sattunut paikalle juuri, kun ’serkkupoika oli ollut ryhtymässä tyttöön’. Olin ollut silloin noin kahdeksan, serkkuni 13-vuotias.

Tapahtumasta ei koskaan puhuttu. Mutta olin kipeä koko syksyn milloin mistäkin syystä.

Aikuisena tajusin, että seksuaalinen häirintä oli syy, miksi seurustelusuhteistani ei koskaan tullut mitään.

Mikä minua vaivaa?

Tapasin ensimmäisen poikaystävän tansseissa 21-vuotiaana. Kävimme kävelemässä ja tansseissa, ei enempää. Muistan sen suhteen lämpöisenä, vaikka tiemme erosivat.

Vuosi pari ennen neljättä leikkausta tapasin avarakatseisen miehen. Mutta en taaskaan pystynyt päästämään lähelle. Hän kysyi viisaasti, ’mitä sulle on tehty’. Ystävyytemme jatkui jonkin aikaa lähinnä puhelinkeskusteluin. Kaipasin häntä kauan.

Olin hämmentynyt, mikä minua oikein vaivaa. En silloin muistanut raiskausyritystä.

Vuosien varrella sukulaiset utelivat mahdollisesta poikaystävästä. Sanoin, että kukaan ei ole soittanut ovikelloani.

Minut jätettiin muutaman kerran lattialle kesken tanssin, kun en lähtenyt ’meille enkä teille’. Italian-lomilla pidin sikäläisten miesten tyylistä. Hekin kyselivät seuraa, mutta toivottivat kohteliaasti hyvää iltaa, vaikka en lähtenytkään mukaan.

Olen aina elänyt yksin, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Minua kiinnostavat monet asiat, ja harrastusten kautta elän hyvinkin sosiaalisesti. Lauloin aikoinaan kuorossakin.

Kristillinen vakaumukseni on ollut tukipylvääni. Olin 30-vuotias, kun liityin Jehovan todistajiin. Se yhteisö on ollut perheeni, jossa on kaikenikäisiä ihmisiä. Jokaisella on tarinansa, mikä antaa suhteellisuudentajua oman elämän ongelmissa.

Tärkeitä kirjoja

En koskaan hakeutunut terapiaan. Mutta olen terapoinut itse itseni.

Olen häivyttänyt menneisyyden pitkiä varjoja monin eri tavoin. Minua on auttanut esimerkiksi opiskelu ensin sosiaalityöntekijäksi, sitten alan opettajaksi ja lopulta aikuiskouluttajaksi. Työni on vienyt psykologisen tiedon lähteille. Olen oppinut toisilta.

Ympärilläni on ollut paljon psykologian ammattilaisia. Heiltä olen voinut kysyä mieltäni askarruttavaa asiaa vaikka saunan lauteilla. Jokainen keskustelu on avannut minussa jonkin lukon.

Olen myös lukenut paljon psykologista kirjallisuutta. Yksi tärkeä kirja on Erkki Kujalan Sodan pitkä varjo. Sota jätti jälkensä sodassa mukana olleisiin, mutta varsinkin sota-ajan lapsiin. Serkkuunikin.

Tommy Hellstenin kirjat rohkaisivat eheytymään ja Helinä Siikalan kirjoihin palaan aina uudelleen. Hänellä on naisnäkökulma ja konkreettisia harjoituksia. Kun luin hänen kirjansa Voiman ja ilon käsikirja ajattelin: Jess, tämän minä tiedän. Olen käsitellyt näitä asioita. Kirjassa on esimerkki siitä, kuinka voi mielikuvitusmatkan kautta löytää itsensä ja tulla tietoiseksi asioista, joita muuten ei tunnistaisi.

Kirjoittaminen avasi tulpan

Olen työstänyt traumaani myös kirjoittamalla, etenkin jäätyäni eläkkeelle 12 vuotta sitten. Siikala kehottaa kirjassaan kirjoit-tamaan henkilöstä, joka on merkinnyt eniten elämässä. Yllätyksekseni kirjoitin traumani aiheuttaneen serkkuni äidistä, joka oli asunut ulkomailla. Hän opetti minulle, miten kohdata erilaisuutta. Meistä tuli ystävät. Mutta poikansa kanssa hän riiteli paljon.

Sodan jälkeen tapahtui kaikenlaista ikävää. Serkkunikin olisi varmasti tarvinnut apua. Hän avioitui hyvin aikaisin, muutti ulkomaille ja kuoli siellä myöhemmin.

Julkisesti kirjoitin ensimmäisen kerran traumastani vajaat 10 vuotta sitten. Taidehistorian opintoihini liittyi tehtävä tutkia omia valokuvia identiteetin rakentajina. Poimin perhevalokuvan, jossa oli myös serkkuni.

Hämmästyin, miten paljon kuva paljasti perheen ja sukulaisten jännitteitä, ankeita ilmeitä ja mielipahaa. Kuva-analyysistäni tuli kertomus perheestäni ja lähisuvustani, jotka olivat kokeneet lukuisia tragedioita ja ylläpitäneet salaisuuksia.

Opettaja kiitti luottamuksesta, kun hän palautti opiskelutehtäväni.

Kirjoittaminen ja saamani palaute avasivat tulpan. Rupesin puhumaan traumastani tilaisuuden tullen kenelle tahansa, myös ystävilleni. Jostain syystä en kuitenkaan ottanut sitä puheeksi sukulaisten kanssa.

Isän katse

Viisikymppisenä tapasin erään miehen Lontoossa. Tapaaminen teki hyvää, mutta jouduin palaamaan Suomeen järjestämään isäni hautajaisia. Mies pyysi, että soittaisin hänelle, kun olen Lontoossa seuraavan kerran.

Tapasimme neljästi, antoisia kohtaamisia. Lopulta suhde tyssäsi välimatkaan ja realiteetteihin. Hän ei olisi saanut ammattiaan vastaavaa työtä Suomessa enkä minä Lontoossa.

Suhteemme kuitenkin eheytti, sillä päästin miehen kurkistamaan sieluuni. Hän kysyi muun muassa, millainen isä minulla oli.

Isän merkitystä tytön itsetunnolle korostetaan usein. Minuun se ainakin pätee. Muistan teini-iästä sen, että isäni katsoi minua usein lämpimästi ja tyytyväisenä: Tällainen tyttö minulla on! Se lämmittää vieläkin.

Nyt 72-vuotiaana olen yhä utelias ja iloinen. Uskoni on auttanut asettamaan oman kohtaloni isompiin raameihin. Jumala suojelee niitä, jotka häntä uskollisesti palvelevat.

Toipumisestani minua muistuttaa taulu olohuoneen seinälläni. Ostin sen aikoinaan galleriasta, jonka näyttelyvieraista kertyi muutaman ihmisen seurue. Sille kerroin, että olen vapautunut taakoistani ja haluan sen muistoksi taulun. Yhdessä valitsimme sopivan, Armas Vainion Pakkasaamu vuodelta 1990.

Galleriasta jatkoin iltaa näyttelyssä tapaamani miehen kanssa. Katsoimme pari muutakin näyttelyä ja illastimme. Emme esittäytyneet, mutta silti tai siksi juttu luisti. Kohtaamisemme oli merkityksellinen.

Hyvä elämä yksinkin

Taannoin eräässä televisio-ohjelmassa oli puhe raiskauksista. Ohjelmassa haastateltu asianajaja sanoi, että oikeudenkäynneissä ei oteta kantaa raiskauksen pitkäkestoisiin seurauksiin, esimerkiksi terapian tarpeeseen.

Asian työstäminen omin voimin oli aika ajoin raskasta, mutta nyt minulla on hyvä olo. Olen asian kanssa sinut. Minulla on myös myönteinen kuva pojista ja miehistä, vaikka yksi teki niin kuin teki.

Olen myös tajunnut, että voi saada hyvän elämän, vaikka ei olisikaan ydinperhettä. Lapsettomuuskaan ei enää tunnu haikealta.

Olen saanut seurakuntayhteisössäni läheisiä ja tärkeitä kontakteja myös lapsiin. Saan olla jopa kolmivuotiaan pojan ylpeä varamummo.

Viime kuukausina on seksuaalinen ahdistelu ollut paljon esillä mediassa. Usein se kuitenkin jää uutiseksi muiden joukkoon. Kuitenkin jokaista uhria seuraavat trauman pitkät varjot.

Mutta traumaattisten asioiden käsittely alkaa vasta, kun siihen on itse henkisesti valmis.”

Kotilääkäri 6/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti