Käsien tärinä herätti häpeän – Riitan essentiaalinen vapina diagnosoitiin aikuisena
Terveydenhoitajan kommentti herätti Riitta Väisäsessä syvän häpeän. Vasta vuosia myöhemmin hän alkoi päästä siitä eroon.
Aikuisena Riitta Väisänen on hyväksynyt tärinän osaksi elämäänsä. Vaikka se hankaloittaa elämää, hän pystyy käymään töissä ja tekemään itselleen rakkaita asioita omalla tyylillään.
Lapsena Riitta Väisänen, 58, ajatteli, että käsien tärinä oli aivan normaalia. Sen takia hänelle ei tullut edes mieleen puhua siitä kenellekään. Ala-asteen lopulla hänestä alkoi kuitenkin tuntua, että tärinä oli häpeällistä ja se piti salata. Salailua hän jatkoi pitkälle aikuisuuteen.
Vapina alkoi jo lapsena
”Käteni alkoivat vapista jo lapsena. Olin 10-vuotias, kun huomasin, että oikea käteni tärisi käsitöitä tehdessäni. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan kauheasti huomiota, sillä se ei juurikaan haitannut minua.
Ensimmäinen ihminen, joka kiinnitti vapinaan huomiota, oli koulun terveydenhoitaja. Hän otti minulta sormesta verikoetta ja kysyi samalla, vapiseeko käteni. Vedin käteni nopeasti pois ja vastasin: ”ei”.
Vaikka kysymys oli neutraali, minulle tuli tunne, että minussa on jotain vikaa, kun käteni tärisevät. Siitä lähtien aloin piilotella vapinaa muilta.
Jännitys lisäsi vapinaa. Koulussa esitelmien pito oli kamalaa, koska minun piti kirjoittaa tärisevin käsin piirtoheitinkalvolle. Häpesin itseäni valtavasti. Mieleeni ei tullut, että kyseessä voisi olla sairaus.
Aikuisena neurologisiin tutkimuksiin
Myöhemmin aikuisena minulla alkoivat käsien lisäksi täristä myös jalat ja pää sekä joskus leuka ja ääni. Yritin peitellä vaivaa kaikin mahdollisin tavoin.
Siihen aikaan nettiä ei vielä ollut, minkä takia tiedon etsiminen omin päin oli haasteellista. Joskus vähän alle kolmekymppisenä kuulin ensimmäisen kerran essentiaalinen vapina -nimisestä sairaudesta. Minulla oli silloin kuitenkin kaksi pientä lasta, minkä takia arki oli kiireistä, enkä ehtinyt ottaa siitä tarkemmin selvää.
Vasta kun toisen lapseni hoitovapaa loppui, varasin ajan neurologille. Olin palaamassa takaisin laboratoriohoitajan työhöni ja halusin helpotusta käsien vapinaan. Ennen hoitovapaalle jäämistäni asiakkaat olivat huomauttaneet käsieni tärinästä. Jotkut olivat myös epäilleet, että olin krapulassa tai hermostunut.
Lääkäri vahvisti, että sairastan essentiaalista vapinaa, joka on pikkuaivoista johtuva liikehäiriösairaus. Hän määräsi minulle betasalpaajaa oireiden hoitoon.
Piste salailulle
Sopivan lääkityksen löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Ensimmäinen lääke hidasti myös sydämen sykettä, mikä aiheutti välillä huimausta ja vaikeutti työntekoa. Kaksi muuta taas aiheuttivat väsymystä, joten niistäkään ei ollut työnteossa hyötyä. Lopulta palasin ensimmäiseen lääkkeeseen, mutta pienemmällä annoksella.
Silloin päätin lopettaa salailun. Kerroin esimiehelleni, että vaikeiden verinäytteiden otto ei käsien tärinän takia enää onnistu kunnolla. Hän otti tiedon ymmärtäväisesti vastaan. Sen jälkeen työtehtäviäni alettiin suunnitella uudelleen. Työni helpottui, ja nykyään selviydyn siitä hyvin.
Moni tekeminen vaatii yhä varovaisuutta
Häpesin monta vuotta tärinääni ja käytin valtavasti energiaa sairauden piilotteluun. Joskus viidenkympin jälkeen aloin oppia armollisuutta itseäni kohtaan. Olen saanut paljon lisää tietoa sairaudesta ja olen hyväksynyt sen osaksi elämää. Töissä työkaverit ovat olleet ymmärtäväisiä, kun olen kertonut, miksen voi tehdä kaikkia asioita.
Arkisissa asioissa tärinä kuitenkin edelleen harmittaa. Esimerkiksi kirjoittaminen, juominen ja lusikalla syöminen on huteraa. Kasviksia pilkkoessa ja kuumia astioita käsitellessä täytyy myös olla todella varovainen, jotten satuta itseäni.
Lisäksi tykkään liikunnasta, ja varsinkin monia tasapainoa vaativia liikuntaharrastuksia tärinä vaikeuttaa. Esimerkiksi sup-lautaillessa minun on hankala nousta seisomaan, joten olen tyytynyt suppailemaan polvillani ja istuen.”