Iida Heinämäen kuulo oli huono jo lapsena - Sisäkorvaistutteet toivat elämään äänet ja kuulokoira Vilho arkeen turvan

Iida Heinämäki, 32, oli alle nelivuotias, kun hänen vanhempansa alkoivat epäillä, ettei lapsi kuule kunnolla. Huono kuulo ilmeni, kun Iida ei reagoinut, jos häntä kutsuttiin toisesta huoneesta tai selän takaa.

Ensimmäiset kuulokojeet Iida sai viisivuotiaana, mutta niistä oli apua vain varhaisaikuisuuteen asti.

”Jo lapsena huomasin, että perheeni koira oli avuksi”

”Ammattikorkeakoulussa huomasin, että oli vaikea saada ihmisten puheesta selvää. Jouduin pinnistelemään hirveästi, että kuulin opettajien puheen edes luokan eturivistä. Koulupäivien jälkeen olin aivan poikki. Kun yritin sopia puhelimitse työhaastattelua, minulta meni tapaamisen aika ja paikka täysin ohi.

Vuosittaiset kuulotutkimuksetkin osoittivat, että kuuloni oli alkanut jälleen heikentyä.

Jo lapsena huomasin, että perheeni koira, Poitsu, oli avuksi. En kuullut ovikelloa, mutta Poitsun haukusta tiesin, että joku soitti sitä. Haave omasta kuulokoirasta alkoi­ itää.”

”Häpesin kuulokojeitani pitkään”

”Lääkäri ehdotti minulle leikkauk­sella paikoilleen asetettavia sisäkorvaistutteita. Parikymppisen nuoren naisen näkökulmasta korvan ulkopuolelle tuleva laite tuntui aivan liian näkyvältä. Häpesin pienempiäkin kuulokojeitani pitkään ja pelkäsin, että ne olisivat ongelma esimerkiksi mahdolliselle seurustelukumppanille.

En myöskään ollut valmis niin suureen muutokseen. Leikkauksen myötä kuulo muuttuu niin, että kun laitteen ottaa pois, ei kuule yhtään mitään. Kun tavallisen kuulokojeen ottaa pois, kuulee kuitenkin vielä jotain.

Kun aloitin 26-vuotiaana työt Kuulovammaisten lasten vanhempien liitossa, en jaksanut enää välittää siitä, näkyvätkö kuulokojeeni vai eivät. Sain kerättyä rohkeutta ja päätin, että menen leikkaukseen.

Vasen korvani leikattiin vuonna 2017. Kuulo ei leikkauksen jälkeen ole sormia napsauttamalla valmis, vaan se kuntoutuu hiljalleen erilaisia ääniä kuuntelemalla. Monet äänet olivat täysin uusia aivoilleni ja niihin totuttelu väsytti.

Kului pari vuotta, että kuulo istutteen kanssa parani kunnolla.”

Sisäkorvaistute ja huono kuulo normalisoitui

”Oli aika toteuttaa haave omasta koirasta. Valkoinenpaimenkoira Vilho muutti luokseni 2018. Valitsimme kasvattajan kanssa minulle pennun, joka ominaisuuksiltaan soveltuisi myös kuulokoiraksi. Kun Vilho oli kaksivuotias, pääsimme aloittamaan kuulokoirakoulutuksen. Viralliseksi avustajakoiraksi Vilho valmistui syksyllä 2021.

Oikeaan korvaani leikattiin sisäkorvaistute vuonna 2021. Tässä korvassa kuuloni oli hiukan parempi, joten se normalisoitui huomattavasti vasenta nopeammin. Jälkikäteen olen ajatellut, miksen mennyt aikaisemmin – elämä olisi ollut paljon helpompaa monta vuotta.

Nyt pystyn juttelemaan autolla ajaessa kyydissä oleville­, kuulen television äänet ja kuulutukset junassa. Työni Kuulo­liiton Digitaidot-projektissakin sujuu, koska pystyn asioimaan puhelimessa ja matkustamaan itsenäisesti. Itseluottamukseni on vahvistunut todella paljon.”

Kuulokoira tuo turvaa arkeen

”Vilhon ansiosta stressaan vähemmän ja tunnen oloni turvalliseksi. Se ilmaisee herätyskellon, puhelimen ja ovi­kellon tuomalla kuononsa kämmeneeni ja viemällä minut äänen luo. Palovaroittimen äänestä se kertoo tarttumalla minua hellästi ranteesta.

Vilho on avuksi myös sienimetsällä. Suuntakuuloni on huono, joten hukkaan mieheni metsässä helposti. Kun pyydän Vilhon luokseni, se vie minut mieheni luo.

Kun perheenlisäys tulee ajankohtaiseksi, aion opettaa Vilholle myös vauvan äänen. Vaikka en kuulisi vauvan itkua, Vilhon kuono kämmenessäni kertoo pienokaisen heränneen.”

Lue myös: Avustajakoira on huonokuuloisen Iida Heinämäen retkikaveri – Ensiretki kaksin koukutti: ”Oli niin hyvä fiilis, kun pystyin yöpymään metsässä”

Kunnon varustus oli tarpeen, kun Iida Heinämäki ja Vilho vaelsivat Urho Kekkosen kansallispuistossa. ”Vettä tuli koko päivänä 30–40 milliä.” © Iida Heinämäen kotialbumi