Paniikkihäiriöinen Varpu uskaltaa jälleen elää: ”Minä itse ihmisenä olen täysin eri asia kuin pelkoni”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivä Varpu Eana
Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivä Varpu Eana julkaisi toukokuussa kirjan Pelkoja suuremmat unelmat. Kirjalla hän haluaa rohkaista muita samanlaisista ongelmista kärsiviä avoimuuteen. © Sini-Marja Niska
Paniikkihäiriöstä kärsivä Varpu Eana ei ole aina pystynyt poistumaan edes kotoaan. Silti hän on matkustanut yli 30 maassa.

Rintapistoksia, sydämentykytystä, hartioiden ja niskan jäykkyyttä, huimausta, hallitsematonta tärinää, kylmänhikeä ja pahimpana tunne, että kuolee. Tällaiset paniikki- ja ahdistuskohtaukset ovat olleet Varpu Eanan, 30, arkea kaksivuotiaasta saakka.

Aikuisena hän on oppinut tulemaan oireiden kanssa toimeen ja sairauden taustalla olevan herkkyyden hän kokee myös voimavaraksi.

Pelokas ja ahdistunut

”Olin herkkä, pelokas ja ahdistunut lapsi. Vanhempani joutuivat välillä hakemaan minut kesken päivän kotiin perhepäivähoitajalta, kun vain kävelin ahdistuneena ympyrää. Samoin ensimmäisinä koulupäivinä halusin lähteä aina kesken päivän kotiin.

Illat ovat aina olleet vaikeimpia, koska silloin pysähtyy ja tuntee oman kehonsa.
Ahdistuneena ja paniikkihäiriössä oman kehon tunteet ovat kaikista epämukavimpia.

Lapsena nukahdin joka ilta vasta paniikkikohtauksen vietyä kaiken energian kehostani. En voinut tehdä normaaleita asioita: en jäädä kavereille yöksi tai käydä elokuvissa.

Äiti uskoi, että olen hermostollisesti herkkä ja piti sitä persoonallisuutenani. Se on varmasti totta. Äiti sanoi minulle aina, että kun ymmärrän, että elimistöni valehtelee ja oikeasti ei ole hätää, niin asiat helpottuvat isona.

Kuraattori teki työtä sydämellään

Aluksi lääkärit ajattelivat minun kärsivän vain vatsavaivoista ja määräsivät luumua. Minua ei ollut helppo saada lääkärille, sillä pelkäsin lääkärille menoa kuten monta muutakin asiaa. Halusin myös olla vahva ja pysyin koulussa väkisin.

Ylä-asteella puhuin kuraattorille ongelmistani ja hänen kauttaan sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Kuraattori itse oli kuitenkin parempi kuuntelija kuin poliklinikan terapeutti. Kuraattori tuntui tekevän työtä täydellä sydämellään. Poliklinikalla ei kohdattu aidosti. Sieltä ei tullut aitoa välittämisen tunnetta.

Näin minua hoidettiin

Halusin oppia soittamaan kitaraa, joten pyysin päästä musiikkiterapiaan. Opinkin soittamaan, mutta terapeuttista hyötyä siitä ei mielestäni ollut.

Nuorisopsykiatrian poliklinikalla haluttiin myös, että alkaisin syödä SSRI-lääkkeitä. Pelkäsin kuitenkin lääkkeiden aloittamista ja tein sen vasta kun oli pakko.

Se hetki tuli 18-vuotiaana, kun kuulin Jokelan kouluampumisista. En pystynyt poistumaan kotoani, sain kolme paniikkikohtausta päivässä ja valvotin kämppistäni.

Lääkitys auttaa seurauksissa, mutta ei syissä. Eniten apua minulle on ollut erilaisista itsensäkehittämistyöpajoista, -retriiteistä ja -koulutuksista, joissa kohtaa muita ihmisiä aidosti omina itsenään. Esimerkiksi Natural High Healing -festivaali on ollut minulle tärkeä.

Herkkyys on lahja

En halua ajatella olevani sairas. Olen herkkä ja se tulee ilmi hyvässä ja pahassa. Olen nähnyt herkkyyden enemmän lahjana, vaikka joskus se on vaikeaa. En kuitenkaan tiedä muusta. Jostain syystä minulle on annettu tämä risti kannettavaksi.

Aikuisena olen oppinut, ettei mieli puhu totta. Erotan mielen ja minuuden, vaikka aina se ei ole helppoa. Minä itse ihmisenä olen täysin eri asia kuin pelkoni. Pelko on vain se ilkeä ääni sisälläni.

Olen tullut raskaaksi, vaikka pelkäsin oksentamista. Olen saanut lapsen ja parisuhteen, vaikka pelkäsin rakastua. Olen valinnut uskaltaa rakastaa. Olen reissannut 30 maassa, vaikka pelkään lentämistä.

Puhun ääneen asioista, joista moni ei, koska jonkun täytyy. Haluan näyttää, että huonolta vaikuttavat kortit eivät ole ikuinen kirous.

Eniten saan voimaa muista kaltaisistani. Jo pienenä päätin, että haluan nähdä ja näyttää millaisen elämän kaltaiseni voi elää. Tuoda toivoa edes jollekin samankaltaiselle.”

X