Tuukan pakko-oireet alkoivat teini-iässä: ”Vessassa käynnin jälkeen saatoin pestä käteni 25 kertaa peräkkäin”
Tuukka Hämäläinen kävi vuosia terapiassa ilman, että pakko-oireet lieventyivät. Altistusterapia tarjosi onneksi tehokkaampaa apua.
Altistusterapian myötä Tuukka Hämäläinen on oppinut nauttimaan luonnossa liikkumisesta. Aiemmin häntä olisi hirvittänyt maasta tuleva lika. © Sara Pihlaja
Vielä muutama vuosi sitten Tuukka Hämäläinen, 35, ajatteli, että OCD:stä eli pakko-oireisesta häiriöstä ei ole tietä ulos. Hänen elämänsä oli kaventunut hyvin pieneksi: hän pelkäsi tulevansa likaiseksi lähes kaikkialla eikä sen takia uskaltanut tehdä juuri mitään. Hoitoa oli vaikea saada.
Pakko-oireet alkoivat lukioiässä
”Lukioiässä huomasin pelkääväni jatkuvasti, että tulen likaiseksi ja levitän likaa ympärilleni. Minua esimerkiksi inhotti matkustaa julkisilla liikennevälineillä ja koskea ovenkahvoihin.
Pelkäsin myös kaikkia eritteitä. Vessassa käynnin jälkeen saatoin pestä käteni 25 kertaa peräkkäin. Käytin myös käsidesiä jatkuvasti ja kävin suihkussa kolme kertaa päivässä.
Jos en olisi jatkuvasti peseytynyt, minut olisi vallannut aivan valtava ahdistus. Jatkuva pakkotoimintojen tekeminen oli tietysti uuvuttavaa ja aikaa vievää.
Auttaisiko terapia?
Parikymppisenä aloitin opinnot Helsingin yliopistossa. Silloin pääsin YTHS:n kautta kolmeksi vuodeksi Kelan rahoittamaan terapiaan. Aluksi terapia tuntui valtavan hyvältä. Helpotti, että joku kuunteli.
Ajan myötä aloin kuitenkin kyseenalaistaa terapian tehokkuutta. Psykoanalyyttisessa terapiassa vain puhuttiin, eivätkä pakko-oireet varsinaisesti vähentyneet.
En edelleenkään uskaltanut osallistua opiskelijarientoihin, sillä pelkäsin tulevani niissä likaiseksi.
Valmistumisen jälkeen minusta tuntui, että jäin elämässä aivan tyhjän päälle. Tein töitä kotona ja välttelin ulkomaailmaa niin paljon kuin mahdollista.
Yritin etsiä itselleni apua, mutta en saanut sitä mistään, koska olin jo saanut Kelan rahoittamaa terapiaa.
Uusi suunta yhdistyksen kautta
Minun onneni oli, että löysin netistä Suomen Tourette- ja OCD-yhdistyksen sivut. Niiltä löysin tietoa vertaistukiryhmistä. Päätin mennä katsomaan, millaista niissä on.
Ensimmäisessä tapaamisessa ei ollut lainkaan ohjaajaa. Kukaan ei puhunut kovin paljon, ja tunnelma oli ahdistava.
Päätin mennä vielä toiseen ryhmään. Siellä tunnelma oli paljon rennompi. Ympärilläni oli ihmisiä, joilla oli samantapaisia oireita kuin minulla. Se sai minut uskaltamaan kertoa omista ongelmistani.
Oikeanlainen terapia auttoi
Vertaistukitapaamiset paransivat oloani valtavasti. Suomen Tourette- ja OCD-yhdistys huomasi asian ja pyysi minua myöhemmin ryhmien ohjaajaksi.
Tärkein asia oli kuitenkin se, että yhdistyksen kautta sain mahdollisuuden päästä koulutuspotilaaksi psykoterapeutille, joka oli erikoistumassa pakko-oireisen häiriön hoitoon eli altistusmuotoiseen terapiaan.
Altistusterapia tuntui paljon lempeämmältä kuin aikaisempi terapiani. Lähdimme liikkeelle ydinpelkojeni selvittämisestä. Sen jälkeen teimme erilaisia mielikuva-altistuksia.
Myöhemmin teimme harjoituksia, joissa vähitellen altistin itseäni pelkäämilleni asioille, kuten julkisissa liikennevälineissä matkustamiselle.
Muistan, miten ahdistavaa oli ensimmäisen kerran painaa paljain käsin raitiovaunussa stop-nappia. Jälkeenpäin tunsin oloni voimaantuneeksi.
Korona toi takapakin
Altistusterapia oli todella hyvässä vaiheessa, kun koronapandemia toi takapakin toipumiseeni. Juuri kun olin pystynyt luopumaan käsidesin käytöstä, terveysviranomaiset alkoivat suositella sitä kaikille.
En päässyt pitkään aikaan tapaamaan terapeuttiani ja vietin paljon aikaa kotona.
Nyt voin kuitenkin paremmin kuin koskaan aikaisemmin koko aikuiselämäni aikana. Pakkotoimintoni ovat vähentyneet valtavasti ja pystyn elämään lähes normaalia elämää. Liikun kaupungilla vapaasti enkä enää välttele likaisia paikkoja, kuten aikaisemmin.”