Voi kunpa sitä ihminen voisi aina elää viimeisellä rannalla!

Elämämme täällä viimeisellä rannalla, Siorapalukissa maailman pohjoisimmassa kylässä on kuulkaa aivan ihanaa!

Täällä tuntuu kuin olisi piirun verran lähempänä kuolemaa ja sitä kautta myös elämää. Emmekä nyt puhu siitä ilmastonlämpenemisestä, vaan ihan tästä jokapäiväisestä elämästä, jossa on iso työ, että sen saa sujumaan. Nettikin on täällä niin hidas, että välttämättä ei saada tätä blogia lähetettyä ikinä.

Helikopteri Qaanaaq-Siorapaluk

Ennenku tänne päästiin jouduttiin sinnittelemään ennakoitua pitempään Qaanaaqissa. Helikopteri  ei päässy Thule Airbasesta nousemaan lumisateen vuoksi.

Qaanaaqista on Siorapalukkiin n.50 km linnuntietä, ja sinne menee 2 helikopteria viikossa kelien niin salliessa. Kun jäät on kunnossa matka hoituu koiravaljakolla ja kun vedet on auki pääsee myös veneellä. Näinä aikoina kun jäät ei vielä kanna ei pääse muuta kuin helikopterilla.

Air Greenland

Air Greenlandia täytyy nyt kehua. Olimme ainoat matkustajat Qaanaaqin lentokentällä. Odottelimme tietoa helikopterin tulemisesta pari tuntia. Meitä kohdeltiin erittäin hyvin.

Lentokenttävirkailija kävi ihan meitä varten ottamassa epäkunnossa kyltin pois kahviautomaatin päältä. Odottelu kului muutenkin kuin siivillä, joka on muuten Air Greenlandin julkaiseman lehden nimi suomeksi, grönlanniksi siis SULUK.

Uusimmassa numerossa esitellään mm. Qaanaaqin ainoa naismetsästäjä Toku Oshima, jonka komea tanskalaissyntyinen Kim-puoliso hoiti meidän kaikki lentokenttäkyyditykset.

Lehdessä on myös grönlantilaisen tasa-arvo virkanaisen haastattelu, jossa hän kehottaa onnellisen parisuhteen aikaansaamiseksi antamaan toisilleen tilaa ja vapautta. Lisäksi lehdessä on ohjeita siitä, kuinka voi maskeerata kasvoihinsa Grönlannin lipun tai sarvivalaan sekä esitellään myös vaihtoehtoisia matkustusmuotoja, kuten shamanismia.

Siinä vaiheessa kun selvisi että helikopteri on tältä päivältä peruttu, selvisi myös, että  Air Greenland on järjestänyt meille kuljetuksen takaisin majapaikkaan, jonka se myös maksaa. Lisäksi se maksaa 300 DKK per henki jokaiselta viivästyspäivältä ruokarahaa suoraan tilille.

Pultsari ystävämme

Elämäämme siunaantuneen ylimääräisen odottelupäivän käytimme tapaamalla vanhoja kavereitamme kutsutaan heitä tässä vaikka Putuksi ja Utakiksi. Utak on vanha metsästäjä ja mekaanikko, jonka selkäsäryt ovat pakottaneet eläkkeelle jo aikoja sitten.

Tutustuimme Putuun ja Utakkiin v. 2006 paikallisessa kaupassa. Kaksi pultsarin näköistä inuiittia kauppasi meille siellä luukoruja. He vaikuttivat tuntevan aivan kaikki, ja kohta olimme ostaneet heidän sukulaistensa myskihärännahat, sukset, kamikit, hanskat, myskihärän sarven ja jääkarhun pääkallon. Ystävyytemme syveni, kun Utakki palautti meille varastamansa kengät. Erityisesti Klaus oli niin liikuttunut rehellisyydestä, että heistä tuli parhaat ystävät.

Klaus on vuosien varrella soitellut Utakille säännöllisesti ja kutonut heille villasukkia. Vuodet olivat kohdelleet Putua ja Utakkia nätisti, ottaen huomioon, että he ovat omien sanojensa mukaan olleet kännissä koko sen 12 vuotta kun viimeeksi nähtiin. Utakilta meni juomisen takia jopa näkö. Mutta se tuli takaisin.

Shamaanirumpu

Utak ja Putu halusivat tarjota meille illallisen. Menimme kauppaan ja käskimme heidän ostaa kärryt täyteen, minkä he tekivät oitis. Söimme lehmää ja sikaa. Paljon. Juuri kun luulimme, että meillä ei ole Grönlannista enää mitään shoppailtavaa, näytelmäkirjailija muisti että hänhän on kiinnostunut shamanismista ja keksi tilata Utakilta shamaanirummun ja helistimen, jolla houkutellaan henkiä. Rummunkalvon Utakki aikoo tehdä karibun nahasta ja helistimen myskihärän sarvesta.

Utakin pygmit

Jo vuonna 2006 Utakki puhui pikkuihmisistä joita hän oli nähnyt Sirius-retkikunnan retkellä koillis-Grönlannissa vuonna 2000. Utak toimi retkellä valjakkokuskina prinssi Frederikin seurueessa. Tuolloin pidimme pikkuihmisjuttuja kännisen örinänä, mutta nyt kun sama virsi jatkuu 12 vuotta myöhemmin alkaa tarina kuulostaa Klaussin mielestä uskottavalta.

Uskottavuutta lisää se, että Utak pyytää Klaussin apua tapauksesta kertovan dokumenttielokuvan tekemiseen ja kohta elokuvajärjestäjä Klaussissa näyttää siltä kuin olisi jo löytänyt sen toivon, mitä Grönlannista ollaan etsimässä.

Pikkuihmisjuttu menee näin:

Eräänä aamuna, jo päämäärässään äärimmäisessä koillisessa, olivat Utakki ja prinssi Frederik menneet kuselle. Yhtäkkiä oli joku tarrautunut Utakin yläselkään ja yrittänyt vääntää häneltä niskoja nurin. Utak komensi aatelista ystäväänsä juoksemaan karkuun.

Kaikin voimin ponnisteltuaan oli Utakki onnistunut luopumaan päällimmäisestä anorakistaan ja juoksemaan prinssin perässä pakoon tämän telttaan. Kun hän kurkkasi taakseen, hän näki anorakkinsa maassa, ja sen päällä vantteran alastoman pikkuihimisen. Ylempänä mäellä Utakki näki toisen pikkuihmisen, naispuoleisen, joka lapsi sylissään pui nyrkkiä ja hurrasi miehelleen. Valitettavasti jalanjäljistä ei saatu valokuvia, koska pakkasta oli reippaasti yli 40 astetta, mutta prinssi näki jalanjäljet myös.

Klaus lupaa Utakille puhua ohjaaja Juho Kuosmasen ja tuottaja Jussi Rantamäen mukaan tähän hankkeeseen. ”Little people in north – really?” on Utakinkin mielestä hyvä dokumenttielokuvan nimi.

Vihdoin viimeisellä rannalla

Lähtö Siorapalukkiin tapahtuikin sitten yllättävän nopeasti. Kim ilmestyi ovellemme tuntia etuajassa koska helikopteri tuleekin jo nyt. Meillä jäi tiskit kesken ja näytelmäkirjailijan konjakki unohtui kaappiin.

Tuota pikaa olimme kopterissa, missä olimme myös ainoat matkustajat. Tanskalaiset pilotit ottivat meistä ystävällisesti valokuvia kopterinsa edessä. Leijuimme Siorapalukkiin parahiksi juuri ennenkuin kauppa meni kiinni koko viikonlopuksi. Ostimme 20 litraa dieseliä kamiinaa varten ja kaasupullon hellaa varten. Lisäksi ostimme jäätelöä, spagettia, ketsuppia, pakasteleivän, makrillia ja sipulia. Sekä tyynyn näytelmäkirjailijalle.

Siorapaluk on talvisin n. 50 ihmisen metsästäjäkylä. Siorapalukissa on koulu ja kirkko ja kirjasto ja kauppa. Täällä toimii myös posti toisin kuin Suomessa.

Talomme maailmanlopun rannalla

Lähestymme kantamuksinemme taloamme, jonka olemme vuokranneet nykyisin Qaanaaqissa asuvalta Otolta. Air Greenlandin mönkijä on kuskannut rinkkamme jo edeltä.

Talomme on läntisin asuttu talo Siorapalukin kivikkoisella rannalla. Se muistuttaa vanerista tehtyä rintamamiestaloa ja on väriltään säänpieksemän sininen.

Emme säikähdä ollenkaan keltaisia ja mustia rosksäkkejä, joita enenevissä määrin lojuu maassa tulevan talomme lähistöllä. Tiedämme, että Pohjoisessa Grönlannissa ei ole viemärijärjestelmää. Roskat ja paskat haetaan laivalla 2 kertaa vuodessa, ja siihen asti ne odottavat kiltisti pihalla.

Jotain muuta lojuu kuitenkin myös pihalla paskan ja roskan seassa ja se herättää mielenkiintomme. Kivien seassa on läjässä kottikärryt, hakku, käsipaino, henkselit, ”NO HASH” – pinssi, ampumattomia .222 patruunoita, koulureppu, talon piirrustuksia, penaali ja  vaatteita. Emme kysy kuka talossa on viimeksi asunut. Menemme sisälle.

Sisälle taloon

Sisällä on aivan ihanaa!

Sisä- ja ulkolämpötilat ovat täysin samat, 16,2 astetta pakkasta, vaikka Utakin Siorapalukissa asuvan veljen vaimo on juuri käynyt edellämme sytyttämässä kaminan.

Seinät ovat samaa vaalenvihreää vaneria kuin melkein joka talossa. Olohuoneessa on myös vaaleanpunaista.

Talossa on 2 huonetta ja keittiö, vessa ja 2 eteistä joista uloimpaa voi käyttää pakastimena ja sisempää hyvillä keleillä jääkaappina. Suihku on kunnantalolla kukkulalla. Vesi haetaan suihkun vierestä. Sinne on n.300 metriä. Se ei ole pitkä matka.

Kaikki edellisen asukkaan tavarat, jotka eivät ole pihalla kasassa ovat tiskaamattomina pöydällä.

Lattia on muovimattoa keittiössä ja olohuoneessa kokolattiamatto.

Saattaa kuulostaa siltä, kuin kuvailisimme sotkuista ja saastaista kämppää. Niin ei kuitenkaan ole, sillä täällä kylmässä arktisessa ei ole mitään ikäviä ötököitä, jotka pesivät toisten jätteissä. Mikään torakka ei hyökkää mistään pitkään suljettuna olleesta kaapista. Lika ei oikestaan ole likaa ollenkaan vaan jotain pölyä ja hiekkaa joka haalistaa värit mukaviksi.

Sillä välin kun Klaus siivoaa kämpän, istuu näytelmäkirjailija liikuttuneena keittiönpöydän ääressä, tuijottaa ympärilleen ja yrittää kuvitella naisen elämää paikassa, jossa tämän kummempaa siivoustasoa en vaadita keneltäkään. Ja nyt en viittaa tällä Klaussin siivoustasoon, vaan tasoon mikä täällä vallitsi tullessamme.

Mursun paloittelua

Kodin lämmitys ja suursiivous keskeytyi, kun huomasimme keittiön ikkunasta että jotain veristä tapahtuu rannalla.

Lähemmäksi päästyämme tajuamme että on käynnissä kahden mursun paloittelu. Kolme metsästäjää ovat tulleet veneellä ja heistä nuorin esittäytyy Stormiksi ja puhuu hyvää englantia. Storm on Qaanaaqista kotoisin oleva 21-vuotias mies, joka aikoo opiskella itselleen ammatin ja sitten jatkaa metsästäjä näillä seuduilla.

Metsästäjäksi Storm on opiskellut koko ikänsä, mutta katsoo ettei ole vielä valmis. Storm kertoo, että 5 koiraa syö 4 mursua puolessa vuodessa. Heillä on vasta yksi.

Osan mursun lihasta Storm aikoo kaverinsa kanssa myydä Qaanaaqin vanhoille ihmisille. Lihat nostetaan suojaan telineille koirilta, ja tullaan koiravaljakolla hakemaan täältä Siorapalukista sitten, kun jäät kantavat joskus tammikuussa.

Myrsky tulee

Saamme talon sisälämmön nousemaan 7,5:een plus asteeseen ennen nukkumaanmenoa. Klaussilla on Joutsenen arktinen makuupussi, Leealla vain joku kämänen.

Yöllä sisälämpö tippuu likelle nollaa. Klaus purkaa liekinsäätimen osiin  ja kasaa takaisin ja väittää että tuli on selvästi parempi. Leea nukkuu jo pipo päässä ja untuvahanskat käsissä, jaloissa kolmet villasukat ja makuupussin päällä molempien untuvatkit.

Kahdentoista aikaan yöllä kuuluu ovelta koputusta. Nuori Strom tulee tarkistamaan, onko meillä kaikki kunnossa. Klaus menee ovelle vastaan ja vakuuttaa että kaikki on mainiosti. Strom käy katsomassa kaminaa joka palaa pienellä liekillä, ja menee sitten.

Myrskyn käynti liikuttaa tavattomasti meitä molempia. Kyllä nuorisossa on tulevaisuus.

Ilmaston lämpeneminen talon sisällä

Aamulla Klaus vihdoinkin tekee jotain, mistä on jotain hyötyä. Hän puhaltaa polttoainetankkiin. Hän korostaa, että hän puhalsi sinne kuin tuubaan. Ja samaan aikaan hän vasemman käden peukalolla peitti jonkun aukon. Tästä ilmeisesti aiheutui paine, joka Klaussin sanojen mukaan poisti vuosituhantisen paskan liekinsäätimen neulaventiilistä, ja kamina alkoi roihuta.

Tuota pikaa oli kämpässämme 14 astetta plussaa, ja makuupussista pystyi poistumaan. Ja sittenhän olikin jo nälkä!

Terveisin,

Leea ja Klaus