Tv-viikko 29: Wikileaks ja Julian Assange -dokumentti, Pulttibois ja Esa Saarinen

Wikileaks ja Julian Assange la 20.7. klo 13.25 MTV3

DOKUMENTTI Wikileaks-vuotosivuston lyhyen, mutta maailmaa monella tapaa mullistaneen historian jämäkästi kertaava BBC:n dokumentti on tänä kesänä hyvin ajankohtainen.

Wikileaksin Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Yhdysvaltojen diplomaattipostia koskevien paljastusten lähteeksi epäillylle Bradley Manningille luettiin kesäkuussa syytteet maanpetoksesta. Hänen oikeudenkäyntinsä uhkaa hautautua Yhdysvaltain internet-vakoilun paljastaneen Edward Snowdenin turvapaikkakohun alle.

Ilman rivitoimijoiden riskinottoa Wikileaks olisi jäänyt hakkereiden keskustelukerhoksi. Wikileaks ja Julian Assange (2011) -dokumentti maalaa nettiajan vallankumousikonista kuvan edesvastuuttomana anarkistina, jolle hämmennys on itseisarvo.

Julian Assangea on haastateltu ilmeisen kiireettömästi. Silti australialaishakkeria ei haasteta kommentoimaan hänen pakoilemiaan raiskaus- ja hyväksikäyttösyytöksiä. 

Tämä on erikoinen puute dokumentissa, joka keskittyy vuotojen vaikutusten sijasta niiden julkistamiseen liittyvään eettiseen pohdintaan.

Omia lähteitään suojeleva Assange olisi valmis julkaisemaan salaisuudet poistamatta niistä paljastusten vaarantamien henkilötietoja. Paljastusten mahdollisesti aiheuttamiin kuolemiin hän suhtautuu dokumentin mukaan samalla kylmäkiskoisuudella kuin armeija iskujensa siviiliuhreihin.

Wikileaksin tietoja julkistaneiden – ja samalla niiden uskottavuutta merkittävästi nostaneiden – laatulehtien toimittajat ymmärtävät myös journalistisen vastuun merkityksen. 

Uuden ja vanhan median kolaria kiinnostavasti kuvaavan dokumentin katsojia täytyy myös varoittaa: nähtävillä on useita todellisia kuolemia näyttäviä videopätkiä. Kauhistuttavan sotamateriaalin paikka olisi myöhäisyöllä eikä iltapäivällä.

Matti Rämö

Half Nelson la 20.7.klo 21.00 Nelonen  *****

DRAAMAELOKUVA Ryan Gosling, 32, (Drive, Vallan kääntöpiiri) on viime vuosina noussut vauhdilla kohti seuraavan maailmanluokan miestähden asemaa. Eteerisellä katseellaan vangitsevan näyttelijän kasvoilla tullaan myymään paljon viihdettä. Monipuolisen Goslingin kyvyt riittävät kuitenkin muuhunkin kuin sankarilliseen poseeraamiseen.

Sen todistaa Oscar-ehdokkuuden tuonut läpimurtorooli Half  Nelsonissa. Ryan Fleckin huikea lähiödraama on Suomessa saanut rikollisen vähän huomiota. Ennen Nelosen tv-esitystä elokuvaa on nähty vain maksukanavilla ja dvd:llä.

Half  Nelson on painitermi, joka viittaa yhden käden lukitsevaan otteeseen. Sen parempaa tuntumaa Goslingin esittämä Dan Dunne ei meinaa elämästä saada. 

Lähiökoulun historianopettaja saa yhteyden oppilaisiinsa, mutta auttamisen tuoma mielihyvä ei poista hänen hahmotonta ahdistustaan. Sitä Dunne pakenee polttamalla crackia. Pöhnä on paikka, jossa hän voi unohtaa varsin tavalliset pettymyksensä ja vaipua itsesääliin.

Fleck ei kärjistä eskapismin kuvausta äärimmilleen. Näin hän tulee kertoneeksi päihdeongelmista paljon enemmän kuin moni ojanpohjalle päättyvä moraalisaarna.

Maailman ristiriidoista rakentuvana kompromissina kuvaavan elokuvan toinen kiintopiste on opettajan ja oppilaan ystävyys. 13-vuotias Drey (Shareeka Epps) löytää tokkuraisen Dunnen vessan lattialta ja takertuu tähän paremman puutteessa. Yksinhuoltajaäiti on aina töissä ja vankilassa istuvan veljen huumediilerikaverin (Anthony Mackie) seura arveluttaa.

Rikkinäisiä hahmojaan luontevan etäisyyden päästä kuvaava Fleck ei lupaa tästäkään suhteesta liikaa. 

Half  Nelson kuvaa eksistentialistista ahdistusta elämänmakuisella realismilla. Tyyli tuo mieleen Sidney Lumetin hienot sosiodraamat, mutta Fleckin ilmavasta ohjauksesta puuttuu niitä ajoittain rasittava teatraalisuus. Goslingin toistaiseksi parhaassa suorituksessa sitä ei ole tippaakaan. 

Karismaattinen näyttelijä on vuoroin rasittava, rakastettava ja arvoituksellinen ilman pienintäkään pinnistelyn tuntua. 

Se on tähden merkki.

Matti Rämö

(USA 2006) 102 min. O: Ryan Fleck. P: Ryan Gosling, Shareena Epps, Anthony Mackie.

Pulttibois su 21.7. klo 19.30 MTV3

SKETSISARJA ALKAA Jääkiekkoilija Anatoli Tarantellasta (Aake Kalliala) ja hänen valmentajastaan Sakari Pääsiäisestä (Pirkka-Pekka Petelius) kertova sketsi on tyypillinen esimerkki Pulttibois-huumorista.

Sketsissä hahmot käyvät läpi sitä, miten he ovat päätyneet kotiseurastaan Inkerin Vauhdista ja Lämäristä HIFK:n palkkalistoille. Peteliuksen kertoessa hahmojen sairastamasta suolimutkataudista ja karanteenista, kummallakin näyttelijällä ­pettää pokka. Peittääkseen nauruaan he kääntävät hetkeksi selkänsä kameralle.

Normaalissa sketsisarjassa kohtaus olisi todennäköisesti otettu uusiksi. Pulttiboisissa  pilalle menneet sketsit kuitenkin säilytettiin. 

Tällä tavalla syntyi tahattoman naurun komiikka, josta tuli sarjan tunnusmerkki. ­

Peteliuksen ja Kallialan aikaisemmissa sketsisarjoissa (Velipuolikuu, Hymyhuulet) oli jo viitteitä spontaanista nauramisesta. Pulttibois jalosti tyylin huippuunsa. 

Monien sketsien jännitys syntyy nimenomaan siitä, missä vaiheessa näyttelijöiden suupielet alkavat kääntyä kaarelle, ja milloin hymy muuttuu nauruksi.

Varsinaiset vitsit ovat Pultti­boisissa sivuosassa. Useissa sketseissä ei edes ole minkäänlaista iskurepliikkiä. Päähuomio on absurdeissa tilanteissa ja oudosti käyttäytyvissä hahmoissa.

Typeriin peruukkeihin ja partoihin sonnustautuneissa sketsityypeissä on paljon samaa kuin Pulttiboisin jälkeen tehdyn Porkkana-ryhmän Kummeli-sarjan hahmoissa. Tamperelaiskoomikoilta kuitenkin puuttui Kallialan ja Peteliuksen näyttelijäkarisma. Sen ansiosta Pulttibois on kestänyt aikaa Kummelia paremmin. 

Peteliuksen ja Kallialan aivoton huumori puree yhä. Se on iskevää,  räväkkää ja ennen kaikkea ratkiriemukasta.

Vuosina 1989−1991 tehty Pulttibois on uusittu muutaman kerran, viimeksi vuonna 2006. Nyt sarjan jaksot esitetään jälleen alusta asti. 

Ensimmäisissä jaksoissa huumori on vielä hieman hakusessa. Mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä nautittavammaksi komiikka muuttuu.  Parhaimmat naurut tarjoavat jo Hymyhuulissa nähdyt hahmot Kyllikki ja Johannes Virolainen sekä nuorisopastori Leo ja hänen oppilaansa Marko. 

Varsinaiseen loistoonsa Peteliuksen ja Kallialan toilailut kuitenkin ylsivät Pulttiboisin jatko-osassa Manitboisissa (1992).

Henri Waltter Rehnström

Dokumenttiprojekti: Herkkä hevosmies ma 22.7. klo 21.30 TV1

DOKUMENTTI Robert Redfordin ohjaama Hevoskuiskaaja on saanut inspiraationsa tämän dokumentin päähenkilöstä Buck Brannamanista, joka myös työskenteli Redfordin apuna elokuvanteossa. Kun kuuluisa ohjaaja-näyttelijä puhuu Brannamanista, ei ylistyssanoista meinaa tulla loppua. Eikä suotta.

Brannamanin toiminta hevosten kanssa on lähes hypnoottista katsottavaa. Tiukkojen riuhtaisujen sijaan hän ohjaa hevosta hellin liikkein. Silti on tärkeää näyttää kuka tilanteessa hallitsee. Brannamanin sanoin ”pitää olla päättäväinen muttei epäreilu”. Hän uskoo, että hevonen on ihmisen peilikuva, jonka käytös heijastelee omistajansa luonnetta. 

Tie ylivertaiseksi hevoskouluttajaksi ei ollut helppo. Brannamanin isä koulutti poikiaan pelolla. Jo pikkulapsesta asti Buck esiintyi rodeonäytöksissä. Epäonnistumisista rankaistiin väkivaltaisesti. Selkään tuli niin armottomasti, että virkavalta puuttui isän toimintaan ja poika pääsi sijaiskotiin. Siellä hän oppi, että pelottelun sijaan hyvä opettaja rakentaa luottamuksen kouluttajan ja koulutettavan välille. 

Brannaman kertoo avoimesti, ettei pysty olemaan vihaamatta isäänsä. Hakkaaminen teki hänestä ujon ja sisäänpäin kääntyneen lapsen, joka ei pystynyt katsomaan muita ihmisiä silmiin. Äärimmäisen rauhalliseksi ja uskottavan karismaattiseksi kasvanut hevoskouluttaja kohtaa dokumentin lopussa todellisen ongelmahevosen, jonka kohtalo rinnastuu hänen omiin kokemuksiinsa. Jos hakkaaminen olisi saanut jatkua, Brannamanin kohtalo voisi olla jotain ihan muuta. 

Onnimanni Liukkonen

Elävä arkisto: Esa Saarinen 60 vuotta ti 23.7. klo 21.50 Teema 

HENKILÖKUVA Hän on miellyttävä, kansanomainen, outo, rauhallinen, ronski ja pohdinnoissaan täsmällinen. Elävä arkisto näyttää, miksi pian 60-vuotias Esa Saarinen on saanut niin paljon puheaikaa televisiossa.

Saarisen esiintymiset ovat herkullisia näytteitä 1980- ja 90-lukujen filosofibuumista, jolla Pekka Himanen myöhemmin ratsasti surullisin seurauksin.

Kokonaisuuden aloittava Muutostekijät: Nöyryytys on opetusvideomainen katsaus työelämään, ja perustuu Saarisen ja teollisuusjohtaja Ensio Miettisen kirjoittamaan Muutoksentekijä (1990) opukseen.

Filosofi kiertää kädet taskuissa, hulmuava puku päällään kuuntelemassa pikisiä duunareita.

Hän pitää pitkiä puheenvuoroja siitä, kuinka johtajat ”vittuilevat” työntekijöille.

”Isänmaa on pelastettava”, hän sanoo silmät tummien sankojen takaa loistaen.

Arkistovieraana-osuudessa toimittaja Marko Gustafson kyselee pian 60-vuotiaalta Saariselta, kuinka median kiinnostus nousi parikymppiselle tohtorille päähän. 

Huomio nousi helposti hattuun, kun Yleisradiokin vertasi häntä Sartreen ja Picassoon. 

Teoreettisen filosofian professori sai pelkkää ylistystä Paula Lehdistön ja Marja Niskasen toteuttamassa henkilökuvassa Pääosassa Esa Saarinen (1982). M.A. Numminen sen sijaan kuvailee nahkaan pukeutunutta filosofia itserakkaaksi ja lapselliseksi.

Näkyvyys oli hyvästäkin, sillä Saarinen ryhtyi tietoisesti moninaisuuden ja erilaisuuden ääneksi jäykässä maassa. Henkilökuvassa punktohtori puhuu pitkään sivareista, akateemisuudesta ja naisten ylivallasta. Edelläkävijä – tai paremminkin edellälöntystäjä – käyttää sanaa gay kuin se olisi Koivistolandian arkisinta puheenpartta. 

Tero Kartastenpää