Tv-viikko 33: Kilimanjaron lumet, Philip Glass ja Low Winter Sun
Kilimanjaron lumet, ke 21.8. klo 22.00 Teema *****
ELOKUVA Marseilleen sijoittuva työväenluokan kuvaus tuntuu tutulta, koska sen asetelma ja miljöö muistuttavat Aki Kaurismäen Le Havrea. Molemmat elokuvat saavat myös nauttia Jean-Pierre Darroussinin hiljaisesta karismasta.
Yhtäläisyydet liittyvät kuitenkin vain lähtökohtiin. Kaurismäen humanistisissa fantasioissa niukkuus jalostaa ihmistä, ohjaaja Robert Guédiguianin maailmankuva taas on sukua kirjailija Arto Salmisen perushavainnolle. Sen mukaan köyhä ei ole reilu, koska tällä ei ole siihen varaa.
Työveänluokkaista moraalia ennenkin tutkinut Guédiguian on kuitenkin kaukana kyynikosta. Sama pätee Darroussinin esittämään ay-aktiiviin Micheliin. Satamaduunari on 30 vuoden aikana kokenut sekä työväen olojen kohentumisen että sen saavutuksia syövän globalisaation.
Kun telakalla arvotaan irtosanottavia, ay-mies laittaa nimensä lippaaseen, vaikka ei olisi pakko – ja menettää työnsä. Eläke ja vaimo Mari-Clairen (Ariane Ascaride) siivoojantyöt turvaavat elintason. Kriisi koittaa vasta kun Michelin potkut saanut työkaveri ryöstää parin 30-vuotishääpäivälahjaksi saamat rahat. Tekijän paljastuminen järkyttää työväestön solidaarisuuden nimiin vannovaa Micheliä.
Tyhjän päälle jääneen nuoren ryöstäjän silmissä eläkkeensä ansainnut luokkataistelija on pikkuporvari. Se saa Michelin potemaan syyllisyyttä, jota läheistenkin on vaikea ymmärtää.
Guédiguianin herkkäviritteinen moraalitutkielma kuvaa yhteiskuntaa, jota jakavat luokkalinjojen lisäksi sukupolvien väliset kuilut. Monille elintasonsa turvanneille muiden auttaminen ei ole samanlainen itsestäänselvyys kuin Michelille ja Mari-Clairelle.
Suvereeni ohjaaja esittää näkemyksensä kaunistelematta, mutta ei myöskään hiero sitä katsojan naamaan. Ikävienkin tekojen takaa löytyy inhimillisiä motiiveja. Vaikeuksien keskelläkin onni on ihmisten ulottuvilla.
Se jos mikä haastaa ajattelemaan.
Matti Rämö
Philip Glassin maailma, la 17.8. klo 19.00 Teema
HENKILÖKUVA Philip Glassille ”säveltäminen on sen kirjaamista, mitä kuulee”. Ja kuten 2007 valmistuneesta dokumentistakin käy selville, Glassilla, 76, on kirjattavaa riittänyt. Tuotteliaan amerikkalaissäveltäjän runsaudensarvesta on pulpunnut yhtä lailla oopperaa, kamarimusiikkia ja sinfoniaa kuin elokuva- ja teatterimusiikkia.
”Musiikki on hänelle kaikki kaikessa: terapiaa, keskustelua, paikka jonne mennä – paras tapa kommunikoida”, Glassin neljäs, nykyisin jo ex-vaimo Holly kuvailee miestään.
Lähes parituntinen dokumentti vie katsojan nimensä mukaisesti tämän minimalismin kantaisäksi kutsutun musiikkineron maailmaan. Välillä seurataan perhe-elämää New Yorkissa tai Nova Scotiassa, jossa Glass viihtyy aina osan vuodesta. Välillä matkataan säveltäjän työn perässä Eurooppaan tai Australiaan. Glassin henkilökuvaa syventävät lähiomaisten lisäksi muun muassa taiteilijaystävä Chuck Close ja ohjaaja Martin Scorsese.
Juhlaviikoilla Glass on vahvasti esillä. Tarjolla on Philip Glass Ensemblen retrospektiivinen konsertti, elokuvasäveliä sekä intiimi pianokonsertti.
Tuomo Kiisseli
Low Winter Sun, su 18.8. klo 22.00 FOX
JÄNNITYSSARJA Vuosikymmeniä kituuttanut Detroit haettiin heinäkuussa konkurssiin. Criminal Mindsia kirjoittaneen Chris Mundyn kehittämä poliisisarja Low Winter Sun tuskin piristää kaupunkilaisten tunnelmia. Kuihtunut autokaupunki kelpaa – niin kuin monesti ennenkin – vain urbaanin rappion kulissiksi.
Myös päähenkilöiden moraali on päässyt rapistumaan. Avauskohtauksessa pappisseminaarissakin istunut etsivä Joe Geddes (Lennie James) suostuttelee epäröivää kollegaansa Frank Agnewta (Mark Strong) kostamaan menneet vääryydet, kun kerran voi. Sitten kaksikko murhaa työkaverinsa ja lavastaa sen itsemurhaksi.
Frankilla on syytä epäillä Joen todellisia motiiveja jo ennen kuin kohde on päästetty päiviltä. Pääjuonen katveessa huumemies Damon (James Ransone) ottaa suuren riskin.
Karu, mutta sliipatusti etenevä sarja hämärtää alussa hahmojensa pyrkimyksia uteliaisuutta ruokkivalla tavalla. Samalla huomio keskittyy rikosten sijasta niiden tekijöihin.
Omia tekojaan tutkivat ja toisiaan kroonisesti kyttäävät pahat poliisit ovat käsikirjoittajalle herkullinen työkalu.
Matti Rämö
Last Resort, ti 20.8. klo 21.00 TV5
JÄNNITYSSARJA Tyynellämerellä seilaava amerikkalaissukellusvene saa yllättäen käskyn laukaista ydinohjukset kohti Pakistania. Yrmeän purseri Prosserin (aina vakuuttava kovanaama Robert Patrick) vastustuksesta huolimatta kapteeni Marcus Chaplin (Andre Braugher) alkaa epäillä käskyn luotettavuutta. Yhtäkkiä miehistö huomaa itse olevansa hyökkäyksen kohteena.
Vioittunut sukellusvene lähtee pakenemaan kohti läheistä saarta, jossa Naton yksikkö pitää majaansa. Pian Chaplin ymmärtää, että maailmanrauha saattaa olla kiinni juuri hänen ja hänen miestensä toiminnasta.
Kahden aloitusjakson perusteella Last Resort vaikuttaa lupaavalta. Ulkomuoto näyttää huokealta, mutta maailmanpoliittisia teemoja sivuava sisältö peittää puutteen. Hahmot ovat koukuttavia ja , mielenkiintoisesti rakennettuja, luonteenpiirteet paljastuvat vähä vähältä.
Juoni laukkaa huimaa vauhtia eteenpäin, eikä paikallaan polkevia kohtia tunnu tarinasta juurikaan löytyvän. Meno on täydessä käynnissä ennen kuin alkutekstit ovat päässeet edes loppuun.
Mukaansatempaavan toiminnan lomassa Last Resortista muodostuu tiukka kuvaus yksilön vastuusta maailmassa. Joskus valtiovallan asettamat käskyt voi ja kannattaa kyseenalaistaa.
Henri Waltter Rehnström
Kreikkalainen hutunkeitto klo 19.55 Teema
DOKUMENTTI Baseball oli kreikkalaisille täysin vieras laji, mutta se ei estänyt maata osallistumasta kotikisojen baseball-turnaukseen mitali mielessä. Olympialaisissa isäntämaalla kun on erioikeus osallistua kaikkiin lajeihin.
Ensin perustettiin lajiliitto, ja sitten kyseltiin, josko jostain löytyisi pelaajia. 2000-luvun alussa koossa oli ensimmäinen maajoukkue, jonka otteita amerikkalaisvalmentaja kommentoi varsin tylysti: ”He eivät pärjäisi 12-vuotiaille junioreille.”
Apu löytyi rapakon takaa. Major League -joukkue Baltimore Oriolesin kreikkalaistaustainen omistaja Peter Angelos organisoi projektin, jossa USA:sta ja Kanadasta ryhdyttiin haravoimaan kreikkalaistaustaisia ammattilaisia. Kasaan saatiin kohtalaisen kovatasoinen maajoukkue, jonka kytkökset Kreikkaan tosin olivat varsin heppoiset.
Tragikoominen dokumentti tuo mieleen muutaman vuoden takaisen, porvoolaisesta koripallokohelluksesta kertoneen Täynnä tarmoa -elokuvan. Kreikkalaisilla pelaajilla riittää intoa, mutta taitoa puuttuu. Jenkkejä naurattaa, kun he yrittävät puhua vakavasti kreikkalaisuudestaan. Lisäksi aika paljon medianäkyvyyttä saa kahden keski-ikäisen baseball-fanin älyvapaa propagandasota joukkueeseen pääsemiseksi.
Ristiriitoja ja dramaattisia käänteitä riittää. Järjen ääni kuullaan kommunistipoliitikolta, joka kysyy, eikö olisi järkevämpää myöntää, ettei Kreikassa pelata baseballia kuin luoda joukkue keinotekoisesti.
Dokumentti paljastaa myös yhden syyn Kreikan taloudelliseen tilanteeseen. Kreikkalaisurheilijoille osallistuminen olympialaisiin on sievoinen lottovoitto. Se kun takaa elinikäisen urheilijaeläkkeen.
Onnimanni Liukkonen