Tv-viikko 46: Melankolia, Viru-hotelli ja Lontoo

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Melankolia, to 21.08 Teema ***** 

ELOKUVA Kiistelty tanskalaisohjaaja Lars von Trier on kertonut julkisesti mielenterveytensä heilahduksista. Rujo ja väkivaltainen Antichrist syntyi ohjaajan oman masennuskauden aikana. Ainakin näennäisesti seesteisempi Melankolia on erilaista terapiaa. Ohjaajan mukaan se syntyi oivalluksesta, että maailmanlopun edellä masentunut ihminen kykenee toimimaan järkevämmin kuin kukaan muu.

Toivoton saa yleisestä epätoivosta jopa tyydytystä. Porvarilliseen kartanomiljööseen sijoittuva Melankolia on jaettu kahteen osaan. Aluksi seurataan Justinen (Kirsten Dunst) häitä, joissa morsian on yksin ja eksyneenä sukulaisten sekä ystäviensä keskellä. Kukaan ei huomaa naisen ahdinkoa. Ilmassa on pelkoa: häävieraat kuiskailevat vasta löytyneen, radaltaan arvaamattoman planeetan mahdollisesta törmäyksestä Maahan. Vieraantunut Justine saa iloa täystuhon ajatuksella mässäilemisestä ja ryntää hunnussaan harrastamaan seksiä satunnaisen tuttavuuden kanssa. Epätoivon keskellä Justine haluaa tuhota kaiken.

Toisella puoliskolla ihmiskunnan vääjäämätön tuho on varmistunut. Tunnelma kovettuu unimaisesta toteavammaksi, sillä nyt päähenkilö on Justinen sisko, ylipedantti perheenäiti Claire (Charlotte Gainsbourg). Sisarukset ovat törmäyskurssilla siinä missä Melankolia-planeetta Maapalloon. Veltot aviomiehet (Alexander Skarsgård, Kiefer Sut­herland) ovat jo poissa, kun tosipaikka tulee.

Trier käsittelee ihmisen vapaan tahdon rajallisuutta ja elämän tarkoitusta. Mitä on jäljellä, jos oma aivokemia pettää? Jo ensimmäisissä aavemaisissa kuvissa, eräänlaisissa elävissä maalauksissa päähenkilöt rimpuilevat toivottomasti luonnon keskellä juuri ennen maailman­loppua. Merkillisellä tavalla Melankolia jättää tunnetiloiksi mielihyvän ja helpotuksen.

Ehkä Trier on nyt saanut henkilökohtaisen helvettinsä purettua elokuviinsa. Tekeillä olevassa Nymphomaniacissa hän on luvannut purkaa eksistentialistisia kysymyksiä erotiikan kautta. 

Kalle Kinnunen

 

Veden saartamat, su 18.15 TV1

DOKUMENTTISARJA Petteri Saario on dokumentoinut luontoa, kulttuurimaisemaa ja ihmisen ja luonnon suhdetta useissa töissään. Ennen saaristosta ja sen ihmisistä kertovaa sarjaansa Veden saartamat häneltä on valmistunut muun muassa jokiluonnosta kertova sarja Jokiemme helmet (2006) sekä järviin keskittyvä Järviemme helmet (2012).

Saario on tee-se-itse-mies: hän käsikirjoittaa, kuvaa, ohjaa ja leikkaa elokuvansa itse. Hänen kädenjälkensä onkin helppo tunnistaa: rauhallisesti soljuvaa, hienoa kuvaa, paljon kirjallisia lainauksia sekä henkilökohtaista, ajoittain patetian puolelle lipsahtavaa pohdintaa maailman menosta ja luonnon tilasta.

Veden saartamat -sarjan aloitusjaksossa liikutaan Saarion kotikaupungin Porvoon saaristossa ja eritoten Pellingissä. Ympäri vuoden Porvoossa asuu parituhatta saaristolaista, kesäkuukausina määrä kaksinkertaistuu.

”Pellinkiläinen on varautunut, perinteitä kunnioittava ja toimelias”, kuvailee kauppias Erika Englund. ”Perinne on opettanut, että jos haluaa saada asiat tapahtuvaksi, niihin pitää tarttua itse.”

Englundin lisäksi dokumentissa tavataan muun muassa neljännen polven veneenveistäjä Arne Andersson, kalastaja Jörgen Hellgren  sekä trubaduuri Stefan Paavola. Kaikkia yhdistää  huoli vanhojen perinteiden ja saariston tulevaisuudesta. Saaristolain mukaan valtiovallan pitäisi tukea saariston asuttamista, mutta ­väen vähetessä palvelut surkastuvat.

Jaksossa päästään myös Haapasaareen, joka on Suomenlahden uloin asuttu saari. Merivartija Tuomo Aaltonen suree työnsä negatiivista kuvaa ja toivoo, että ihmiset näkisivät merivartioston olevan auttava viranomainen kyttääjän sijaan.

Ensi viikolla mennään Porvoota paljon tuntemattomammalle saaristoalueelle, Pielisen Paalasmaalle.

IIna Alanko

 

Viru – tarinoita hotellista, ma 21.30 TV1

DOKUMENTTI Vihdoinkin on tartuttu Viru-hotelliin, ilmiselvään dokumenttiaiheeseen. Suomalaiset rakensivat kolossaalisen hotellin Tallinnaan 1970-luvun alussa. Taru Mäkelä ohjasi valmiita jännitteitä ja hienoa kuvamateriaalia pursuilevan elokuvan Viru – tarinoita hotellista (2013) yhdessä Jolle Onnismaan kanssa.

Virolaisethan joutuivat elämään ihmeellisessä umpiossa, johon Virun ympärillä pyörineet tapahtumat puhkoivat henkireikiä. Hotellin tyyli oli kansainvälinen, joskin suomalaisten vodkaturismi oli ihan omaa laatuaan.

Ylintä kerrosta hallinnut KGB uhrasi jokaisen hotellissa oleskelleen vakoilemiseen rutkasti työvoimaa, mutta se ei paljon hidastanut kontaktien muodostumista. Sofi Oksanenkin on kertonut suomalaisen isänsä olleen rakentamassa Viru-hotellia ja tavanneen tällöin Sofin tulevan äidin.

Nyt nähtävän filmin rinnalla valmistui Margit Kilumetsin ohjaamana virolainen versio. Se on suomalaista lyhyem­pi, mutta sisältää isomman joukon virolaisia hotellityöntekijöitä ja tavaranvaihtajia sykäyttävine kertomuksineen. Nimivalinta on kuvaava: Viru – vapauden lähetystö.

Jos on nähnyt Kilumetsin dokkarin valinnat, huomaa oitis Suomi-version juuttuvan käsittelemään turhan juurta jaksaen hotellin rakentajien kokemuksia. Varsinainen säpinä alkoi vasta valmiissa tornitalossa. Mäkelä ei kuitenkaan ylly mässäilemään Virun erikoisella vaihtotaloudella, jossa tunnetusti jopa muovikassit länsimaisin tekstein revittiin käsistä.

Jussi Karjalainen

 

Lontoo, uusi Babylon, ke 19.18 Teema

DOKUMENTTI Kokoomaelokuvassa Lontoo, uusi Babylon (Englanti 2012) silmien editse virtaa vaikuttava, kaksituntinen kuvanauha. Mikäs oli tekijällä Julien Templellä kootessa, sillä hänellä oli käytettävissään sekä BBC:n että filmi-instituutti BFI:n arkistot.

Ei varsinaisesti ole yllätys, että musiikkidokumenteistaan kuuluisa Temple yhdistää kuvaa ja ääntä näin: 1900-luvun alun suffragetti-feministien mielenosoituksen päällä soi punk­bändi X-Ray Spexin klassikko Oh Bondage Up Yours!. Britti-imperiumin monilta kolkilta saapuneiden siirtolaisten alkaessa muodostaa pienyhteisöjään Lontooseen kuuluu Siouxsie And The Bansheesin Hong Kong Garden.

Monilukuisten kansallisuuksien yhteiselo onkin leffan pääjuonteita. Kollaasi ei muutenkaan jää hyssyttelemään teekuppikulttuurin pariin, vaan lontoolaisten mielenilmaukset esimerkiksi Thatcherin hallintoa vastaan saavat sijaa.

Helposti on voinut unohtua, että vain kaksi vuotta sitten Lontoon kaduilla taas paloi ja mellakoijat tyhjensivät kauppoja ruuasta ja taulutelkkareista.

Teeman elokuvajuhlaviikolla kannattaa katsoa myös elokuvia edeltävät insertit. Nyt kommentoi Rock-Suomi- ja Iskelmä-Suomi-sarjojen luoja Pekka Laine. Hän ponnisteli loistosarjoissaan samankaltaisten peruskysymysten kanssa kuin Temple – kuinka yhdistää rikkaimmin kuvia, musiikkia ja yhteiskunnallisia merkityksiä.

Laine ylistää Lontoo-visiota estoitta siitä, ettei katsoja lainkaan tunne ”hukkuvansa jättimäiseen historialliseen sam­mioon”, vaan materiaali vyöryy eteenpäin energisesti.

Jussi Karjalainen

 

Zizek ja elokuvan kätketty ideologia, ke 21.36 Teema

DOKUMENTTI Me ihmiset olemme hirvittävän yksinkertaisia. Meitä viedään kuin pässejä narussa. Yksikään elokuva ei ole sitä, miltä se näyttää. Jos elokuva toimii, se koskettaa meissä oikeita nappuloita. Emme myöskään halua kauneutta ja totuutta, vaan no­peaa mielihyvää, eli viihdettä. Ennen kaikkea haluamme pönkittää omaa maailmankuvaamme.

Tällaiseen näkemykseen perustuu Slavoj Žižekin filosofia, jonka juuret ovat Jacques Lacanin ajattelussa.

Žižekiä on nimitelty muotifilosofiksi, mutta kirjaimellisesti sylki poskella vaahtoava slovenialainen ei olisi niin suosittu, ellei hän osuisi ajan hermoon.

Keskiviikkona  Žižek pääsee ääneen Sophie Fiennesin dokumentissa  Žižek ja elokuvan kätketty ideologia (The Pervert’s Guide to Ideology, Britannia 2012), joka kuuluu Teeman elokuvafestivaalin aloituspäivän ohjelmistoon.  Ennen dokumenttia kulttuurintutkija Hanna Kuusela johdattelee myös kulttuuriteorian Elvikseksi kutsutun filosofin maailmaan.

Žižekin huumori, nerokkaat oivallukset ja kohtuuttoman ärsyttävät väitteet voivat olla tuttuja jo Elokuvan kätketty kieli -sarjasta. Nyt hän haukkaa valtavaa palaa kysyessään, miksi haluamme sitä, mitä haluam­me.

Esimerkiksi: maailmanloppuelokuvat ovat nyt suosittuja, koska ne esittävät suurimman uhkakuvan eli tilanteen, jossa maailmamme esineiltä on riisuttu tarkoitus. Toisin sanoen kapitalismin idea on hävitetty, kun kyse on vain henkiinjäämisestä. Se jos jokin on meistä kauheaa ja kiehtovaa.

Žižekiä huvittaa, että Beethovenin Oodi ilolle on palvellut eri tarkoituksia niin natsi-Saksassa ja kommunistisessa Neuvostoliitossa kuin nyt Euroopan Unionin hymninä.

”Se toimii, koska niin kaikki ideologiat toimivat. Ideologian täytyy olla valmis kaikkiin mahdollisiin tulkintoihin. Ihmisen tulee ajatella: voi luoja miten tämä ideologia liikuttaa minua.”

Toinen vastaava esimerkki on saksalaista industrial-heviä soittavan Rammsteinin musiikki ja imago. Fasismin ihailua, parodiaa vai pelkkää tehokeinoilla leikkimistä?

Žižek osoittaa arkkityypit todeksi näyttämällä, että Taksikuskin Travis Bickle (Robert DeNiro) puhuu aivan samaa kieltä kuin 77 ihmistä tappanut Anders Behring Breivik.

Elokuvan kätketty ideologia tempaa mukaansa. Niille elokuvan ystäville, jotka ajattelevat makunsa olevan oikea, se voi olla luotaantyöntävä: miten tuo karvanaama kehtaa!

Älkää kysykö, onko  Žižek oikeassa. Kysykää itseltänne, miksi hän ei olisi. 

Kalle Kinnunen

X