Anne Kukkohovi: ”Äidin sairauden aikana olemme lähentyneet”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© tommi tuomi/otavamedia
Kulunut vuosi on ollut juontaja-yrittäjä Anne Kukkohoville, 46, poikkeuksellisen raskas. Ystävän kuolema ja äidin vakava sairaus ovat verottaneet voimia.

Rakastan

poikaani yli kaiken. Miska on nyt 16-vuotias. En ole varmaan koskaan joutunut korottamaan ääntäni hänen vuokseen. Suhteemme on vain niin soljuva.

Yhden lapsen kanssa on toki ollut helpompaa kuin useamman. Yhden lapsen politiikka ei ollut minun ja mieheni Joni Kukkohovin suunnitelmissa. Emme suunnitelleet oikeastaan yhtään mitään. Tulin raskaaksi niin sanotusti suoraan baarista.

Menimme Jonin kanssa pian naimisiin ja sitten Miska jo syntyikin. Me molemmat halusimme lapsen. Miska on rakkauslapsi.

Sanoisinkin ihmisille, että liika suunnittelu ja analysointi tappavat kaiken. Välillä pitää vain mennä ja tehdä.

Omassa lapsuudessani minulla ei ollut vanhempieni kanssa sellaisia juttuja, joita me teemme Miskan kanssa. Kuuntelemme samaa musiikkia ja teemme yhdessä road trippejä.

Pelkään,

että päädyn amerikkalaiseen naisten vankilaan! Olemme tehneet ekokosmetiikkasarjamme Supermoodin vuoksi paljon investointeja. Riskit ovat suuret.

Olemme pistäneet peliin sielumme, päämme ja rahamme. Nahkakin taitaa olla jo revitty irti. Jos tämä ei onnistu, niin kaadumme saappaat jalassa.

Pelkään lakiasioita ja lakimiesten kommentteja, joita en yksinkertaisesti tajua. Eri kulttuureissa toimimisessa on omat haasteensa. Amerikan lisäksi Aasiassa ja Venäjällä sanktiot ovat vähän toisenlaisia kuin Suomessa.

Meidän perheessä minä olen aina ollut se riskinottaja ja Joni järkevä analysoija. Tämä roolijako toimii meillä sekä perhe- että työelämässä.

Tunnustan,

että koko kulunut vuosi on ollut aikamoista rytinää. Ystäväni Teri Niitti kuoli vuoden alussa ja myös oma äitini sairastui vakavasti.

Kaiken keskellä olen paiskinut kovasti töitä ja puskenut kosmetiikkabrändiäni maailmalle. Välillä olen maannut lattialla ja itkenyt, välillä taas pomppinut ilosta kattoon.

Olen jollain tasolla fatalisti eli uskon kohtaloon. Onneksi meillä on kuitenkin myös mahdollisuus vaikuttaa itse elämäämme hyvin paljon. Jokaisen täytyisi luoda elämälleen merkityksellisyys. Ulkoapäin se ei tule.

Suosittelen

kaikkia vanhempia puhumaan tärkeistä asioista lastensa kanssa silloin, kun se on vielä mahdollista. Äitini on vakavasti sairas. Sairauden aikana olemme lähentyneet paljon ja jutelleet muustakin kuin säästä.

Tiedän, että kaikki tällainen tulee vastaan usein ruuhkavuosien aikana, mutta läheisten kanssa olisi jokaisen hyvä löytää ajoissa aikaa. Omassa lapsuudessani äidillä oli usein kiire ja minä menin kuin viitapiru.

Äitini ei edes tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt. Meillä on fyysisesti välimatkaa, sillä hän on Vaasassa ja minä Helsingissä, joten joka kerta hänen luokseen mennessäni joudun hieman järjestelemään asioita. Kuolema erottaa ihmiset, mutta aika ennen sitä voi kuitenkin lähentää heitä. Minulla ei ole kuolemanpelkoa, mutta pelkään aikaa juuri ennen sitä. Ihminen on silloin niin tyhjän päällä ja avuton.

Pussailin

90-luvulla sekä tyttöjä, että poikia. Siihen aikaan kaikki pussailivat toistensa kanssa ja bilettivät paljon. En uskaltaisi käyttäytyä samalla tavalla enää nykyään. Meininki silloin ei ollut niin sanotusti somen kestävää!

Minulla ei ollut erillisiä tyttöystäviä, mutta tyttöjen kanssa on kyllä ihana suudella. Se on jollain tavalla herkempää. Ulkonäköpaineet ovat muuttuneet paljon noista ajoista, mutta kaikillahan niitä on ja tulee aina olemaan. Olisi tosi mielenkiintoista nähdä, miltä kaikki näyttävät 50 vuoden päästä.

Minua viehättää ranskalainen käsitys kauneudesta. Siellä naiset pukeutuvat aina tosi hyvin, mutta tukat voivat olla ihan sikin sokin. Ranskalaiset ovat luonnollisempia ja rosoisempia. Sellainen kauneus on tietyllä tapaa seksikkäämpää. Ranskassa vaikkapa 90-vuotias voi olla kaunis. Kerran ”ansaittu” kauneus säilyy läpi koko elämän. Se kiehtoo minua.

Suutun

ihmisten ilkeydestä tai tulen siitä enemmänkin surulliseksi. Olen erityisherkkä ihminen ja yritän sen vuoksi hieman valita, miten kuormitan itseäni.

Myös rasismi suututtaa minua. Puoliksi japanilainen aviomieheni syntyi 70-luvulla Helsingissä, jossa rasismi ei ollut onneksi niin pahaa kuin muualla Suomessa siihen aikaan. Rasismi etenkin lasten kohdalla suututtaa.

Lue myös:

Anne Kukkohovin raskas vuosi: ”Jos en pitäisi kiinni rajoistani, olisin kunnolla työuupunut”

Näin pysyt nuorekkaana – Anne Kukkohovi antaa kuusi kauneusvinkkiä

 

X