Danny ja Pekka-veli jäivät vaille äitiä ja isää vanhempien avioeron jälkeen: ”Meillä oli lapsuudessamme vain toisemme”
Lipsasen veljekset Ilkka ja Pekka joutuivat pärjäämään lapsena pari vuotta kahdestaan, kun vanhemmat lähtivät luomaan uutta elämää tahoillaan. Se aika loi heidän välilleen vahvan siteen.
”Meillä oli lapsuudessa vain toisemme. Kun vanhemmat erosivat ja menivät uusiin naimisiin, me jäimme sivuun”, Pekka muistelee.
Lapsuudessa oli yksi paikka, jossa veljekset Ilkka ”Danny” ja Pekka Lipsanen tunsivat olevansa rakastettuja. Se oli isän äidin Impi Lipsasen –fammun– koti, Vanha-Lahden kartano Raumalla. Siellä he viettivät joulut, loma-ajat ja viikonloput aina, kun se oli mahdollista.
Ydinperhettä heillä ei ollut oikeastaan koskaan.
Dannyn syntyessä syyskuussa 1942 isä-Pentti taisteli jatkosodassa. Pekka syntyi puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen tammikuussa 1945. Ei kulunut kauaa, kun Pentti matkusti vuosiksi Brasiliaan. Varmaa syytä reissuun pojat eivät koskaan kuulleet, eikä Pentti enää palannut heidän luokseen. Vanhemmat erosivat ja kotiuduttuaan Pentti perusti uuden perheen.
Poikien Magda-äiti puolestaan lähti luomaan uutta elämää Helsinkiin. Danny, tuolloin 7, ja Pekka, vajaa 5, jäivät asumaan kahdestaan, kunnes äiti parin vuoden kuluttua nouti heidät luokseen. Äitikin solmi uuden avioliiton, jossa veljekset saivat tuntea lapsipuolen aseman.
”Olimme Dannyn kanssa aina tietoisia siitä, että voimme luottaa vain toisiimme. Se loi välillemme siteen, jota on mahdoton katkaista”, sanoo Pekka Lipsanen.
Kuva ajalta, jolloin Danny (oik.) ja Pekka jäivät asumaan kahdestaan.
Ulkopuolelle jätettynä
Danny: Asuimme Pekan kanssa pari vuotta kahdestaan isovanhempiemme Impi ja August Lipsasen perustaman Kauppahuone Lipsasen omistamassa jugendtalossa Porissa. Saman talon muissa huoneistoissa asui muita Lipsasen suvun perheitä. Emme tienneet, missä vanhemmat olivat tai olivatko he tulossa takaisin.
Tädit kutsuivat itseään keinoemoiksemme, ja jonkin aikaa meillä oli arkipäivisin lastenhoitaja. Olihan se aika erikoista aikaa.
Pekka: Makuuhuoneemme oli porttikongin yläpuolella. Muistan, että heräsimme, kun kauppahuoneen autot alkoivat rullata siitä edestakaisin aamuseitsemältä.
Danny: Äiti kävi luonamme vain harvoin pitkän matkan ja pienen palkkansa vuoksi. Kun sairastuimme tulirokkoon ja jouduimme kuukaudeksi Porin karanteenisairaalaan, hän tuli meitä katsomaan, vaikka sai seistä vain ikkunan takana.
Pekka: Sairastimme isossa huoneessa kahdestaan. Siellä oli monta sänkyä ja kun aloimme toipua, pompimme niitä pitkin. Isä osti meille jousipyssyt ja imukuppisia jousia. Ammuskelimme seiniin ja kun vedimme jouset irti, seinäpaperit repeilivät.
Danny: Emme yöpyneet isän uuden perheen kodissa kertaakaan. Äitipuolella, Hilkka ”Hilu” Heikkilällä oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta ja isän kanssa hän sai yhteisen tyttären. Pekkaa ja minua Hilu ei yhteisöönsä halunnut.
Talvisaikaan tapasimme isää fammun luona Vanha-Lahden kartanossa. Kesäisin saimme käydä isän kesäpaikassa Raumalla, mutta emme olleet esimerkiksi tervetulleita kahvipöytään yhdessä muun perheen kanssa. En kuitenkaan syytä isää, sillä Hilu ei antanut hänelle mahdollisuutta toteuttaa vanhemmuutta haluamallaan tavalla.
Pekka: Meidän piti pysyä näkymättömissä, kun huvilalle tuli vieraita. Isän perheen taloudenhoitaja sanoi kerran, että Danny ja minä emme kuulu Lipsasen perheeseen. Isä sai kuulla tästä ja se on ainoa kerta, jolloin näin hänet todella vihaisena. ’Nyt p-kele lopetatte tällaiset puheet’, hän huusi Hilulle ja taloudenhoitajalle. Ei se tilanne ollut helppo isällekään.
Danny: Olin ehkä 9-vuotias, kun äiti haki meidät luokseen Helsinkiin. Vajaan vuoden kuluttua siitä hän meni naimisiin Carl-Erik Regnellin kanssa ja saimme ankaran isäpuolen, joka koulutti meitä kuin upseereja.
Pekka: Siihen aikaan emme arvostaneet Regnellin kasvatusta, mutta jälkeenpäin siitä on ollut apua. Olen tiennyt hallitsevani käytöstavat kaikissa tilanteissa ja missä tahansa seurassa. Ei ole tarvinnut sellaista jännittää.
Danny kutsuu veljeään lempinimellä Augie, jonka tämä sai Yhdysvalloissa toisen nimensä Augustin pohjalta. © Tommi Tuomi
Fammun klaanissa
Danny: Joskus yksikin hyvä ihminen riittää pelastamaan kadotukselta. Minulle sellainen oli isän äiti, fammu, jonka luona vietimme lapsina paljon aikaa. Hänen kotonaan Vanha-Lahden kartanossa oli turvallista ja tunsin kuuluvani johonkin, fammun klaaniin. Fammu ymmärsi lapsia. Hänessä oli kaikkea, mitä hyvässä ihmisessä voi olla.
Pekka: Kartanon mailla oli paljon eläimiä, hevosia, kissoja, kalkkunoita, kanoja ja koiria. Erityisen hyvin muistan bernhardinkoira Faarukin, jonka kanssa pelasimme pihalla jääkiekkoa.
Danny: Fammulta sain ensimmäiset lempinimeni. Hän kutsui minua ’pikku-Iiguksi’ ja ’fammun pikku kapellimestariksi’.
Pekka: Olen nimennyt kotini Yhdysvalloissa Vanha-Lahdeksi ja selittänyt sen merkityksen lapsilleni. He tietävät, että se on turvapaikka, jonne voi aina tulla. Haluan kotini olevan sellainen myös Dannylle.
”Ymmärsin beatlemanian, mutta en dannymaniaa. Minulle hän oli vain veljeni. Tavallinen kaveri”, Pekka Lipsanen sanoo.
Menestyksen tiellä
Pekka: Olin Yhdysvalloissa sukulaisvierailulla, kun Danny levytti East Virginian keväällä 1964. Palattuani kesällä Suomeen menin katsomaan hänen keikkaansa. En voinut uskoa, kun likat ryntäsivät kirkumaan lavan eteen. Ymmärsin beatlemanian, mutta en dannymaniaa. Minulle hän oli vain veljeni, tavallinen kaveri.
Danny: East Virginian ansiosta tunsin, että olin onnistunut elämässäni edes jossakin. Olin kuitenkin varma, että se jää ainoaksi hitikseni. Vaikka listahittejä tuli seuraavina vuosina lukuisia, turvattomuuden tunne ja huoli tulevaisuudesta olivat alati läsnä.
Pekka: Dannyn menestyksen alkuvuosina opiskelin ruotsinkielisessä kauppaopistossa. Yhtenä päivänä Danny oli jättänyt sänkyni päälle rahaa ja pahvilapun, jossa luki: ’junior, tuli mukavasti – mulle niin myös sulle’. Allekirjoituksena oli Einstein. Minulla on pahvilappu vieläkin tallessa. Kun Danny puolestaan oli armeijassa, olin töissä postissa ja saatoin antaa pienen summan hänelle.
Danny: Jossain vaiheessa annoin Pekalle alkupääoman Citroen 2CV:n ostoon, ja opintojen jälkeen otin hänet perustamaani D-tuotantoon töihin roudariksi ja talouspäälliköksi. Teoissani oli ehkä vähän isällistäkin otetta. Halusin tukea hänen itsetuntoaan.
Pekka: Emme saaneet vanhempien rahoittamaa koulutusta ja urapolkua. Menestys piti tehdä itse. Dannylla oli hyvä vauhti päällä ja tuloksia rupesi tulemaan. Minullakin oli polte päästä pitkälle, mutta D-tuotannossa en olisi enää edennyt. Halusin seisoa omilla jaloillani ja lähdin luomaan tulevaisuuttani Yhdysvaltoihin 29-vuotiaana vuonna 1974.
Pekka: Menin ensin New Yorkiin ja 52. kadulla olevaan Little Finland -kapakkaan. Tapasin siellä sattumalta iskelmälaulaja Reijo Hirvelän, jonka luona sain asua joitain viikkoja. Jatkoin matkaa Houstoniin, koska se oli tuolloin Yhdysvaltojen nopeimmin kasvava kaupunki. Sinne saapuessani minulla oli 246 dollaria. Sain työpaikan Foley’s-tavarataloketjusta. Sieltä siirryin myymään konttorikoneita yritykseen, jossa olin lopulta 26 vuotta. Ylenin yrityksen toimitusjohtajaksi
Danny: Kunnioitan Pekkaa siitä, että hän kykeni rakentamaan identiteettinsä ja elämänsä maailman kilpailluimmassa maassa.
Pekan mielestä lapsuus muovasi hänestä ja Dannysta monin tavoin samanlaisia. ”Meidän on vaikea luottaa ihmisiin ja jos joku pettää luottamuksemme, emme anna sitä hevin anteeksi. Arvostamme lojaalisuutta yli kaiken.” © Dannyn kotialbumi
Katkeamaton side
Pekka: Kävin Suomessa ensimmäisen kerran viisi vuotta lähtöni jälkeen. Pennejä piti tarkkailla, sillä minulla oli myyntimiehenä provisiopalkka. Jossain vaiheessa en raaskinut ostaa edes postimerkkiä. Ensin säästin autoon, sitten katamaraanipurjeveneeseen, jolla kilpailin 10 vuotta, ja lopulta omaan taloon. Menin naimisiin vuonna 1983 ja saimme kaksi lasta. Avioliitossamme oli kaikenlaisia ongelmia. Olisin silti halunnut säilyttää perheen ehjänä, kunnes lapset aikuistuvat, mutta en onnistunut vaan erosimme 1992.
Danny: Lapsuuden kokemuksien vuoksi minäkin koin, että avioero olisi väärin lapsiani kohtaan. Siitä huolimatta 33 vuotta kestänyt avioliittoni päättyi eroon 2005.
Pekka: Lapset muuttivat luokseni eron jälkeen, kun sain hankittua oman talon. Jonkin verran kerroin elämäni käänteistä Dannylle, mutta ajattelin, että turha häntä on rasittaa. Vaikeuksia on kaikilla ja niistä on vain päästävä yli.
Danny: En ole koskaan vyöryttänyt kärsimyksiäni läheisteni niskaan. Kuormitan niillä vain itseäni.
Pekka: Lopetin työnteon 74-vuotiaana. Nyt vietän aikaa tyttäreni, poikani ja kahden lapsenlapseni kanssa. Käyn elokuvissa ja ajelen Harley Davidson -moottoripyörällä,.
Danny: Minulla on harvinainen etuoikeus saada jatkaa viihdealalla edelleen. Olen onnellinen ajatellessani, mitä kaikkea urallani on edessä ensi vuonna, jolloin vietän 80-vuotisjuhlaani. Työ ja pitkät ihmissuhteet ovat aiheita, joita elämässäni haluan vaalita.
Pekka: Olin Dannyn luona Raumalla viisi viikkoa elo-syyskuussa. Olemme tavanneet harvoin, keskimäärin kolmen vuoden välein, mutta lapsuudessa syntynyt side on katkeamaton. Kun tapaamme, jatkamme siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.