Paluu Reserviupseerikouluun Haminaan – Vuoden 1965 RUK-kurssi 118 teki tähtiä: ”Lepo vaan, Danny ja Kivikasvot”
Joskus johonkin kouluun tai kurssiin osuu poikkeuksellinen määrä lahjakkuuksia: ihmisiä, jotka löytävät sieltä tien eri alojen menestykseen. Näin kävi Haminassa vuonna 1965.
Viihteen legendat Ilari Hannula, Danny ja Ismo Sajakorpi. ”Kurssin 118 joukkoon oli hienoa kuulua. Siellä näki kaverillisuutta, jollaista saattaa kuvitella ilmenevän rintamalla”, Danny sanoo.
Kun armeijan käyneet miehet saunovat, on kaksi numeroa, jotka illan aikana mainitaan: reserviupseerikurssin ja maanpuolustuskurssin numerot. Näin sanoo eläkkeellä oleva Suomen puolustusvoimain prikaatinkenraali ja sotatieteiden tohtori Pentti Airio.
”Ja saman RUK-kurssin käynyt on kohdatessa oitis hyvä kaveri, vaikka häntä ei olisi aiemmin tavannutkaan”, hän lisää.
Pentti Airio ei ole mielipiteensä kanssa ainoa.
”Reserviupseerikoulun taika on sen luomassa yhteenkuuluvuudessa”, toteaa Aalto-yliopiston emeritusprofessori Yrjö Sotamaa.
Häntä ja Airiota yhdistää RUK-kurssi numero 118 vuodelta 1965. Tämä Kivikasvot-kurssiksikin kutsuttu yhteisö vietti nyt ehkä viimeistä kurssijuhlaansa 18. syyskuuta Haminassa.
Illassa oli tuttujen kohtaamisen ilon lisäksi haikeutta: politiikan, tieteen ja taiteen vaikuttajia kasvattanut kurssi ei välttämättä enää tapaa tällä kokoonpanolla.
Ryhmäkuva RUK 118:n 2. komppanista, jossa oli noin 250 oppilasta. RUK-kurssi päättyi 23.7.1965. Valtion vuoden alussa aloittamien säästötoimenpiteiden vuoksi saapumiserän asepalvelusta lyhennettiin 30 vuorokaudella, joten kurssilaiset kotiutuivat 9. elokuuta.© Lipsasen kotialbumi
Toisenlainen Suomi
Patsaan jalustaan on muurattu yli 4 100 sodissa kaatuneen upseerin nimet. Kuvanveistäjä Kalervo Kallion, presidentti Kyösti Kallion pojan luomaan teokseen on ikuistettu myös rintamarunoilija Yrjö Jylhän teksti:
”Te ette turhaan taistelleet, te ette turhaan kaatuneet”.
Nyt kurssi 118, sen entiset nuoret miehet järjestäytyvät muistomerkin eteen. Juhlatoimikunnan jäsenet Kari Haukkamaa, Ari Koskivaara ja Esko Pajunen laskevat seppeleen.
Hetken viimeistelee musiikkimajuri Riku Huhtasalon johtama Rakuunasoittokunta. Tuokion päästä se avaa Reserviupseerikoulun maneesisalissa pidetyn kurssijuhlan marssilla Marsalkan hopeatorvet, kuten perinteisiin kuuluu.
Juhlavammin tilaisuutta tuskin voisi aloittaa. Kun 1 266 reserviupseerioppilasta kohtasi koululla ensimmäisen kerran 23. huhtikuuta 1965, oli tunnelma yhteiskunnassa kovin toisenlainen. Kansainvälisesti elettiin kylmän sodan ja nuorisovallankumouksen aikaa. Sotilasperinteitä häpeiltiin, perinteisiä arvoja kyseenalaistettiin. Ympäri maailmaa marssittiin ydinaseita ja sotaa vastaan.
”Sotaveteraaneja ja sotainvalideja ei arvostettu eikä sotaleskiä ja sotaorpoja tuettu”, kuvasi klassisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén nyt kurssijuhlapuheessaan.
”Silloin ei kukaan vahingossakaan ehdottanut, että Suomi kuuluisi maailman vauraimpien maiden harvalukuiseen joukkoon, eikä kansainvälinen yhteisö suinkaan olisi pitänyt meitä maailman onnellisimpana kansana, jos sellaista silloin olisi kysytty. Vieläkin meidän on vaikea myöntää menestystämme, ja jos meitä kansakuntana joku vieras ylistää, vastaamme helposti lauseella, joka alkaa sanoilla mutta, vaikka tai tosin”, hän jatkoi.
Arvo- ja aatemaailma kirkastuivat Haminassa
Kurssin 118 oppilaat olivat sodanaikaista tai välittömästi sen jälkeistä ikäluokkaa. Se ilmeni monin tavoin. Pentti Airio kertoo saaneensa nimensä toisen rintamalla kaatuneen setänsä, isän veljen mukaan. Se oli käytäntö, jolla monessa perheessä tehtiin kunniaa sodan viemille läheisille. Setien ja reserviupseeri-isän henkinen perintö myös ohjasivat osaltaan Airion sotilasuralle.
Edellisten sukupolvien – isän ja isoisän – esimerkki velvoitti reserviupseerikouluun niin ikään Yrjö Sotamaan.
”Mutta vaikka isäni oli puolustanut maata rintamalla viisi vuotta, en ollut täysin sisäistänyt maanpuolustuksen merkitystä”, hän sanoo.
Arvo- ja aatemaailma kirkastuivat vasta Haminassa vietettyjen kolmen kuukauden aikana. RUK-kurssi ja sen jälkeen käyty maanpuolustuskurssi auttoivat ymmärtämään, kuinka syvälle yhteiskunnan eri toimintoihin maanpuolustusajattelu yltää.
”Se ei ole pelkästään aseita ja niiden käyttöä”, Yrjö Sotamaa sanoo.
Reserviupseerikoulu kokosi yli tuhat taustaltaan hyvinkin erilaista nuorta miestä eri puolilta Suomea kolmeksi kuukaudeksi elämään, opiskelemaan ja toimimaan yhdessä yötä päivää.
”Käsitys Suomesta ja suomalaisista moninaistui kurssin aikana.”
Cooperin testi ei ollut käytössä vuonna 1965. Erilaisten kilpailujen tuloksista on voitu kuitenkin päätellä, että oppilaiden fyysinen kunto oli tasaväkinen. © RUK 118 Kurssijulkaisu
Kirkkojärven marssilla otettiin miehistä – ja keskinäisestä kaveruudesta – mittaa. © RUK 118 Kurssijulkaisu
Koettelemukset liimasivat yhteen
Ajankuvaa on myös Yrjö Sotamaalle tukalin yksittäinen kokemus reserviupseerikoulussa. Ohitettuaan kanta-aliupseerin määräyksen mennä parturiin hän joutui koulun silloisen johtajan, eversti Erkki Setälän puhutteluun.
”Johtaja antoi ukaasin: joko tukka lähtee tai mies lähtee. Se oli nuorelle miehelle tiukka paikka.”
Asepalveluksessa miehiltä edellytetään edelleen lyhyitä hiuksia. 1960-luvun puolivälissä tai vielä vuosiin sen jälkeenkään ei katsottu suopeasti edes siviilissä miehillä korvan yli ulottuvia hiuksia, saati pidempiä. RUK:ssa Yrjö Sotamaa ei tohtinut vastustaa käskyä, mutta kun hän palasi Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen Suomeen 1970, hiukset ylettyivät poninhännälle. Tyyli kirvoitti Helsingin kauppatorilla huomautuksia ”ai, tuommoisiako ne homot ovat”.
Rankin kurssikokemuksista Yrjö Sotamaalle oli legendaarinen Kirkkojärven marssi.
”Se laittoi osallistujat äärimmäiseen rasitukseen. Sillä otettiin mittaa toisista ja itsestä, pantiin peliin kaikki, mitä kullakin ikinä oli.”
Koitoksella oli fyysistä testiä suurempi merkitys. Marssikisaan osallistuttiin joukkueina ja komppanioittain, ja kilpailua on pidetty yhtenä suurimmista yhteishengen kasvattajista reserviupseerikoulussa. Yksilösuoritukset menettivät merkityksensä, jos ne eivät tukeneet joukkueen menestystä.
”Sen kaltaiset, yhdessä jaetut kokemukset olivat liima kurssilaisten välillä”, sanoo Yrjö Sotamaa.
Marssilla oli pelottava maine. Jotkut kurssilaista jopa hakeutuivat sairastuvalle sen välttääkseen. Voittaneessa komppaniassa marssinut Paavo Castrén ei vähättele koitoksen rankkuutta, mutta toteaa:
”Oli se sellainen kokemus, etten olisi halunnut jättää sitä kokematta.”
”Kolmen kuukauden yhdessäolo loi elinikäisen veljeyden”, sanoo Yrjö Sotamaa. Se näkyy myös kurssijuhlissa, joita hän on ollut järjestämässä. ”Harvalla kurssilla on tällaisia tähtiä ja henkeä.” © Marjo Tynkkynen
Pukeutumiskoodi oli tumma puku ilman kunniamerkkejä. ”Koemme reiluksi sen, että kaikki juhlivat siviilivaatteissa”, perustelee Pentti Airio. © Marjo Tynkkynen
Palautusjuomana ykkösolutta velaksi
Kesän 1965 Kirkkojärven marssi osui kesän ehkä kuumimpaan päivään. Komppaniansa vanhimmalle, tuolloin 27-vuotiaalle Paavo Castrénille annettiin paikka muodostelman etuosasta, jossa marssimista pidettiin helpompana kuin takana tulijoiden tehtävää.
”Säälivät vanhusta”, hän naurahtaa.
Lopulta kävi kuitenkin niin, että Paavo Castrén osasi mitoittaa voimansa nuorempia viisaammin. Hän kertoo, että marssi lopulta maaliin kahden matkalla uupuneen joukkuetoverinsa varusteita kantaen.
Toisin kuin nykyisin, maalissa ei ollut tarjolla lainkaan juotavaa, edes vettä.
”Olimme juosseet kolme tuntia hirveässä pölyssä ja kuumuudessa. Osa kilpailijoista jouduttiin viemään suoraan sairaalaan”, Paavo Castrén kertoo.
Hän asteli kumppaneineen läheiseen sekatavarakauppaan.
”Pyysimme ja saimme velaksi kaksi koria pilsneriä. Silloin kaupoissa ei vielä ollut keskiolutta.”
Kirkkojärven marssi oli yksi kesän 1965 ikimuistoisimmista koitoksista. Sen muisteleminen kuitenkaan ei riittäisi houkuttelemaan eri aloilla menestyneitä kurssilaisia yhä uudelleen Haminaan. Tuskin Upseerikerholla nautittava juhlaillallinenkaan.
118 on järjestänyt kurssijuhlan kuusi kertaa, useammin kuin mikään muu reserviupseerikurssi tähän mennessä. Se lienee myös ainoa, joka on voinut marssittaa omasta joukostaan esiintymislavalle suomalaisen viihteen merkittävimpiä tähtiä.
Ainutlaatuisen juhlaperinteen perustana onkin Paavo Castrénin mielestä kaksi tekijää. Tyttöystävät ja myöhemmät puolisot ovat alusta asti saaneet olla yhteisön juhlissa mukana – ja se aito 1960-luvun musiikki.
”Onhan se myös pariskunnille yhdessä nostalgista kuunneltavaa”, Paavo Castrén sanoo.
Poikkeuksellisesti Kirkkojärven marssin voittivat kiväärilinjan oppilaat, ja se varmaan harmitti etenkin sissejä. Voittajiin kuuluneet Heikki Korosuo ja Paavo Castrén kantoivat maaliin matkalla uupuneiden kavereiden varusteet. © Marjo Tynkkynen
Nuori Paavo Castrén, RUK:n oppilaskunnan varapuheenjohtaja jaksaa “Kirkkiksen” jälkeen vielä hymyillä. Marssin päätteeksi he hakivat nestehukkaansa kaupasta ykkösolutta.
Katso video, jossa Heikki Korosuo ja voittajakomppanian jäsen Paavo Castrén muistelevat kuuman päivän kisaa:
Omat legendat lavalla
Kurssia 118 on kutsuttu myös Kivikasvot-kurssiksi, sillä legendaarinen viihdekvartetti sai alkunsa Haminassa kesällä 1965, kun Ismo Sajakorpi, Georg ”Jori” Dolivo, Ilkka (Hemming) Lähteenmäki ja Matti ”Fredi” Siitonen perustivat yhtyeensä Stonefaces ensimmäistä kurssijuhlaa varten.
Yhteistyö sujui niin hyvin, että he päättivät jatkaa ja hakeutuivat armeijasta kotiuduttuaan viihdemusiikkialan sen hetkisen johtohahmon Toivo Kärjen puheille. Käynti poiki levytyssopimuksen, jonka ehtona oli, että nelikko ottaa käyttöönsä suomenkielisen nimen. Stonefaces kääntyi Kivikasvoiksi.
Matti Siitonen, suomalaisten rakastama Fredi, kuoli yllättäen huhtikuussa. Juhlavieraina olivat paikalla Fredin puoliso Eva-Riitta Siitonen ja poika Petri.
”Olen iloinen, että minut kutsuttiin mukaan. Sanoivat, että Fredi on täällä läsnä edelleen”, Eva-Riitta Siitonen totesi.
Kurssijuhlassa Frediä muistettiinkin monin tavoin: puheissa, hänelle omistetussa laulusikermässä sekä videoshow’ssa. Sen päätteeksi yleisö osoitti suosiotaan – ja kunnioitustaan Fredille – seisten taputtaen.
Juhlassa esiintyivät myös niin ikään kurssin 118 oppilas Ilkka ”Danny” Lipsanen sekä Ernos-yhtye, jonka perustamispäätös kypsyi lapsuudenystävien Erno Lindahlin ja Ilari Hannulan mielissä armeijakuukausien aikana. Varsinaisen työuransa oikeustieteen tohtoriksi väitellyt Hannula teki lainsäädäntöneuvoksena.
Kurssijuhla ehti tulla tutuksi Eva-Riitta Siitoselle yli 50 vuoden ajan Matti Siitosen kanssa. ”Vuosien saatossa daamien korot ovat vaihtuneet mataliin, ja nyt pariskunnat kulkevat toisiaan tukien.” © Marjo Tynkkynen
Kivikasvojen, tuolloin vielä Stonefaces-nimellä esiintyneen viihdenelikön ”perustamiskuva”. Maastoharjoituksessa otetetussa kuvassa Georg Dolivo (vas.), Matti Siitonen, Ismo Sajakorpi ja Ilkka Lähteenmäki. © Sajakorven kotialbumi
Elämä ja urahaaveet selkenivät
Kurssijuhlan järjestämisestä on kantanut vastuun kymmenen miehen toimikunta, jonka jäsen Ismo Sajakorpi on. Hänen käsialaansa ovat olleet juhlien ohjelmien käsikirjoitukset ja ohjaukset.
Ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana uran tehneellä Ismo Sajakorvella ei ollut RUK:n aloittaessaan aavistustakaan, mitä hän haluaisi sen jälkeen tehdä.
Koneharjoja valmistavan perheyrityksen jatkaminen ei kiinnostanut. Takana oli musiikkiopisto ja yksitoista vuotta pianon soittoa. Lukion päästötodistuksen yleisarvosana oli cum laude approbatur. Se olisi voinut olla merkittävästi parempi, mutta opintojen sijaan Sajakorpi oli mieluummin käyttänyt aikaansa tanssiorkesterin pyörittämiseen.
RUK-kurssin aikana Ismo Sajakorpi sai kirjeen äidiltään. Sen mukana oli lehtileike Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeista. Äiti oli rengastanut sisustusarkkitehtilinjan ja kirjoittanut: ”piirrät hyvin, pyri sinne”.
Oppilas Sajakorvelle varoiteltiin, että mokomia pääsykokeita varten on turha pyytää lomia.
”Mutta koulun johtaja Erkki Setälä oli hyvällä tuulella ja hyväksyi anomukseni.”
Kirkkojärven marssi jäi Sajakorvelta väliin, mutta ovi Taideteolliseen aukeni. Sisustusarkkitehtiopinnot tosin vaihtuivat ohjaajakoulutukseen.
Reserviupseerikurssia hän muistelee ennen kaikkea johtajakoulutuksena.
”Armeijan alokasaika oli rääkkiä mopoille. RUK:ssakin teetettiin töitä, mutta meihin suhtauduttiin alusta asti herrasmiehinä.”
Kun puhutaan juhlaperinteen tulevaisuudesta, Ismo Sajakorpi pudistelee päätään. Suurjuhlat ovat kalliita.
”Tällä kerralla juhlatoimikunta otti riskin: jos tappiota olisi tullut, olisimme olleet maksumiehinä.”
Kolmen kuukauden koulutuksen aikana kurssilaiset pääsivät viikonlopun mittaiselle lomalle kolme kertaa. © RUK 118 Kurssijulkaisu
Viimeinen kerta
RUK-kurssi päättyi 23. elokuuta. Se tapahtui kuukautta etuajassa, koska valtio päätti säästää varusmiesten koulutusvaroja. 14 oppilasta oli keskeyttänyt eli lähtenyt “maitojunalla kotiin”, kuten ajan ilmaisu kuului.
Yhdeksän kymmenestä oli suorittanut ylioppilastutkinnon, mikä oli aikansa ennätys. Myöhemmillä kursseilla ylioppilaiden suureen määrään totuttiin.
Kurssilaisten yleisin syntymävuosi oli 1944, joten he olivat keskimäärin 21-vuotiaita. Nyt, 56 vuotta myöhemmin, väki alkaa olla kahdeksankymppistä.
Juhlan mittaan toistetaan usein, että koolla ollaan viimeistä kertaa. Moni lisää perään sanan ”ehkä”. Jo edelliskerran uumoiltiin jäävän viimeiseksi.
Yksi asia on kuitenkin varma. Kurssin 118 vanhimman oppilaan Paavo Castrénin sanoin: ”Joukkomme muisto ei katoa, vaan tulee säilymään aina.”
RUK-kurssin 118 vuosijuhlat ovat olleet monin tavoin poikkeuksellisia. Mukaan on alusta asti kutsuttu seuralaiset. © RUK 118 Kurssijulkaisu