Elokuvaohjaaja Klaus Härö: ”Kannan edelleen vanhempiani mielessäni lämmöllä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Kun suru on jälkeen päin hellittänyt, pystyy miettimään, mitä menetyksen jälkeen jäi jäljelle.”
”Kun suru on jälkeen päin hellittänyt, pystyy miettimään, mitä menetyksen jälkeen jäi jäljelle.” Kuva: Sampo Korhonen/Om-arkisto
Elokuvaohjaaja Klaus Härö kertoo, mikä auttoi häntä surutyössä. ”Sen vaikeampaa menetystä ei olekaan kuin se, että läheinen poistuu keskuudestamme.” 

Menetys oli molemmilla kerroilla erilainen. Äitini kuoli aikaisin syöpään, kun olin vasta 23-vuotias opiskelija. Surutyö kesti silloin pitkään.

Olen tehnyt juuri äitini kuoleman jälkeisestä ajasta omaan elämääni pohjautuvan elokuvan Elämää kuoleman jälkeen.

Äidin kuolema oli aikanaan iso menetys, ja olin hyvin surullinen. Sen vaikeampaa menetystä ei olekaan kuin se, että läheinen poistuu keskuudestamme. Muistelen äitiäni lämmöllä.

Kun isäni kuoli muutama vuosi sitten, se ei ollut yllätys tai sokki. Hän ehti elää monta eläkevuotta. Suru oli puhtaampaa kaipausta, että hän olisi täällä.

Silti surutyö vaati samalla tavalla aikaa kuin äidinkin menetyksen kohdalla aikaisemmin. En usko itseapukirjoihin tai poppakonsteihin, joiden mukaan surutyötä voisi opetella jollain tavalla nopeuttamaan.

Suru vie aikansa.

Minusta oppaat tai ”paranna itsesi” -kehotukset voivat olla jopa julmia. Ei aina voi olla iskussa ja sosiaalinen, vaan väistämättä elämässä tulee kausia, jolloin mieli on maassa. Kun suru on jälkeen päin hellittänyt, pystyy miettimään, mitä menetyksen jälkeen jäi jäljelle.

On hienoa, jos omassa lähipiirissä on vanhoja, viisaita ihmisiä. Pidän vanhojen ihmisten elämänohjeita ja lähisukuani tärkeänä. Mutta enää ei ole vanhempaa, keneltä kysyä apua.

En missään nimessä koe, että vanhempien menetys olisi vapauttanut minut tekemään asioita aiempaa vapaammin esimerkiksi taiteellisissa töissäni.

Olisin tehnyt omaelämänkerrallisen elokuvan, vaikka isäni eläisi vieläkin. Sen sijaan kannan edelleen vanhempiani mielessäni lämmöllä.

Vanhempani kulkevat minun muistoissani jatkuvasti. Kun rakkaat ihmiset ovat poissa, mielessä käy, mitä heille kertoisin, jos he olisivat edelleen olemassa.

Älä välttele surun tunteita

Jos ihminen kokee liian suuren vastoinkäymisen, hän ei pysty kohtaamaan sitä kunnolla. Tällainen ongelma voi syntyä esimerkiksi läheisen kuoleman jälkeen.

Tutkimusten mukaan suurin syy ihmisten psykologiseen kärsimykseen on haluttomuus kohdata vaikeita ajatuksia, tunteita ja muistoja. Kyse on välttelystä. On ratkaisevaa, miten tämä pystytään estämään.

Avuksi voi ottaa hyviksi koettuja kysymyksiä: Voinko pilkkoa surun pienemmiksi askeliksi? Voinko kysyä apua? Voinko hyödyntää vahvuuksiani? Voinko lisätä voimavarojani ja palata myöhemmin asiaan?

On tärkeää pystyä olemaan tässä hetkessä ja tuottamaan itselleen onnistumisen kokemuksia. Moni lähtee suruprosessissaan liikkeelle liikunnan lisäämisestä. Alkuun tavoitteet voivat olla pieniä, kuten että pystyy viemään roskat. Ihmiset ovat viisaita tunnistamaan, mihin he ovat valmiita. Kaikki eivät ole heti valmiita työskentelemään surun kanssa. Joitakin auttavat esimerkiksi elokuvat, joihin pystyy samastumaan.

Surun pilkkominen voi onnistua esimerkiksi niin, että kertoo jonkin muiston jollekin tai katselee valokuvia kymmenen minuuttia. Siitä tulee hallinnan tunne, että pystyy käsittelemään asiaa ja palaa sen jälkeen takaisin keräämään voimavaroja. Jos ystäviltä saatu tuki ei riitä, terapia tai voimavaravalmennus voi auttaa.

Suruprosessin kesto on yksilöllistä. Jos tunteiden välttely kestää vuosia, voidaan tarvita isoa muutosta, että asiaan vielä tarttuu.

Asiantuntijana Mielenterveyden keskusliiton kouluttaja Jyrki Rinta-Jouppi

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/20.

Lue myös: Klaus Härön uusi elokuva kertoo virolaisen Endel Nelisin tarinan

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X