Helsinkiläinen huumepoliisi Kalevi Puonti haluaa palauttaa esikoisromaanillaan kollegoidensa kunnian, jonka Jari Aarnio vei – ”Monta hyvää poliisia meni pesuveden mukana”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kalevi Puonti jää eläkkeelle poliisin työstä ja aloittaa kirjailijan uran 58-vuotiaana. Hänen esikoisromaaninsa Manni ilmestyy 11.8. <span class="typography__copyright">Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia</span>
Kalevi Puonti jää eläkkeelle poliisin työstä ja aloittaa kirjailijan uran 58-vuotiaana. Hänen esikoisromaaninsa Manni ilmestyy 11.8. Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia
Rikosylikonstaapeli Kalevi Puonti kirjoitti itsensä ulos siitä henkisestä umpikujasta, johon Jari Aarnio ajoi koko Helsingin huumepoliisin.

Välillä Vantaan poliisilaitoksella kävi huumepoliiseja Helsingistä hakemassa hoteisiinsa jonkun putkaan joutuneen. Juuri poliisikoulusta valmistunut parikymppinen Kalevi Puonti pisti heidät kiinnostuneena merkille.

”Ne jätkät näytti ihan Miami Vicen kundeilta, kun ne tuli sinne hihat käärittyinä”, Puonti sanoo.

Itse hän ei olisi tuolloin osannut selittää hasiksen ja amfetamiinin eroa, jos sitä olisi joku kysynyt. Mutta heti kun tuli tilaisuus, Puonti haki ja sai viran Helsingin huumepoliisista.

Se maailma vei nuorenmiehen mukanaan, kokonaan.

Myöhemmin se maailma tuotti Puontille hänen elämänsä suurimman pettymyksen, ja lopulta muovasi hänestä kirjailijan.

Pettymyksen nimi on Jari Aarnio. Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Puontin entinen esimies, istuu edelleen vankilassa törkeistä virka- ja huumerikoksista tuomittuna.

Puontin juuri ilmestyneen esikoisromaanin nimi on Manni. Se on fiktio Helsingin huumepoliiseista.

Heille Puonti haluaa kunnianpalautuksen.

Pilvenpolttajien perässä

Kun Kalevi Puonti aloitti Helsingin huumepoliisin toimistossa vuonna 1985, juttuja tutkittiin pitkään ja hartaasti. Tarvittaessa poliisi sai pitää ihmistä putkassa seitsemäntoista vuorokautta – siis suorastaan järkyttävän pitkään nykyiseen kolmeen vuorokauteen verrattuna.

Niin sanottujen asiakkaiden kanssa ehdittiin käydä runsaasti keskusteluja, joten huumepoliisin täytyi osata puhua samaa kieltä heidän kanssaan. Se oli Puontin mielestä kiehtovaa.

Tavoitteena oli tietysti saada epäilty lopulta puhumaan itselleen tuomio.

”Mutta on väärin sanoa, että huumepoliisi haluaa kaikille mahdollisimman kovia tuomioita. Me ollaan poliisissa varmasti se ryhmittymä, joka laittanut eniten ihmisiä hoitoon”, Puonti sanoo.

Hänen uransa alkupuolella iso osa huumepoliisin ajasta meni käyttörikosten tutkimiseen – liikuttiin kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Lisäksi työtä tehtiin usein vuorotta, se kuului eetokseen. Työhön valikoitui tyyppejä, jotka olivat sellaiseen valmiita.

”Sydän oli ehkä enemmän pelissä. Mutta nykyään juttuja tulee niin paljon, että polttaisi äkkiä itsensä loppuun, jos alkaisi ajatella, että voi olla aina töissä.”

Työ on muuttunut monin tavoin muutenkin. Jos ennen jahdattiin varsin harmitonta pilvenpolttajaa, nyt vastassa on kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus. Enää ei kysytä, kuka sytytti piipun, vaan selvitellään ulkomaan kielellä, kuinka monta sataa kiloa on tuotu.

”Sitä tunsi kyllä itsensä aika höynäytetyksi, kun me puolustettiin Jaria henkeen ja vereen pitkän aikaa”, Kalevi Puonti sanoo. Kuva: Pekka Nieminen/ Otavamedia

”Sitä tunsi kyllä itsensä aika höynäytetyksi, kun me puolustettiin Jaria henkeen ja vereen pitkän aikaa”, Kalevi Puonti sanoo. Kuva: Pekka Nieminen/ Otavamedia

Se on raskasta taistelua sellaista vastustajaa vastaan, josta tietää näkevänsä vain pienen osan.

Mutta joskus ”vihollista” ei vain näe, vaikka se olisi aivan omien silmien alla.

Koko Suomi järkyttyi, kun Helsingin huumepoliisin päällikkö Jari Aarnio pidätettiin syksyllä 2013 Helsingin Sanomien paljastusjutun jälkeen. Mutta Puonti kollegoineen piti päänsä kylmänä. Heidän mielestään Aarnio oli syytön ajojahdin uhri.

”Sitä tunsi kyllä itsensä aika höynäytetyksi, kun me puolustettiin Jaria henkeen ja vereen pitkän aikaa.”

Hyviä poliiseja pesuveden mukaan

Toukokuussa 2014 Jari Aarnion talon pihalta, sen kuuluisan kuorikatteen alta, löydettiin 65 000 euroa.

Kalevi Puonti istui työkaverinsa vieressä, kun tämä sai puhelimessa tiedon rahakätkön löytymisestä. Ensimmäinen reaktio oli epäuskoinen hiljaisuus. Sen aikana suomut karisivat silmiltä.

Alkujärkytyksen jälkeen iski äärimmäinen pettymys ja turhautuminen, myös itseä kohtaan. Puonti joutui kysymään itseltään kerta toisensa jälkeen, miksi hän ei nähnyt totuutta aikaisemmin.

Itseruoskinnan päälle tulivat julkinen nöyryytys ja poliisijohdon panikointi.

”Laitoksen piiskanisku huumetoimistoon oli melkoinen. Sieltä vaihdettiin miehiä pois ihan vaan hygieniasyistä. Meidän palaveripöytäkirjoissa saattoi lukea, että voiko vitutukseen kuolla.”

Huonosti voiva henkilöstö jätettiin Puontin mielestä yksin, ja siihen johto ei puuttunut.

”Kaikkein surkeinta oli se, että monta hyvää poliisia meni pesuveden mukana. Totta kai siellä on vieläkin huippusällejä, mutta paljon tietotaitoa myös hävisi. Sitä ei ymmärretty, vaan ihminen haluttiin pois, jos hän oli vähänkään Aarnion kanssa samalla käytävällä kävellyt.”

Puonti alkoi itse purkaa omaa turhautumistaan parhaiten taitamallaan tavalla – kirjoittamalla. Sitä rikosylikonstaapeli oli harrastanut jo 1990-luvulta lähtien iskelmämusiikin sanoittajana. Hänen kynästään on lähtenyt laulutekstejä esimerkiksi Marita Taavitsaiselle.

Ensin syntyi Kaupungin varjoja -blogi, jossa Puonti raportoi Helsingin huumepoliisin työstä. Sitten perustettiin Huumepoliisi-lehti, jonka päätoimittajaksi Puonti ryhtyi.

Pari vuotta sitten Puonti laajensi kirjoittamista fiktioon. Hän kaivoi pöytälaatikostaan kymmenen vuotta vanhan novellimaisen tekstin, jossa virolainen ammattirikollinen keittelee amfetamiinia.

Luku löytyy lähes sellaisenaan Puontin esikoisromaanista.

Sydäntä särkevät petosuhrit

Manni aloittaa romaanisarjan, jonka myötä Kalevi Puonti sanoo kirjoittavansa itsensä eläkkeelle. Virallisesti se tapahtuu joulukuussa.

Huumepoliisista Puonti jäi pois jo puolitoista vuotta sitten.

”Vapaaehtoisesti mutta varmaan kaikkien toivomuksesta”, hän naurahtaa.

Viime ajat Puonti on tutkinut romanssipetoksia. Huumehommiin niillä on se yhtenevyys, että toiminta on usein ammattimaista kansainvälistä rikollisuutta.

Puonti on joutunut sydäntä särkeviin tilanteisiin, joissa esimerkiksi iäkkäälle rouvalle on jälkikasvun kanssa yhdessä näytetty kuvia ihmisistä, jotka todellisuudessa ovat huumaavan nettirakkauden takana. Uhrien hyväuskoisuudelle on helppo naureskella, mutta Puonti ymmärtää heitä.

”He ovat jääneet koukkuun rakkaudentunnustuksiin. Heille on ihan kauheaa, jos ei aamulla tule niitä viestejä, että näin sinusta viime yönä unta.”

Romanssipetoksia Puonti aikoo hieman sivuta neljännessä romaanissaan, joka muhii jo mielessä. Parhaillaan hän kirjoittaa kolmatta kirjaa. Sarjan toinen osa Milo on jo valmis ja ilmestyy ensi vuoden alussa.

Romaanisarjan eri osien keskiössä on aina yksi henkilö, mutta tuttu huumepoliisin ryhmä pysyy samana. Poliisin työtä Puonti kuvaa realistisesti, ja henkilöissä on piirteitä itsestä ja omista työkavereista – esimerkiksi siitä naiskollegasta, joka pesee laitoksella konnien pyykitkin.

Kirjoissaan Puonti käsittelee myös niitä ongelmia, joita hän on viime vuosina poliisissa todistanut, kuten jatkuvat muutokset organisaatiossa ja alaisten kyttääminen.

Esikoisromaanin ensimmäisessä versiossa nämä ongelmat olivat vielä pääosassa.

”Mutta kun olin saanut pahan olon oksennettua siihen ekaan tekstiin, tajusin, että ei tavallista ihmistä kiinnosta meidän sisäiset kärhämät. Lopulta ne jäivät sivulauseisiin.”

Myös Puontin oman elämän päälauseissa lukee jo jotain aivan muuta.

Kalevi Puontin olan takana siintelee Pasilan poliisitalo, jossa sijaitsi ennen Helsingin huumepoliisin toimisto – nykyään Vakavan rikollisuuden tutkintayksikkö. Kuva: Pekka Nieminen Otavamedia

Kalevi Puontin olan takana siintelee Pasilan poliisitalo, jossa sijaitsi ennen Helsingin huumepoliisin toimisto – nykyään Vakavan rikollisuuden tutkintayksikkö. Kuva: Pekka Nieminen Otavamedia

Kirjoja kiven sisään

Nykyään Kalevi Puonti pelästyy, jos virkapuhelin soi.

”Ennen se soi koko ajan, aamut ja illat ja suututti puolison, että eikö sitä voi laittaa äänettömälle. Koko ajan oli jokin keissi meneillään. Mutta nyt sankariteot on tehty. Työssä suora kontakti ihmiseen on vähentynyt tosi paljon, nyt seurataan jotain bitcoinia. On aika jättää asiat nuoremmille.”

Eläkkeelle jääminen on helpompaa, kun huumepoliisin työ jäi taakse jo aiemmin. Mutta ei Puonti sitä muutenkaan pelkää.

”Jos jäisin reiskoilla kävelemään himaan, se voisi olla pelottavaa. Mutta mä olen niin monessa mukana.”

Tekemistä riittää paitsi kirjoittamisessa myös muun muassa pienessä levy-yhtiössä, josta Puonti omistaa siivun.

Kirjailijaksi ryhtyminen on avannut Puontille kokonaan uuden maailman uusine tuttavuuksineen. Se on vienyt mukanaan. Mutta ei hän kokonaan jätä sitäkään maailmaa, johon kerran nuorena miehenä sydän palaen uppoutui ja josta voi yhä ammentaa loputtomasti materiaalia kirjoittamiseen.

Eikä poliisi unohda rosvojakaan. Esikoisromaani lähtee monelle tutulle kiven sisään.

On kuitenkin yksi, joka saa tyytyä pelkkien tiilenpäiden lukemiseen.

Kalevi Puonti ei ole ajatellut lähettää kirjaansa entiselle pomolleen Jari Aarniolle.

”Se kaikki on niin surullista. Niin paljon pahaa koitui siitä, että yksi ihminen hairahtui toiselle puo­lelle.”

X