Näyttelijä Ilmari Saarelainen oli jo pienenä puliseva ilmeilijä: ”Vaimo on pitänyt huolen, että siviilissä hupailulla on rajansa”
Näyttelijä Ilmari Saarelainen kasvoi tehdaspaikkakunnilla, joiden yhteisöllisyys muovasi häntä. Jo pikkupoikana hän herätti huomiota supliikillaan ja puheliaisuudellaan. Tampereen Työväen Teatterissa hän sai siitä ikimuistoisen huomautuksen.
Salhojankadun pub Tampereen Tammelassa on klassikko. Täällä Ilmari Saarelainen kävi ensitreffeillä tulevan vaimonsa kanssa vuonna 1973.
Kun Ilmari Saarelainen, 78, astuu tamperelaiseen kahvila Metsonkulmaan, se alkaa heti. Hän ryhtyy pyörittämään sanaleikkiä kahvilan työntekijän kanssa. Raisu herjanheitto kuulostaa ulkopuolisesta siltä, että kaksikko tuntee entuudestaan hyvin. Mutta ei.
Tämä on vain tyypillistä Ilmaria.
Ilmari tuli tv-katsojille tutuksi jo 1970-luvun lopulla Tankki täyteen -sarjasta. Kotikaupungissa Tampereella on paljon myös oikeita tuttuja. Ilmarin pöydän ohi kulkeva nainen koputtaa Ilmaria olkapäälle ohi kulkiessaan ja moikkaa. Vanha koulukaveri.
Ilmari Saarelainen on helposti lähestyttävä. Osasyy siihen on miehen huumori ja leppoisa puheliaisuus.
Valkeakoski: pulinaa ja ilmeilyä
”Lapsuuteni Valkeakoski oli turvallinen ja suloinen paikka, mutta siellä haisi. Isäni Ossi työskenteli paperitehtaalla Juuso Waldenin alaisuudessa.
Lähikorttelien rintamamiestyyppiset talot olivat Juuson rakennuttamia. Jokaiseen tuli puhelin, jääkaappi, amme ja sisätoiletit, eli tehtaan työntekijöillä oli tavallista paremmat fasiliteetit.
Elämä oli kolhoosimaista: kaikilla oli yhtä vähän ruokaa ja samannäköistä margariinia. Ei ollut tarvetta tehdä eroa meidän ja noiden välillä.
Me Antinniementien kakarat pyörimme yhdessä pihoilla. Olimme kuin samaa perhettä, ja jotkut ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Pidän yhä yhteyttä lapsuudenystäviini Pirkko Mannolaan ja Tuija Piepposeen.
Jo kolmivuotiaana olin puhelinhirmu. Puhelinnumeromme oli 277. Kun puhelin soi, halusin vastata. Kerran isä oli myöhään töissä ja tuttava yritti tavoittaa häntä monta kertaa. Minä vastasin aina.
Illan viimeisessä puhelussaan mies ihmetteli, miksi niin pieni lapsi on vielä hereillä. Perimätiedon mukaan olen vastannut: ”Mene tässä nyt nukkumaan, kun tänne työksesi soittelet”.
Rakas Katri-äitini sanoi joskus, että voisit pitää suusi kiinni, niin antaisit vähän intelligentimmän vaikutelman.
Ilmari Saarelainen ja isoveli Juhani (oik.)viettivät ensimmäiset vuotensa Valkeakoskella. Heidän isänsä oli mainospiirtäjä Yhtyneillä paperitehtailla ja teki töitä patruuna Juuso Waldenin alaisena. © Ilmari Saarelaisen kotialbumi
Uusikaupunki: rakkaus mereen
”Enoni oli apteekkari ja omisti ison huvilan Uudessakaupungissa, Vähä-Vilissalon saaressa. Sodan aikana lapset lähetettiin sinne pommeja pakoon. Myöhemmin vietin siellä lapsuuskesät. Siellä me serkukset viiletimme kuin lampaat, tukat ajeltuina.
Saimme purje- ja moottoriveneet käyttöön koko kesäksi. Se oli valtava etuoikeus. Purjehdimme esimerkiksi jollalla pitkiä matkoja.
Minulla ei ole koskaan ollut omaa paattia, ja vuosikymmeniin en ole veneillyt tai purjehtinut muidenkaan veneillä. Mutta voi, miten rakastan merta ja suolaisia pärskeitä!
Lapsena opin arvostamaan luontoa, joten meren nykytila surettaa. Nuoruudessani vesi sukulaisten rannassa oli kristallinkirkasta, mutta nyt niin sakeaa, että mitään ei näy. Sinilevälautat ovat tuttu näky. Tupsukari ja Kivikari ovat nyt molemmat viidakkokareja. Tupsukari oli nimetty pienen kaislatupsun mukaan. Kivikarille lokki aina teki pesän.”
Tampere: laiskanläksyjä
”Vanhempani olivat tavanneet 1930-luvulla Ateneumissa. Sitten sota pilasi kaiken moneksi vuodeksi. Ei kukaan taatusti sodasta ilman traumoja selviä, mutta me lapset emme joutuneet isän kokemuksista kärsimään. Kotona oli kyllä tiukka kuri.
Isä siirtyi töihin Suomen Trikoolle. Muutimme Tampereelle, kun olin noin kymmenvuotias. Asuimme taas tiiviissä yhteisössä, trikootehtaan työntekijöiden talossa Pyynikillä.
Minut pakotettiin soittotunneille. Muistan paikan vieläkin: vihreä kerrostalo ruotsinkielistä koulua vastapäätä – sama talo muuten, jossa Mannolat asuivat. Hekin olivat muuttaneet Tampereelle.
Pianonsoitto ei sujunut, joten en jaksanut yrittää pitkään. Se on murheellista. Lapsuudenperheessäni kaikki muut olivat musikaalisia. Lisäksi ex-vävyni, näyttelijä Mika Honkanen on tyyppi, joka heti melodian kuullessaan laulaa päälle toisen stemman. TTT:llä on muitakin musikaalin tekijöitä, joiden osaamisesta häikäistyn. Kateus on kamala asia, mutta tämä on positiivista kateutta.
Koulu ei sujunut pianonsoittoa paljoakaan paremmin. Jäin luokalle jokusen kerran. Tuntui, että seitsemättä luokkaa kävin ainakin 10 vuotta!”
Teini-iässä Ilmari liittyi nuorisoteatteriin, joka kokoontui Tampereen vanhan kirjastotalon kellarissa. Nykyään talo tunnetaan nimellä Kulttuuritalo Laikku. © Sara Pihlaja
Helsinki: hengenlähtö lähellä
”Teini-iässä liityin kirjastotalon nuorisoteatteriin, jota Vili Auvinen ja Mikko Majanlahti vetivät lauantaiaamuisin. Parin vuoden jälkeen Majanlahti kannusti minua hakemaan Teatterikouluun.
Pääsykokeessa latasin raadille Tove Janssonin tekstin Kuinkas sitten kävikään monologina.
Parhaana sisään ja huonoimpana ulos, siinä minun Teatterikouluni tiivistettynä. Teatterikoulussa sain lempinimen Immu, josta en erityisemmin tykkää.
Koulu kesti kolme vuotta, ja se riitti Helsinkiä. En ole myöhemmin voinut kuvitella muuttavani sinne. Se ei tunnu yhtään minun paikaltani. Kulttuuritarjonta siellä tietysti on erinomaista.
Syyskuussa 1966, toisena Helsingin-syksynä jäin auton alle: vasen reisi ja käsivarsi menivät poikki. Oli paha paikka, kun niin isoja luita meni poikki. Olin onnekas, kun jäin henkiin. Kolme päivää olin teho-osastolla kanttuvei ja sairaalassa joulukuuhun asti.
Tajusin, että elämä voi olla aika pienestä kiinni. Olin onnekas, kun jäin henkiin.”
Kotkassa Ilmari viihtyi vain vuoden. Kaupungin ominaistuoksu muistutti lapsuuden Valkeakoskesta. © Ilmari Saarelaisen kotialbumi
Kotkan ominaistuoksu muistutti lapsuuden Valkeakoskesta. © Samuli Siltanen
Kotka: porukassa pärjäämistä
”Kotkan kaupunginteatteri oli ensimmäinen työpaikkani heti Teatterikoulun jälkeen. Näyttelin siellä 1968–1969.
Uuteen porukkaan meneminen on kuin sukeltaisi syvään veteen, mutta lapsuuden kolhoosimaisissa oloissa olin kasvanut sellaiseksi, että olen auki elämälle ja ihmisille.
Paperi- ja trikootehtaan yhteisöissä olin myös oppinut, ettei kaikkia tarvitse pitää ylimpinä ystävinään ja silti voi tulla ihan hyvin toimeen. Eivät taatusti kaikki minustakaan ajattele, että tuo on minun ihmiseni.
Näyttelijän työtä ei opi koulussa vaan tekemällä, ja Kotkassa opin paljon. Esimerkiksi Helena Saloniuksesta ja Riitta Elstelästä tuli tärkeitä kollegoja.
Olin jo silloin sellainen, että hermostuksissani puhuin ja pälisin. Pari vuotta myöhemmin, kun olin jo Tampereen Työväen Teatterissa, sain muistutuksen, joka ei unohdu.
Oli Hella Wuolijoen näytelmän Työmies Rantasen perhe ensi-ilta. Minua noin 15 vuotta vanhempi näyttelijä Raili Veivo oli isossa roolissa. Olimme kulisseissa, ja Raili odotti omaa sisäänmenoaan.
Hermostuksissani pölisin ja hölisin, vaikka kukaan ei kysynyt mitään. Vieläkin kuulen Veivon äänen: ’Eksää saatanan Saarelainen saa turpaasi kiinni’.”
Riitta Elstelän kanssa Luxemburgin kreivissä Kotkan kaupunginteatterissa vuonna 1968. © Ilmari Saarelaisen kotialbumi
Tampere: järisyttävä isyys
”Tampereelle juurruin, koska täällä oli televisio ja Neil Hardwick. Säkäähän se myös oli, että pääsin Tankki täyteen -sarjaan.
Vuodesta 1969 vuoteen 2008 näyttelin Tampereen Työväen Teatterissa. Sieltä löysin myös rakkaan Leenani.
Leena tuli taloon kampaaja-maskeeraajaksi, ja ryhdyin jahtaamaan häntä. Ensimmäisille treffeille piti lähteä salaa ja loitolle teatterilta.
Menimme Salhojankadun pubiin Leenan ex-miehen kyydillä. Ajaessaan hän oli hapan, ja autoradiossa Demis Roussos lauloi ”ever and ever, forever and ever you’ll be the one.” Se oli herkullinen hetki. Exä oli vielä ihastunut Leenaan.
Naimisiin menimme vuonna 1978, ja rakas Noora-tyttäremme syntyi seuraavana vuonna.
Vanhemmuus hämmensi minua ja Leenaa. Rakastua voi, mutta lapsen saaminen on pelottavampi juttu: siihen ei ole pitkää oppimäärää valmiiksi käytynä kellään. Oli järisyttävää pidellä sylissä pientä avuttomuutta ja huomata alkavansa rakastaa jotakuta enemmän kuin itseään.
Rehellisyys on yhdistänyt Leenaa ja minua alusta asti. Yhteiselo on opettanut, että asiat puhutaan puhki, jos on puhuttavaa.
Helvetin hyvä pinna rouvalla on, kun hän on sietänyt minua näin kauan. Hän pitää huolen, että siviilissä hupailulla on rajansa. Rouvalta tulee lämmintä kritiikkiä ja toive, että fundeeraisin välillä. Ja onhan letkauttelussa riskinsäkin: voi ampua harhaan ja satuttaa, vaikka tarkoitti jutun hauskaksi.
Kotimme on meille luksusta. Olemme asuneet kauan pienessä puukerrostalossa Pyynikillä. On kallista asua vanhassa puutalossa. Tämän talven lämmitystä kun ajatteleekin – luoja siunatkoon.
Tampere on minun kaupunkini. Mutta ratikasta en piittaa.”
Ilmari Saarelainen asuu Tampereen Pyynikillä idyllisessä puutalossa. Kotitalon nykyinen väri ei ihan miellytä Ilmaria, hän kaipaa entistä vaaleankeltaista. © Sara Pihlaja
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 1/2023.
Yleisradion komediasarja Reinikainen nousi suureen suosioon. Pääroolissa nähtiin Tenho Saurén. © Antero Tenhunen / YLE
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti