Yksi paikka ylitse muiden – Seela Sella: ”Vuosi vuodelta olen yhä enemmän pikkuplikka Pispalasta”
Näyttelijä Seela Sellalla, 84, on kaksi identiteettiä: juutalainen ja pispalalainen. Vaikka koti on ollut Helsingissä yli 50 vuotta, viime vuosina Seelan ajatukset ovat yhä useammin palanneet lapsuuden Pispalaan.
Seela Sellan kotitalo Pispalan Mäkikadulla oli Seelan lapsuudessa punainen. ”Asuimme äidin ja mummon kanssa talon kolmessa eri kerroksessa, eri vuosina”, Seela kertoo. © Tommi Tuomi
Seela Sella pysähtyy suukottamaan jokaista Mäkikadulla vastaantulevaa koiraa. Niitä riittää hänen lapsuuden kotitalonsa edessä Tampereen Pispalassa. Pienemmät hauvat Seela nostaa syliin, isompia hän kumartuu paijaamaan.
Koiran talutushihnan päässä olevien omistajien kanssa hän juttelee tuttavallisesti. Ärrät sorahtavat, kun Seela laskettelee sujuvaa Tampereen murretta.
”Tämä on sitä Pispalan henkeä. Lapsuudessanikin täällä juteltiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa”, Seela Sella sanoo ja katsoo horisontissa päilyvälle Pyhäjärvelle.
Seelan pitkään elämään on mahtunut merkityksellisiä paikkoja, mutta yksi on ylitse muiden.
Pispala: ”Elämä Pispalassa oli värikästä”
”Vietin lapsuuteni ulkona. Leikimme kulmakunnan lasten kanssa hippaa, pelasimme kymmentä tikkua laudalla ja kirmasimme metsissä. Talvisin laskimme Pispalanharjun jyrkkiä ja pitkiä mäkiä ja luistelimme omatekoisilla luistimilla järvien jäällä. Sota-aikana juoksimme kellariin pakoon ilmapommituksia.
Elämä Pispalassa oli värikästä. Alueella liikkui niin taiteilijoita, työläisiä kuin laitapuolen kulkijoitakin. Opin ymmärtämään Pispalan raitilla rähiseviä juoppoja. Lapsikin hoksasi, että mukava ihminen voi olla äkäinen juovuksissa.
Myös omassa perheessäni oli alkoholisti. Jaakko-isäni oli viinaanmenevä. En muista koskaan nähneeni isääni humalassa. Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi lähellämme, ja hän todennäköisesti meni sinne, kun hän joi. Hilpi-äiti ei haukkunut isää tai suuttunut hänen juomisestaan. Paitsi kerran, kun isä oli myynyt lakanat saadakseen viinaa.
Elämääni tuli uusi isähahmo, kun äitini meni eron jälkeen vuonna 1948 naimisiin työkaverinsa Taunon kanssa. He molemmat työskentelivät työnjohtajina Tammer-tehtailla.
Vaikka kasvoin rikkinäisessä kodissa, lapsuuteni oli onnellinen. Äidinäiti Martta asui luonamme punaisessa puutalossa. Olin hänen silmäteränsä. Mummo otti minut usein mukaan Pelastusarmeijan kokouksiin, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Liikkeessä työskennelleistä ihmisistä säteili viisaus ja lämpö. He kannustivat minua, eivätkä koskaan tuominneet tai kritisoineet. Oli helppo uskoa, että he olivat Jumalan asialla.
Parasta Pispalassa oli sen yhteisöllisyys. Talot olivat pieniä ja lähellä toisiaan. Ihmiset tiesivät toistensa asiat. Koko kylä kasvatti lapsia. Kukaan ei komentaessaan katsonut, onko kyseessä oma vai naapurin mukula.
Pispalan työläiskaupunginosa teki minusta sen, mikä nyt olen. Se antoi minulle laaja-alaisuutta katsoa maailmaa. Rosoinen kasvuympäristö auttaa ymmärtämään ihmisiä, joilla ei mene yhtä hyvin kuin toisilla. Lapsuudenkokemukseni kasvattivat myötätuntoani erilaisia ihmisiä kohtaan.
Iän myötä ajatukseni palaavat yhä enemmän lapsuudenmaisemiini Pispalaan. Vuosi vuodelta olen yhä enemmän pikkutyttö Pispalasta.”
Seela kotitalonsa ovella Pispalassa Jaakko-isän ja Hilpi-äidin kanssa vuonna 1937.
Seela Sella vietti lapsuutensa ulkona. ”Talvisin laskimme Pispalanharjun jyrkkiä ja pitkiä mäkiä ja luistelimme omatekoisilla luistimilla järvien jäällä.” © Tommi Tuomi
”Ulkohuussimme vilisi lapsuudessani rottia”, Seela kertoo naapurin pihalla. © Tommi Tuomi
Kangasala: ”Noina vuosina elämääni vaikuttivat eniten naapuruston nuoret”
”Vuonna 1948 elämässäni tapahtui suuria muutoksia. Muutin äitini ja Taunon kanssa Pispalasta Kangasalle juna-aseman lähelle rakennettuun kylään Halimajärven rannalle.
11-vuotiaana aloin käydä oppikoulua Tampereen keskustassa. Kuljin joka aamu kouluun niin sanotulla työläisjunalla, joka lähti aamuseitsemältä ja kolkutteli takaisin neljän jälkeen. Junassa oli vakiporukka, joka kulki Kangasalan ja Tampereen väliä. Jokaisella oli junassa oma paikkansa. Jos kyytiin sattui joskus nousemaan joku onneton, joka ei tiennyt vaunun tapoja, hänelle huomautettiin asiasta.
Kävin kotona usein vain vaihtamassa vaatteet ja matkustin alkuillasta kiskoja pitkin takaisin Tampereelle harrastuksiini tai seuraamaan Tampereen teattereiden näytöksiä. Läksyt tein junassa.
Kangasalla kirmasin pihalla, solmin ystävyyssuhteita, putosin jäihin järven jäällä, aloin varttua tytöstä naiseksi ja koin 15-vuotiaana ensisuudelmani naapurin Sepon kanssa. En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta mielestäni aina oli kesä ja paistoi aurinko.
Noina vuosina elämääni vaikuttivat eniten naapuruston nuoret. Järven toisella puolella asuvista lapsista – Kirstistä ja Päivistä – ja teinirakkaudestani Seposta tuli läheisiä ystäviäni. Vapaahetkinä ja kesäisin vietimme aamusta iltaan aikaa yhdessä. Pelasimme, leikimme, kirjoitimme näytelmiä ja toimitimme lehteä. Arkkitehtiperhe otti fantastisesti vastaan työläiskodin kasvatin. Uudet ystäväni antoivat minulle itseluottamusta. Koska ystäväni haaveilivat taiteilijan urasta, aloin ajatella, että ehkä minäkin voisin toteuttaa suurimman unelmani: valmistua näyttelijäksi.
Ihmisellä on valtava tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Olen kiitollinen siitä, että nuoruusvuosinani sain kohdata lukuisia ihmisiä, jotka hyväksyivät minut ja kannustivat minua. Aloin uskoa, että ärrävikaisesta ja isonenäisestä Pispalan plikasta voisi tulla jotain.”
Seela (edessä), äiti ja isäpuoli Tauno Kangasalan kodin pihalla.
Seela Sella: ”Rakastumisen ja äidiksi tulemisen lisäksi sain Turussa elämääni uuden maailmankatsomuksen”
”Itkin koko matkan Hämeenlinnasta Turkuun. Olin päässyt teatterikouluun, valmistunut ja saanut ensimmäinen pestini Hämeenlinnan Teatterista. Kun se tuli päätökseen vuonna 1961, olin toivonut kiinnitystä kotikaupungistani Tampereelta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sain töitä Turun Kaupunginteatterista. Kaupunki ei kiinnostanut minua. Ajattelin, että elämäni loppuu tähän, ja kaikki on pilalla.
Turun Kaupunginteatteriin oli palkattu tumma ja komea operettilaulaja, Elis Sella. Aloin opettaa Elikselle näyttelemistä, ja Elis opetti minulle laulamista. Tällä verukkeella tapailumme tiheni. Kun vietin kesän 1962 Englannissa opiskelemassa, tajusimme molemmat ikävöivämme toisiamme. Palattuani Suomeen menimme naimisiin. Vuonna 1964 esikoisemme Ilana syntyi. Kolme vuotta myöhemmin saimme pojan, Arielin.
Rakastumisen ja äidiksi tulemisen lisäksi sain Turussa elämääni uuden maailmankatsomuksen: käännyin Eliksen uskontoon, juutalaiseksi. Juutalaiseksi ei käännytä hetkessä, vaan se on monen vuoden prosessi. Rabbi kävi opettamassa kotonamme minulle hepreaa ja juutalaista etiikkaa.
Viisi vuotta Suomen entisessä pääkaupungissa olivat minulle henkisen kasvun aikaa. Vuosiin mahtui myös vaikeuksia. Kaikkein vaikeinta oli kertoa äidilleni, että olin kääntynyt juutalaiseksi. Heillä oli Eliksen kanssa etäiset välit pari vuotta, kunnes he ystävystyivät.
Viipurissa syntynyt mutta Turussa kasvanut Elis tutustutti minut kotikaupunkiinsa. Vaikka sain parhaan mahdollisen paikallisoppaan, kaupungista ei koskaan tullut minulle sydänlämpöinen paikka, vaan se jäi etäiseksi.
Opin Turussa sen, että elämää ei kannata liikaa suunnitella etukäteen. Jos asiat eivät mene niin kuin on itse halunnut, ne saattavat mennä paljon paremmin.”
Jerusalem: ”Etsin asuntoa hartaasti ja löysin vihdoin sopivan Rehaviasta, Jerusalemin ”Eirasta””
”Hankimme Eliksen kanssa asunnon Jerusalemista 1980-luvulla. Olimme keränneet rahaa sukanvarteen, sillä koti juutalaisten pyhässä kaupungissa oli ollut pitkään unelmamme.
Etsin asuntoa hartaasti ja löysin vihdoin sopivan Rehaviasta, Jerusalemin ”Eirasta”. Alue oli turvallista, lähistöllä asuivat myös Israelin pääministeri sekä presidentti.
Vietimme 80-luvulla useita muutaman kuukauden mittaisia pätkiä kakkosasunnossamme Jerusalemissa. Työskentelin noihin aikoihin freelancerina, joten olin vapaa liikkumaan. 90-luvun alussa asuntoa käyttivät lapsemme.
Vuonna 1990 minulle tarjottiin vakipaikkaa Suomen Kansallisteatterista. Emmin ottaa paikkaa vastaan, sillä meillä oli Eliksen kanssa yhä suunnitelmana asettua pysyvämmin asumaan Jerusalemiin.
Elis kehotti minua ottamaan työpaikan vastaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli siunaus, sillä Elis kuoli yllättäen vuonna 1992. Suuren surun keskellä oli onni, että minulla oli kiinnekohta ja työ Helsingissä.
Vaikken ole koskaan asunut vakituisesti Israelissa, maa on antanut minulle paljon. Molemmat lapseni ovat opiskelleet siellä, ja poikani Ariel perusti sinne perheen.
Israel on kuin maailma pienoiskoossa. Piskuisessa maassa on kaikki maailman eettiset, etniset, uskonnolliset ja taloudelliset ongelmat. Silti yhteiskunta toimii. Seuraan intohimoisesti maan politiikkaa, vaikka se onkin minusta välillä väärillä raiteilla.
Opin Jerusalemissa pitämään puoleni. On kyse asuntokaupoista, basaarissa tinkimisestä tai taksin tilaamisesta, Israelissa joutuu aina vähän taistelemaan. Jos jotain haluaa, sitä pitää osata vaatia.
Mentaliteetti Israelissa on toisenlainen kuin Suomessa. Ihmiset ovat suoraviivaisia ja näyttävät avoimesti tunteensa. He puhuvat käsillään ja kailottavat. Kaipaan Lähi-idän elämänmenoa, ruokaa ja ilmastoa. Jerusalemissa minun on myös helppoa olla täysin omassa rauhassani, koska kukaan ei tunnista minua.
Unelmoin toisinaan yhä siitä, että asettuisin asumaan Jerusalemiin. Se jäänee kuitenkin haaveeksi, sillä en osaa niin hyvin hepreaa, että tulisin toimeen maassa itsekseni.”
80-luvulla Seela vietti perheensä kanssa paljon aikaa heidän kakkosasunnossaan Jerusalemissa. Kuvassa Ariel-poika ja Max-koira.
Helsinki: ”Munkkiniemessä arvostan erityisesti kauniita kävelymaisemia”
”Muutin Helsinkiin ensimmäisen kerran vuonna 1957, jolloin aloitin opintoni Teatterikorkeakoulussa. Asuin kaverini Pirkon kanssa kimppakämpässä Kruununhaassa. Vuonna 1965 palasin Helsinkiin Turun vuosieni jälkeen äitinä ja rouva Sellana. Kun 70-luvulla löysimme Eliksen kanssa kodin Munkkinimestä, olen jäänyt sille tielleni.
Yli 50 vuotta Helsingissä ovat olleet urakeskeistä aikaa. Päiväni teatterilla ovat venyneet pitkiksi, ja harjoitteluvaiheissa olen tarvinnut rauhaa opetella vuorosanoja. Olen pyytänyt lapsiltani ja edesmenneeltä puolisolta anteeksi sitä, että ura on ollut minulle aina elämäni tärkein asia.
Kun Elis vuonna 1992 kuoli, tyttäreni alkoi etsiä minulle uutta asuntoa ja hoiti asuntokaupat puolestani. Olin niin kiireinen töissäni.
Minulle oli samantekevää, missä päin kaupunkia asuisin. Ainoa ehtoni oli se, että suoralla ratikkalinjalla täytyy päästä teatterille. Toivoin myös suurta olohuonetta, jonne mahtuu paljon ystäviä kylään ja keittiön ikkunasta aukeavaa katunäkymää, sillä olen urbaani ihminen. Unelmieni koti löytyi jälleen Munkkiniemestä.
Leskeksi jäätyäni opin pärjäämään yksin. Helsinki oli hyvä paikka asua, sillä se tarjosi minulle pakopaikan surusta: näyttelijän töitä riitti niin teattereissa kuin televisiossakin.
Vaikka elänkin itsekseni, Elis on aina mukanani. Tunnen edesmenneen puolisoni energian lähelläni ja keskustelen hänen kanssaan. Rähisen hänelle joka päivä.
Munkkiniemessä arvostan erityisesti kauniita kävelymaisemia. Vaikka olen järvi-ihminen, nautin myös meren läheisyydestä. Minua viehättää ajatus jatkuvuudesta. Munkkiniemen rannoilta voisi purjehtia maailman ääriin.
Vaikka olen asunut Helsingissä suurimman osan elämästäni, kotisatamani on silti Tampere. Olen yhä Pispalan plikka.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/21.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti