Irja Askola paljastaa elämänsä kasvunpaikat – Tansaniassa länsimaiset vastaukset vaihtuivat nöyräksi kuunteluksi: ”Lähdin matkaan besserwisserinä”

Jaa artikkeli
Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola
Suomen ensimmäisen naispiispan Irja Askolan polku on vienyt maailmallekin. Odotettu elämäkerta ilmestyi hänestä äskettäin. © Vessi Hämäläinen
Lauritsalan kasvatti, piispa emerita Irja Askola, 68, on asunut niin Sveitsissä kuin Tansaniassakin. Ilman ulkomailla vietettyjä vuosia hän ei olisi sama ihminen kuin nyt.

Kun piispa emerita Irja Askola oli ollut eläkkeellä pari kuukautta, hän istui kotisohvalla ja suri. Hänellä oli vihdoin kaikki se aika, josta hän oli työntäyteisinä piispan vuosinaan haaveillut. Mutta Irja ei tehnyt mitään, tarttunut mahdollisuuteen tehdä ihan mitä tahansa.

Vuonna 2017 alkanut uusi elämänvaihe nostikin pintaan vuosien väsymyksen: tunteet, joita hän ei ollut ehtinyt tuntea ja vaikeita työasioita, jotka hän oli yrittänyt ohittaa.

Irja soimasi itseään siitä, ettei hän saanut mitään aikaiseksi.

”Viisas lääkärini sanoi minulle, että etköhän sinä ole suorittanut jo tarpeeksi. Hän ehdotti, että tekisin vaihteeksi jotain ihan muuta.”

Irja Askola ilmoittautui vapaaehtoistöihin lähistöllä sijaitsevaan päiväkotiin ja varasi lentolipun Afrikkaan. Namibiassa vietetyt pari viikkoa saivat Irjan taas muistamaan, mikä elämässä on tärkeää.

Lapsuus Lauuritsalassa – Lohtua suruun

”Isäni kuoli sydänkohtaukseen, kun olin 8-vuotias. Se oli minulle sokki. Vasta aikuisena ymmärsin, mitä se äidilleni merkitsi. Isältä jäi velkoja, joista äiti ei ollut tiennyt. Muutimme Lappeenrannasta Lauritsalaan, koska äiti halusi, että aloitamme elämän uudessa ympäristössä.

1960-luvulla lapsen surua ei tunnistettu. Äitini oli saanut neuvon, että lapselle ei kannata puhua vaikeista asioista. Niinpä isän kuolemasta vaiettiin. Neuvo on niin väärä, että se kismittää minua yhä.

Lauritsalan puinen seurakuntatalo muistutti vanhaa kouluani. Ehkä siksi avasin seurakuntatalon oven. Jonnekin minun oli mentävä kyynelteni kanssa.

Seurakuntataloon astuminen muutti ujon tytön elämän suunnan. Kohtasin siellä ystävällisiä ja myötätuntoisia aikuisia. Ajattelin, että jos kirkon ihmiset ovat näin mukavia, varmasti Jumalakin on. Se on edelleen teologinen ohjenuorani.

Istuimme sakastin lattialla seurakunnan kerhossa. Askartelimme, jutustelimme, leikimme ja lauloimme. En kokenut lainkaan pönöttävää ja pelottavaa pyhyyden tunnetta astuessani sisään kirkkotilaan.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että minulle muodostui jo lapsena käsitys naisista johtamassa seurakuntaa. Pyhäkoulun tädit, lähetyskerhon vetäjät ja muut lapselle näkyneet vastuunkantajat olivat kaikki naisia. Kirkkoherrat ja kappalaiset mustissa kaftaaneissaan pysyttelivät etäällä.

Kirkon lisäksi minua kannattelivat koulu ja kirjasto. Molempien avulla löysin kirjoittamisen nälän, joka jatkuu edelleen.

Lauritsalassa opin, miten tärkeää lapselle on se, että ympärillä on turvallisia aikuisia, muitakin kuin perheenjäseniä. Sisälläni läikähtää lämpö, kun muistan, miten kirjastonhoitajana työskennellyt Elli-täti antoi minun leimata paperisia lainakortteja Lauritsalan kirjastossa.

Se merkitsi pienelle lohtua kaipaavalle tytölle valtavasti.”

Lauritsalan kirjastosta tuli isän kuoleman jälkeen ala-asteikäisen Irja Askolan turvapaikka. © Etelä-Karjalan museo

Lauritsalan kirjastosta tuli isän kuoleman jälkeen ala-asteikäisen Irja Askolan turvapaikka. © Etelä-Karjalan museo

Lohja: aikuinen nainen

”Valmistuin teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1975. Minusta tuntui epäoikeudenmukaiselta, että naiset eivät voineet hakea papin töitä, vaikka olimme istuneet mieskollegoidemme kanssa samoilla luennoilla.

Suurin osa naisista nöyrtyi alistettuna kohtaloonsa. Olin muutamien opiskelutovereitteni kanssa vahvasti mukana edistämässä naispappeusasiaa. Kohtelu, jota saimme, oli usein julmaa ja kovaa. Suomessa vihittiin ensimmäiset naiset papeiksi vuonna 1988. Minä olin heidän joukossaan.

Sain onneksi työskennellä kiinnostavissa työpaikoissa ennen pappisuraani. Heti valmistumiseni jälkeen Voitto Huotari, joka myöhemmin työskenteli piispana, pestasi minut kesäksi Lohjan elinyhteisö -projektiin. Tehtävänäni oli haastatella paikkakunnalle muualta muuttaneita ihmisiä. Lohjan koukeroiset maalaistiet tulivat tutuiksi, kun sotkin niitä menemään polkupyörälläni.

Asuin yksin Lohjan valtavassa tyhjäksi jääneessä pappilassa. Sen kuistilta avautui näkymä kauniiseen puutarhaan, jonka puut notkuivat loppukesästä omenoiden painosta.

Mielenkiintoisessa työprojektissani oli sopivasti vastuuta. Tunsin itseni tärkeäksi, kun astelin seutukaavaliittoon esittelemään haastattelututkimukseni tuloksia. Kun he tarjosivat minulle kahvia, vastasin kiitos mielelläni. Oikeasti en pitänyt kahvin mausta, mutta olin päättänyt, että nyt olen aikuinen nainen.

Vaikka asuin Lohjalla vain yhden kesän, ajanjakso oli elämässäni käänteentekevä. Vartuin opiskelijasta aikuiseksi. Haastatteluissa tapaamani ihmiset ja kuulemani tarinat tekivät minuun syvän vaikutuksen.”

Afrikka: sydän jäi

”Ensimmäisen kerran matkustin Afrikkaan vuonna 1985, kun osallistuin nuorten ekumeenisten johtajien kuukauden mittaiseen koulutukseen Tansaniassa. Lensin vaappuvalla Aeroflotin koneella Moskovan kautta Dar es Salaamiin. Kun laskeuduin lentokoneen portaita pitkin Tansanian maan kamaralle, tammikuinen kolmenkymmenen asteen pakkanen oli vaihtunut 60 astetta lämpimämmäksi kesäksi.

Lähdin matkaan kirkasotsaisena besserwisserinä. Ajattelin tietäväni, miten asiat toisella puolella maapalloa tulisi parhaiten hoitaa – olinhan käynyt yliopiston kehitysmaakurssin.

Mikään koulutus ei ole tehnyt minussa yhtä syvää muutosta kuin kuukausi Tansaniassa. Menetin kaikki länsimaiset vastaukseni. Jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että olin katsonut siihen asti maailmaa hyvin koulutetun valkoisen naisen silmin ja lukenut länsimaisten miesprofessoreiden kirjoittamia tekstejä.

Valmiit vastaukseni vaihtuivat nöyräksi kuunteluksi. Yhtäkkiä minä olinkin vähemmistöä. Meitä oli 25 ihmisen ryhmässä viisi eurooppalaista, joista olin ainoa pohjoismaalainen.

Asuimme vaatimattomissa oloissa. Hämähäkit kiipeilivät pitkin seiniä. Aamuisin saimme pienen kupposen vettä pesua varten. Tiiviissä yhteisasumisessa nuorten ihmisten kanssa syntyi riitoja ja rakkauksia.

Olen käynyt Afrikassa yhteensä kymmenkunta kertaa niin työ- kuin vapaa-ajanmatkoilla. Se on maanosa, jonne sydämeni on jäänyt. Vaikka olen asunut Yhdysvalloissa puoli vuotta ja matkustanut Itä-Aasiassa, Afrikassa on minulle jotain erityistä.

Rakastan välittömyyttä ja iloa, joka paikallisista ihmisistä huokuu. Siinä on mielestäni jotain samaa kuin karjalaisessa avoimuudessa. Minua puhuttelevat myös sikäläinen yhteisöllisyys ja rohkeus etsiä ratkaisuja parempaan huomiseen.”

Eläkkeelle jäätyään Irja Askola matkusti Namibiaan. Kuva vuodelta 2019. © Irja Askolan kotialbumi

Eläkkeelle jäätyään Irja Askola matkusti Namibiaan. Kuva vuodelta 2019. © Irja Askolan kotialbumi

Zimbabwessa kansainvälisessä naisten konferenssissa vuonna 1998. © Irja Askolan korialbumi

Zimbabwessa kansainvälisessä naisten konferenssissa vuonna 1998. © Irja Askolan korialbumi

Geneve: Jumala johdatti

”Kun olin teologian jatko-opiskelija, sain yllättävän tarjouksen. Minulle annettiin kaksi päivää aikaa päättää, muuttaisinko töihin Geneveen. Minut pyydettiin Euroopan kirkkojen konferenssiin kirkkojen välisen avun ja naistyön toimialasihteeriksi.

Olin 39-vuotias, eikä minulla ollut perhettä. Olin vapaa lähtemään. Rukoilin Jumalalta johdatusta. Ristin käteni ja pyysin, että jos idea on ihan hullu, laita tielleni oikein iso este. Estettä ei tullut, ja nousin Geneven-koneeseen.

Pestin piti kestää yhdeksän kuukautta, mutta se venähti yhdeksäksi vuodeksi. Työvuoteni Genevessä olivat inspiroivaa ja opettavaista aikaa. Olin johtoryhmän ainoa nainen, ainoa pohjoismaalainen ja ainoa luterilainen. Berliinin muuri oli juuri murtunut, ja työhöni kuului runsaasti matkoja itäisessä Euroopassa. Matkapäiviä kertyi vuodessa yli sata.

En ollut koskaan varsinaisesti haaveillut kansainvälisestä urasta. Nyt ajattelen, että lapsuudellani Lauritsalan seurakunnassa oli asiaan vaikutusta. Ambomaalta palanneet lähetystyöntekijät näyttivät meille käärmeitä spriipulloissa ja kertoivat jännittäviä tarinoita. Opin varhain, että on olemassa globaali todellisuus.

Olen itsekin ihmetellyt, mistä sain rohkeuden lähteä. Syvin argumenttini oli se, että katuisin vanhana kiikkustuolissa, jos en olisi tarttunut Geneven työtarjoukseen.

En ole koskaan tehnyt urasuunnitelmia. Koko työhistoriani on hullunkurisen epälooginen kokonaisuus, jossa minulla on ollut vuoroin runoilijan, vuoroin ekumeenikon ja vuoroin piispan identiteetti. Jumala on tehnyt suunnitelmat puolestani. Minun tehtäväni on ollut uskaltaa sanoa kyllä.”

Geneve kutsui Irja Askolaa vuonna 1991. Yhdeksän kuukauden työkomennus venähti yhdeksäksi vuodeksi. © Irja Askolan kotialbumi

Geneve kutsui Irja Askolaa vuonna 1991. Yhdeksän kuukauden työkomennus venähti yhdeksäksi vuodeksi. © Irja Askolan kotialbumi

Helsinki: kehuja ratikassa

”Olin maalaistyttö vieraassa kaupungissa, kun muutin Helsinkiin opintojeni perässä vuonna 1971. Aiemmin olin käynyt vain Linnanmäellä. Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä matkalla yliopistolle otin kolmosen ratikan väärään suuntaan.

Helsingissä olen asunut opiskelijasoluissa Kontulassa ja Kampissa, vuokralla Töölössä sekä Alppilassa ja piispan virka-asunnossa Punavuoressa. Nykyään kotini on Kruununhaassa meren tuntumassa.

Kävelen usein aamulla Helsingin Kauppatorille syömään vakiokojuuni kaurapuuroa mansikoilla. Olen tori-ihminen. Rakastan torien suvaitsevaista tunnelmaa. Siellä katukuvaan kuuluu yhtä hyvin romaaninainen kauniissa puvussaan kuin helsinkiläinen hienostorouva kalafileitä ostamassa. Tori on mutkaton paikka, jossa voi höpötellä tuntemattomille tai viihtyä omassa rauhassaan.

Julkisuus, jonka sain ensimmäisenä vuonna naispiispana, vaati totuttelua. Vastaanotin paljon vihapostia. Syynä oli ehkä se, että olen puolustanut seksuaalivähemmistön oikeuksia ja puhunut turvapaikanhakijoiden puolesta. Sain viestejä, jotka satuttivat, pelottivat ja haavoittivat.

Kasvokkain saamani palaute oli lähes poikkeuksetta positiivista. Ratikassa joku saattoi koputtaa olalle ja sanoa, että ´hei en kuulu kirkkoon, mutta on kiva, kun olet meidän piispa´.

Olen juurtunut Helsinkiin. Tämä on kotikaupunkini. En haaveile eläkepäivistäni muualla. Olisi ikävää olla muistisairaana geneveläisessä vanhainkodissa ja rupatella karjalanmurretta, jota kukaan ei ymmärtäisi. Helsingissä minun on hyvä olla.” 

Helsinkiin Irja Askola muutti teologian opintojen perässä vuonna 1971. ”Olin maalaistyttö vieraassa kaupungissa.” © Vessi Hamalainen

Helsinkiin Irja Askola muutti teologian opintojen perässä vuonna 1971. ”Olin maalaistyttö vieraassa kaupungissa.” © Irja Askolan kotialbumi

Irja Askola pistäytyy usein Helsingin Kauppatorilla aamiaisella. ”Ulkomaillakin vierailen aina paikallisella torilla. Torit ovat suvaitsevaisia paikkoja.” © Vessi Hamalainen

Irja Askola pistäytyy usein Helsingin Kauppatorilla aamiaisella. ”Ulkomaillakin vierailen aina paikallisella torilla. Torit ovat suvaitsevaisia paikkoja.” © Vessi Hamalainen

Lue myös: Irja Askola suree sukunsa salaisuuksia – Pojista pienin lahdattiin muun perheen edessä

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/2021.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X