Turun arkihiippakunnan piispa Mari Leppänen: ”Jouduin rakentamaan hengellistä identiteettiäni uudelleen, kun aikuistuin lapsuuteni uskonnollisuudesta”

Jaa artikkeli
Mari Leppänen vihittiin piispaksi poikkeuksellisesti lähes tyhjässä kirkossa. ”Tilaisuus oli kotoisa ja myös tasa-arvoinen, kun kaikki osallistuivat siihen samalla tavalla verkossa.”
Mari Leppänen vihittiin piispaksi poikkeuksellisesti lähes tyhjässä kirkossa. ”Tilaisuus oli kotoisa ja myös tasa-arvoinen, kun kaikki osallistuivat siihen samalla tavalla verkossa.” © Suvi Elo
Mari Leppänen on ensimmäinen Turun arkkihiippakunnan piispaksi vihitty nainen. Matka piispaksi tarkoitti kipeää itsenäistymistä lapsuuden uskosta ja uuden hengellisen kielen opettelua.

Olisit nyt vähän rohkeampi, sanoi iäkäs seurakuntalainen Mari Leppäselle, 42, puhelimessa. Leppänen empi vuoden 2020 loppupuolella lähteäkö ehdolle piispanvaaliin Turun arkkihiippakunnassa. Jos naisia pyydetään ja heihin luotetaan erilaisissa tehtävissä luterilaisen kirkon sisällä, niin silloin on aiheellista tarttua näihin tehtäviin, oli nainen perustellut.

”Olin ajatellut, että olen kyllä ollut elämässäni ihan rohkea. Olin lykännyt päätöstä joitain kuukausia, mutta tuon puhelun jälkeen päätin lähteä ehdolle”, Turun arkkihiippakunnan tuore piispa Mari Leppänen kertoo.

Piispaksi kutsutaan

Ensimmäinen sysäys piispan virkaan oli sekin tullut ulkopuolelta. Vanhan perinteen mukaan vähintään 30 ihmisen täytyy pyytää pappia asettumaan ehdolle tehtävään. Piispaksi ei pyritä, vaan siihen kutsutaan. Kutsuttujen kesken käydään piispanvaali, jossa seurakuntien edustajat valitsevat hiippakunnalle johtajan.

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin virasto. Turusta kiemurtelevat koko Suomen kirkollisen elämän juuret. Alueella on ollut piispoja 900 vuotta, mutta koskaan aiemmin virkaa ei ole hoitanut nainen. Koko Suomen mittakaavassakin piispan virkaan on valittu vain kaksi naista ennen Leppästä: jo eläkkeelle jäänyt Irja Askola Helsingistä ja Espoon nykyinen piispa Kaisamari Hintikka.

”Kun valinta oli tehty, tajusin, millainen symbolinen merkitys sillä oli kirkon työntekijöille ja seurakuntalaisille, että tehtävään valittiin nainen. Ihmiset ovat kokeneet, että kirkon johto on nyt tunnistettavampi ja monipuolisempi.”

Vaalikeskustelun aikana ehdokkaiden sukupuolta ei nostettu esiin. Olennainen kysymys oli, mitä kukin ehdokas ajattelee, puhuu ja tekee. Naisen valinnan aiheuttama ilo on kuitenkin ymmärrettävä. Kirkon työntekijöistä 70 prosenttia on naisia, papeista puolet, mutta kirkkoherroista enää joka neljäs.

Vaikka palkkatasa-arvo toteutuu kirkossa hyvin, valta ei jakaudu tasaisesti. Päättäviin pöytiin tarvitaan Leppäsen mukaan enemmän eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä.

Nopea tie kirkon ylimpään johtoon

Mari Leppänen on noussut pappisvihkimyksensä jälkeen poikkeuksellisen nopeasti kirkon ylimpään johtoon. Minkään määrätietoisen pyrkimisen ansiota se ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin Leppäsen polku on ollut oman kutsumuksen etsimistä ja erilaisten tehtävien hoitamista kirkon sisällä.

Edes se, että Leppäsestä ylipäätään tuli pappi, ei ollut itsestäänselvyys. Aiemmalta ammatiltaan hän on kulttuurintutkija ja kirkkoon hän tuli töihin viestinnän tehtäviin.

Leppänen kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä, lämpimän ja turvallisen uskonnollisen yhteisön keskellä. Koska herätysliikkeen johto ei tunnusta naisten pappeutta, ei oman kutsumuksen tunnistaminen käynyt helposti. Leppäsellä on silti ollut myös liikkeen sisällä häntä innostaneita esikuvia.

”Johdon virallisesta linjasta huolimatta herätysliikkeen sisällä ajatellaan asioista monella eri tavalla. Kummitätini Elma Lyyra, vanhoillislestadiolainen nainen, karkasi kotoaan maalaistalosta oppikoulun pääsykokeisiin aikeenaan opiskella kansakoulun opettajaksi. Hänellä oli missio kasvattaa lapsia Ylä-Savon saloilla tasa-arvoisesti. Hänen oppilaansa lähti Ruotsiin hakemaan pappisvihkimystä silloin, kun se ei Suomessa vielä ollut naisille mahdollista.”

Leppäsen ratkaisu ryhtyä papiksi johti välirikkoon liikkeen kanssa. Leppänen joutui kokemaan, miltä tuntuu ensin kuulua johonkin ja sitten olla yhtäkkiä yhteisölle ulkopuolinen. Toisaalta Leppänen sai osakseen myös tukea ja kannustusta.

”En kuitenkaan tehnyt ratkaisuani siitä lähtökohdasta, että uhmaan herätysliikettä. Toivoin, että asiasta voidaan keskustella rakentavasti. Osittain se onnistui. Osittain ei.”

”Jouduin opettelemaan kokonaan uuden kielen sille, miten puhun Jumalasta”

Herätysliike ei ollut lapsuudessa ja nuoruudessa Mari Leppäsen koko maailma. Hän kasvoi Helsingissä, jossa liike oli marginaalissa, ei valta­kulttuuria kuten vaikkapa Pohjois-Pohjanmaalla. Vanhemmat olivat uskonnontutkijoita, jotka kasvattivat avaraan ajatteluun ja ystävät tulivat uskonnollisten piirien ulkopuolelta. Silti Leppänen joutui pohtimaan pappiskutsumustaan myös suhteessa liikkeeseen.

”Mietin, yritänkö vain muuttaa konservatiivista herätysliikettä ja toimia naisten aseman parantamiseksi. Se on minulle tärkeää, mutta pappeudessa ei ole kyse siitä, vaan jostain syvemmästä. Minun kannaltani se tarkoitti sitä, että jouduin rakentamaan hengellistä identiteettiäni uudelleen, kun aikuistuin lapsuuteni uskonnollisuudesta”, Leppänen kertoo.

”Se oli vaativaa, mutta myös kasvattavaa aikaa. Jouduin opettelemaan kokonaan uuden kielen sille, miten puhun Jumalasta. Ratkaisun tehtyäni oloni oli kuitenkin levollinen, enkä koskaan kyseenalaistanut sitä.”

Turun piispa Mari Leppänen

Ehdokkuus piispanvaalissa tarkoitti Leppäselle suostumista johonkin tuntemattomaan, vaikka tehtävä olikin hänelle tuttu aiemmasta työstä piispan erityisavustajana ja hiippakunta­dekaanina. ­ © Suvi Elo

Korona ei ole kohdellut ihmisiä tasa-arvoisesti

Koronapandemian vuoksi viranhoito ei alkanut Mari Leppäsen kohdalla aivan tavalliseen tapaan. Yleensä tuomiokirkko on vihkimisseremonian aikana ääriään myöten täynnä seurakuntalaisia ja ulkomaisia piispoja.

Nyt paikalla oli vain kourallinen ihmisiä: vihkimisen suorittanut arkkipiispa Tapio Luoma ja naapurihiippakuntien piispat Kaisamari Hintikka, Simo Peura ja Matti Repo sekä valtion edustajana kulttuuriministeri Annika Saarikko ja Turun kaupunginjohtaja Minna Arve. Kirkon juristi, muutama suntio ja kanttori, muusikoita ja Leppäsen oma perhe.

Saarnankin tuore piispa piti tyhjälle kirkkosalille.

”Kun vihkimisseremonian jälkeen avasin puhelimen, tajusin, kuinka ihmiset olivat todella eläneet hetkessä mukana. Lähetystä katsottiin televisiosta ja netistä paljon. Sosiaaliseen mediaan ja puhelimeeni tulvi viestejä. Olen saanut ihmisiltä myös pitkiä kirjeitä, joissa he jakavat omaa hengellistä matkakertomustaan kanssani ja onnittelevat.”

Nyt kun koronapandemiaa on eletty vuosi, uutta piispaa huolettaa etenkin se, että emme vielä edes tiedä, mikä kaikki tulee vaatimaan korjaamista. Selvää on kuitenkin, että korona ei ole kohdellut ihmisiä tasa-arvoisesti.

”Kaikille koti ei ole turvallinen paikka olla ja tehdä töitä. Toiset ovat kohdanneet sairautta, kuolemaa ja hätää. Esimerkiksi kirkon ruoka-avussa on näkynyt se, että ihmiset, jotka ennen elivät taloudellisesti vakaata elämää, ovat menettäneet työnsä ja joutuneet avun varaan. Korona on tehnyt elämän haurauden ja riippuvaisuutemme toisista ihmisistä näkyväksi.”

Voimia omista arkirutiineista

Mari Leppänen on lukenut viime aikoina isoäitinsä kirjeenvaihtoa sadan vuoden takaa, kun tuberkuloosi riehui Suomessa, ja tajunnut, kuinka paljon samaa näissä vaikeissa ajoissa oikeastaan onkaan. Myös sen epidemian aikana jouduttiin välttämään koskettamista ja fyysistä läheisyyttä, koska tauti tarttui pisaroista.

”On todella riipaisevaa, kun isoäidin pikkuveli kirjoittaa, että ottakaa minut kotiin. Ei se ollut mahdollista. Niin isoäitini pikkuveli kuin äitikin kuolivat tuberkuloosiin. Se oli hirveää aikaa, mutta se antaa myös suhteellisuudentajua. Siitäkin ajasta selvittiin. Selviämme myös koronasta, mutta se vaatii tuskan ja hädän jakamista toisten kanssa tavalla tai toisella.”

”Hyvän elämän tulee olla hyvää ja kohtuullista myös luonnon näkökulmasta.”

Tavanomaiset kasvokkaiset kohtaamiset ovat vähissä Leppäsenkin arjessa, kun piispan vierailut seurakunnissa ovat tauolla ja suuri osa työstä tehdään etänä. Voimia hän saa arkeensa muutamista henkilökohtaisista rutiineista: joka aamuisesta lasillisesta tyrnimehua, päivittäisestä saunomisesta ja uimisesta kotijärven avannossa sekä pysähtymisestä kulloisenkin tehtävän tai satunnaisen kohtaamisen äärelle.

”Olemme joutuneet koronapandemian aikana todella miettimään kysymyksiä siitä, mikä on hyvää elämää. Toivon, että kun tämä on ohi, muistaisimme sen, että loputon talouskasvu ei tee meitä onnellisiksi. Hyvän elämän tulee olla hyvää ja kohtuullista myös luonnon näkökulmasta”, Leppänen pohtii.

”Ehkä ymmärrämme myös paremmin sen, kuinka riippuvaisia olemme toisesta ihmisestä. Hyvä elämä toteutuu suhteessa toisiin.”

Lue myös: Mari Leppänen on ensimmäinen nainen Turun arkkihiippakunnan piispana – Näihin asioihin uusi piispa haluaa vaikuttaa

X