Juha Itkonen kulttuurivihamielisyydestä: ”Kulttuurin kohtelu paljasti arvoja, joita en uskonut näkeväni”

Jaa artikkeli
Juha Itkonen
Kirjailija Juha Itkonen © Vesa Tyni
Kirjailija Juha Itkonen pohtii Taideneuvoston puheenjohtajana, jääkö kulttuurialalle pandemia-ajasta pysyvä haava. Entä millainen on suomalaisen kirjallisuuden nykykuva ja tulevaisuus?

Turun Kirjamessuilla lokakuun alussa oli kuhinaa, jota on kaivattu: esityksiä, puheenvuoroja, kohtaamisia, halauksia, aitoa vuorovaikutusta. Vain maskit ja käsidesit muistuttivat kulttuuritapahtumat 1,5 vuotta halvaannuttaneista koronarajoituksista.

Juha Itkonen oli messuilla puhumassa uusimmasta romaanistaan Kaikki oli heidän (Otava)­. Itkonen on kirjailija, kolumnisti, entinen toimittaja ja Minun musiikkini -ohjelman tekijä, mutta yhteiskunnallinen keskustelija hänestä tuli tavalla, jota hän ei osannut odottaa.

Itkonen, 46, aloitti Taideneuvoston puheenjohtajana vuonna 2019. Neuvostolla ei ole päätösvaltaa siihen, mitkä ovat kulttuuriavustusten määrät tai miten ne jakaantuvat, vaan se on nimensä mukaisesti neuvoa-antava elin Opetusministeriön ja Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) suuntaan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun pandemia iski maaliskuussa 2020. Mitä pidemmälle kulttuuriin kohdistuvat rajoitukset ja toimintakiellot venyivät, sitä tärkeämmäksi kirjailijana tunnettu Juha Itkonen koki julkisen roolinsa koko kentän puolestapuhujana.

”Alkusokissa keväällä 2020 rajoitustoimet hyväksyttiin laajasti, ja silloin oli myös aito samassa veneessä olon tuntu. Yksi käännekohta sille oli viime vuoden marraskuu. Silloin varotoimin ja rajoituksin jotenkin pyörinyt kulttuurin esitystoiminta käytännössä kiellettiin täysin, mitään ikkunaa tulevaisuuteen ei ollut ja alan tekijöiden tilanne muuttui yhä epätoivoisemmaksi.”

Kulttuurialalla usko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen on horjunut

Nyt kulttuuri- ja muita tapahtumia koskevat rajoitukset on purettu, mutta se tehtiin viimeisenä Euroopassa. Juha Itkonen tokaisee, ettei olisi ikinä uskonut, että vääntöä asiasta piti käydä vielä, kun valtaosa suomalaisista on rokotettu kahteenkin kertaan.

”Kulttuurialalla usko koko yhteiskunnan toimivuuteen ja oikeudenmukaisuuteen on horjunut. Se ei unohdu ihan heti. Omasta puolestani voin sanoa, että kulttuurin kohtelu paljasti arvoja ja toimintamalleja, joita en olisi uskonut näkeväni.”

Itkosen mukaan suoranainen kulttuurivihamielisyys näkyi sekä päättäjien että osan kansalaisista sanoissa ja teoissa.

”On vaikea sanoa, kuinka laajaa se on, koska kulttuuriin välinpitämättömästi suh­tautuvia ja sitä aidosti arvostavia löytyy myös suomalaisista paljon”, Itkonen sanoo.

”Menisit oikeisiin töihin”

Juha Itkonen korostaa, ettei halua väittää pandemiaa hoidetun kokonaisuutena Suomessa huonosti. Jatkuvasti vaihtuvien rajoituskriteerien, poliittisten motiivien ja hallituksen sekä viranomaisten kiistelyn viidakossa kansalaiselle tuli kuitenkin kafkamainen olo.

”Tilanne, jossa kukaan ei ota vastuuta epämukavista päätöksistä, on omiaan luomaan epäluottamusta koko oikeusvaltioon. Sellaisesta on harvemmin seurannut mitään hyvää”, Itkonen huomauttaa.

Niin kulttuuri- kuin esimerkiksi ravintola-alan ihmiset ovat sanoittaneet vahvan kokemuksen leimaamisesta: teidän työnne on paitsi turhaa myös saastaista, inhottavaa ja vaarallista.

Tällaista viestiä annetaan yleensä aivan muissa yhteiskunnissa kuin demokratioissa, mutta taiteilijoille heitetty ”menisit oikeisiin töihin” on tuttu lause normiaikoinakin. Erona on, että nyt siitä tuli yleisesti hyväksytty.

”Se, minkä hallituksen koronarajoitukset ja -politiikka paljastivat, on millaista työ- ja muuta elämää yhteiskunnassa todella arvostetaan: työntekijä–palkansaaja-mallilla tehtyä vakituista työtä raskaassa teollisuudessa tai valtion viroissa. Eikä siinä mitään, mutta kun malli ei ole ollut vuosikymmeniin kaikkien tai edes enemmistön todellisuutta”, Itkonen sanoo.

Toisen asemaan vaikea asettua

Kaikki oli heidän valmistui koronasulkuaikana. Siinä nelikymppinen freelance-teatteriohjaaja Ilmari Pohjalainen joutuu kohtaamaan törmäykset sekä leskeksi jääneen isänsä, oman perheensä, työelämänsä ja sukupuoli- ja sukupolviroolien kanssa – eli jää tavallaan kahden ikäpolven ongel­mien väliin.

Aihe oli muhinut Itkosen mielessä jo pidempään, mutta kirjoitusaikana kysymys kulttuurin arvostuksesta ja asenneilmastosta korostui. Ilmarin pienyrittäjäisä Markku kuuluu juuri siihen ihmistyyppiin, jonka mielestä taiteilijan ammatti ei ole oikea työ, ja yhteys aikuiseen poikaan on samalla jos ei katkennut niin vaikeutunut.

”Ihmisten – myös minun – on vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan. Sen, ettei itse ole vaikeuksissa tai koe tarvitsevansa jotain asiaa, ei silti pitäisi oikeuttaa johtopäätökseen, ettei muista tarvitse välittää tai että kyseiset asiat voi hyvin kieltää. Perustarvevaltiossa ei ehkä tarvittaisi kuin terveydenhuoltoa, poliisia ja puolustusvoimia, mutta demokraattinen sivistysyhteiskunta ei toimi niin”, Juha Itkonen kommentoi.

Oma tarina kiinnostaa

Kirjallisuudessa autofiktio eli tarinan muotoon puettu omaelämäkerrallinen teksti on yleistynyt, jopa siinä määrin että sen pelätään vievän tilaa muilta kirjallisuuden muodoilta.

Juha Itkosen mukaan ajassa on piirteitä, jotka ovat jo pidempään suosineet autofiktiivisiä kirjoja. Oma tarina on käsite, joka on suosittu niin kulttuurin, sosiaalisen ja muun median kuin mainonnan ja yrityselämän piirissä.

”Omaa elämää jaetaan auliisti somekanavien lisäksi esimerkiksi television reality-formaateissa. Autofiktio sopii jatkuvasti yleistyvään äänikirjaan eli kuunneltavaksi tekijän itsensä tai jonkun muun lukemana.”

Kaikki oli heidän käsittelee Juha Itkoselle tuttuja teemoja – teatteria, perhe-elämää, keskiluokan kriisejä, lasten kasvamista, sukupuolten ja -polvien valta-asetelmia – mutta hänen mukaansa kyse ei ole autofiktiosta.

”Tietysti teemat resonoivat omaankin elämään, mutta näin kirjailijat ovat aina toimineet: ottaneet aiheita läheltä, kaukaa ja siltä väliltä.”

Romaani päättyy dystooppiseen tulevaisuudenkuvaan, jossa tarinan 15-vuotias poika Vilho on samanikäinen kuin isä Ilmari sen alussa, 45-vuotias. Siinä vaiheessa monet asiat ovat historiaa, muun muassa nykymuotoinen kirjallisuus.

Kirja on ihmis- ja ajankuvauksessaan tarkkanäköinen häijyyteen asti, paikoin mustanpuhuvasti hauska, mutta silti Itkosen skaalalla ehkä hänen synkimpänsä.

Kenen kulttuuri?

Kuka saa esittää ketä teatterissa tai kameroiden edessä, millainen kulttuurinen lainaaminen on suotavaa, kenellä on oikeus kirjoittaa mistäkin… Isompia ja pienempiä kulttuurisotia on käyty kautta aikojen, mutta 2020-luvulla kysymykset tasa-arvosta, loukkaavuudesta ja niin sanotusta kulttuurisesta omimisesta ovat nousseet etualalle, myös kirjallisuudessa.

Onko asetelma ongelmallinen, kun kirjallisuuden perusta on nimenomaan mielikuvitus, kyky astua toisiin maailmoihin ja toisten ihmisten nahkoihin?

”Ymmärrän keskustelun tarpeen ja hyvät aikomukset. Mielestäni ollaan silti väistämättä kaltevalla pinnalla, jos kirjallisuutta lähestytään kulttuurisen omimisen kautta. Siinä ymmärretään lähtökohtaisesti fiktion käsite väärin. Minusta fiktion suuri mahdollisuus on nimenomaan eläytyä itsestä poikkeavan ihmisen asemaan. Koen ongelmallisena, että tätä yritetään rajata”, Juha Itkonen vastaa.

Kirjailija huomauttaa, että kirjallisuuden ja ylipäätään taiteen moniäänistyminen on ehdottomasti hyvä asia, mutta sen ei tulisi tapahtua vaientamisen, oikeaoppisuuden vaatimuksen ja ahtaiden reunaehtojen kautta. Kyse on myös vallankäytöstä ja valtataistelusta: kenen ääni kuuluu, millainen keskustelu on sallittua ja millaiset teokset sekä tekijät ovat ”oikeanlaisia”.

”Tämäkään ei ole uusi asia kulttuurikeskustelussa, mutta valta-aspektia ei ainakaan kannattaisi kieltää”, Itkonen hymähtää.

”Lukutaito on heikentynyt etenkin pitkien tekstien osalta”

Itkosen kiitetty esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä(2003) käsitteli mormoniyhteisöä, johon tekijällä ei ollut mitään kontaktia. Negatiivista palautetta ei tullut, mutta Itkonen sanoo, että jos hän kirjoittaisi romaanin nyt, hän saattaisi olla tutkimus- ja taustatyömielessä ennakkoon yhteydessä kyseisen uskonnon edustajiin.

”Tästä on kuitenkin aika pitkä matka siihen, että mieskirjailija ei saisi kirjoittaa naishahmojen elämästä, koska ei ymmärrä sitä – eikä toisaalta kannattaisi kirjoittaa mieshahmoistakaan, koska heistä on kuulemma kirjoitettu kaikki”, hän heittää.

Nuorten ja etenkin poikien vähentynyt lukuinto ja kirjallisuuden kuihtuminen on ollut tapetilla vuosikymmenet. Messuhulinoissa on helppo uskoa, ettei syytä huoleen ole, ja ääni- ja sähkökirjat tavoittavat uuttakin yleisöä.

”Tuomiopäiväpuheet ovat ehkä liioiteltuja, mutta pisa- ja muut tutkimukset osoittavat kiistatta, että lukutaito on heikentynyt etenkin pitkien tekstien osalta. Se on huolestuttavaa, koska jos ei ymmärrä lukemaansa, ei pärjää median, viranomaispäätösten, työnhaun ja lainsäädäntötekstien kanssa. Silloin altistuu helpommin myös kaikenlaisille vaikutusyrityksille ja väärän tiedon levittämiselle”, Itkonen sanoo.

”Lue enemmän, luulet vähemmän” on pätevä lause myös 2020-luvulla.

”Kulttuurin kohtelu pandemia-aikana paljasti arvoja ja asenteita, joita en olisi uskonut näkeväni. Se osoitti myös, kuinka suomalainen työelämä ja sosiaaliturva on yhä rakennettu menneiden mallien ja yhden todellisuuden mukaan”, Juha Itkonen sanoo.

Lue myös: Poikien ja tyttöjen lukutaidossa on selvä ero, mutta öyhösovinistit ja feministit vaikeuttavat ongelmasta keskustelua, kirjailija Juha Itkonen sanoo

X