Näyttelijä Kati Outinen koki teininä syvää erillisyyttä – Runous antoi kokemukselle sanat: ”Minun ei tarvinnut olla niiden ajatusten kanssa yksin”
Tuntuu, että nettikirjoittelun aikakaudella ihmiset eivät käsitä sanojen voimaa, sanoo Kajaanin Runoviikon taiteellinen johtaja, näyttelijä Kati Outinen.
Mikään ei kehity ja mene eteenpäin, ellei joku tee ensin jotain tosi outoa, Kati Outinen sanoo.
Enää kouluissa ei runoutta juuri opiskella. Runous ei muutenkaan ole niin näkyvää kuin esimerkiksi vuonna 1976, jolloin vietettiin ensimmäistä Kajaanin Runoviikkoa. Lähes 50 vuotta myöhemmin, Kajaaniin tullaan edelleen nauttimaan runoudesta ympäri Suomen.
”Minulla on sellainen olo, että runo on nousemassa. Meillä oli viime vuonna esitykset loppuunmyyty, sisälsivät ne mitä tahansa. Luulen, että runouden harrastajat ovat hyvin avarakatseisia”, Tapahtuman taiteellinen johtaja, näyttelijä Kati Outinen sanoo.
Hän näkee, että runouden yleisö on kasvanut pääasiassa esitystaiteeksi laskettavan lavarunouden, yleisölle avoimien open mic -tilaisuuksien, sekä rap-musiikin avulla. Niillä on yleisönsä, jotka eivät välttämättä ole perinteisiä runouden harrastajia.
”Enää ei tarvitse julkaista kovakantista kirjaa päästäkseen välittämään runoa. En ole huolissani runoudesta, mutta runoilijoiden toimeentulosta kyllä.”
Nuoret runoilijat tekivät vaikutuksen
Jo lapsena Kati Outinen oli suuri runouden ystävä. Hän kopioi kirjastosta lainaamiensa runokirjojen tekstejä omaan vihkoonsa ja kirjoitti runoja itsekin. Läheisimmät hänelle olivat Edith Södergran ja Eeva-Liisa Manner.
”Teini-iän kuohunnassa minulle olivat tärkeitä runot, joissa Södergran käsittelee ulkopuolisuutta ja yksinjäämistä. Hän sanoitti kokemiani tunteita siitä, kuinka elämän pitäisi olla siinä iässä ihanaa, vaikka se on kamalaa. Minun ei tarvinnut olla niiden ajatusten kanssa yksin.”
Runous kuitenkin jäi Outisen elämästä vuosikymmeniksi. Pesti Kajaanissa palautti runon äärelle. Hänestä tuli taiteellinen johtaja vuonna 2019, jolloin alkoi vuosikymmenien kurominen umpeen. Outinen tunnisti klassikot, mutta alkoi lukea aktiivisesti nykyrunoutta. Hän havaitsi sen olevan viriiliä ja monitahoista.
Suuren vaikutuksen Outiseen ovat viime aikoina tehneet sellaiset nuoremman polven runoilijat kuin Stina Saari, Elsa Tölli, Niko Hallikainen, Aura Nurmi ja ruotsalainen, August-palkittu Linnea Axelsson.
”Aamurutiineihini kuuluu, että luen noin vartin ruonoja. Joskus vartti saattaa mennä säeparin lukemiseen, ja voin miettiä sitä koko loppupäivän. Esimerkiksi Stina Saari kirjoitti Onninnossa: ’Harvoin puhutaan siitä, että miellyttäminen on pelkoreaktio. Konteksti vaihtelee.’ Eikö ole aika hurja?” Kati Outinen kysyy.
© Tommi Tuomi
Runokirjasta on tullut harvinaisuus
Runoviikon ohjelmisto syntyy pikkuhiljaa ja sattumalta. Kati Outinen käy katsomassa esityksiä ja lainaa kirjastosta sattumanvaraisesti itselleen tuntemattomia kirjoja. Tämän vuoden Suven runoilijan, Tomi Kontion, hän löysi lukemalla lapsenlapselleen. Outinen piti lastenkirjan humaanista maailmankuvasta, ja muisti Kontion olevan myös runoilija.
”Rupesin systemaattisesti lukemaan hänen tuotantoaan. On monta runoilijaa, joilta luen läpi koko tuotannon. Pyrin lukemaan myös uusien kirjailijoiden esikoisteokset, jos ne tulevat tietooni. Runokirjasta on tullut harvinaisuus, koska painokset ovat nykyään niin pieniä. Ei runous leiville lyö.”
Outiselle myös tarjotaan ohjelmaa. Lähes vuosittain tarjotaan esitystä, joka pohjautuu Mannerin tuotantoon.
”Mielestäni nykyään on myös enemmän runoilijoita, jotka suostuvat lukemaan runojaan yleisöille.”
Kajaanissa rakastetaan myös esimerkiksi Kaj Chydeniusta. Edesmenneen muusikon konsertit myivät aina ensimmäisenä loppuun. Tänä vuonna Kajaanissa kuullaan säveltäjän kappaleista koostuva konsertti.
Sanalla on valtava paino
Runoviikon teema muodostuu itsestään, etukäteen Outinen ei sitä mieti. Katsojat nivovat aihioita yhteen, mutta myös ikuisuusaiheet rakkaudesta ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta ovat monesti esillä.
Outinen kertoo, että tunnelma Kajaanin Runoviikolla on innostunut. Yleisö on kiinnostunutta ja uteliasta. Runon äärelle saapuvat ovat runouden suhteen intohimoisia mutta eivät ryppyotsaisia.
Runoudessa yhdellä sanalla on valtava paino. Samaa ei voi sanoa yhteiskunnallisesta keskustelusta ja nettikirjoittelusta, jossa sanat ovat tuntuneet menettäneen osin merkityksensä.
”Sanomisia perustellaan sillä, että ’läpällä heitin, tyhmät otitte tosissanne’. Ei ole tyhmää ottaa tosissaan sitä, mitä on kirjoitettu ja julkaistu. ’Läpällä heitin’ ei päde enää. Ennen hyväksyttävä konsti päästä vastuunkantamisesta pois oli syyttää känniä”, Kati Outinen sanoo.
Sanojen voima on tullut konkreettisesti esiin viime aikoina. Ennen pystyi lohduttautumaan sillä, että sanomalehdet olivat seuraavana päivänä kalankääreinä torilla. Tänä päivänä kirjoitukset eivät niin vain katoa.
”Nettikirjoittelun aikakaudella tuntuu, etteivät ihmiset käsitä sanojen voimaa. Läpällä heitetään esimerkiksi sellaista, että ’haluan kuristaa naisen’. Se ei ole kaikille läppä, eikä se synny tyhjästä. Sananvapaudesta iso osa on sananvastuuta, ymmärrys siitä mitä kirjoittaa. Seuraukset voivat olla yllättäviä.”
Koko ajan ei voi vartioida, mitä suusta tulee ulos
Kati Outinen ei myöskään ymmärrä väitettä, ettei mitään saisi enää sanoa. Hän huomauttaa, että silloin yleensä sanomisen tapa on väärä. Myös henkilö, joka sanoo, voi olla väärä: oma asema tulisi ottaa huomioon.
Sen hän oppi toimiessaan Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina. Vanhempi kollega oli kysynyt, että ymmärtäähän Outinen, että kaikki hänen sanomansa saatetaan nyt ottaa tosissaan. Älä läpällä heitä.
”Tietysti olen heittänyt läpällä kaikkea, kuten tilanteessa noussutta huumoria. Jos joku opiskelija olisi kirjoittanut muistiinpanoihinsa jonkun lauseen ilman kontekstia, joka koostuu tilanteesta, ihmisistä, vuorokauden ajasta, käsiteltävästä tekstistä tai aihepiiristä, niin o-ou.”
Spontaaniutta ja keskustelun poukkoilua rakastava Outinen kuitenkin lisää, ettei koko ajan voi vartioida sitä, mitä suusta tulee ulos. Hänen mielestään olisi ahdistavaa, jos omia sanoja täytyisi vahtia jatkuvasti. Silloin eläisimme itsesensuurissa.
Jonkun pitää tehdä jotain tosi outoa
Sanojen voima iski myös silloin, kun Outinen etsi vanhempiensa kuolinilmoitukseen muistovärssyä.
Hän havahtui keskusteluun, joka vastikään käytiin runoilijan kreditoinnista. Keskustelu liittyi siihen, miksi sitaatin oheen täytyy kirjoittaa myös henkilön nimi, kenen sitaatti on kyseessä.
”Miksi ei käyty keskustelua siitä, että miksi jotkut yrittävät saada omiin nimiinsä runoilijan sanoittamat tunteet?”
Outisen mielestä runoutta ja sanataidetta tarvitaan herättämään tunteita, sanoittamaan epäselvää ja kommunikoimaan. Kun runon äärellä ollaan, kyse on aina vuorovaikutuksesta kirjailijan ja lukijan, tai runon ja yleisön välillä.
Runous ei ole esitettynä välttämättä parempaa, Outinen sanoo, mutta siitä saattaa syntyä uusia ajatuksia. Hän suosittelee runouden äärelle kokoontumista ja kannustaa kokeilemaan uutta.
Festivaalit ovat myös Outiselle tapa tutustua aiemmin tuntemattomiin tekijöihin ja teoksiin.
Joskus toki voi käydä niin, että taidekokemus ei uppoa. Kaikesta ei voi pitää, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Sellaisenkin taiteen suvaitseminen on kuitenkin tärkeää.
Hän nostaa esimerkiksi Runoviikolla kuulemansa kommentin eräästä esityksestä. Outinen kutsuu sitä pahimmaksi kommentiksi, jonka on Kajaanissa kuullut.
”Hän sanoi: ’oli se aika erikoinen. Ja pitäähän tietysti tuollaistakin olla’. Sehän on parasta, mitä voi sanoa taideteoksesta, joka ei itseä puhutellut, mutta jonka on valmis hyväksymään. Alku on aina vaikea siellä, missä uutta luodaan.”
Mikään ei kehity ja mene eteenpäin, ellei joku tee ensin jotain tosi outoa, Kati Outinen sanoo.
Lue myös: Näyttelijä Kati Outinen Kotiliedessä: “Olen varma, että sairastun Alzheimeriin”