Kirjailija Eeva Kilpi muistuttaa, että kaipuun voi jättää perinnöksi: ”Elämässä oppii siihen, että kaikesta joutuu luopumaan – Siihen täytyy olla valmis”

Miten sinusta tuli kirjailija? Onko kirjoittaminen työtä, iloa vai välttämättömyys?

Se on jotain aivan vaistomaista toimintaa. Meillä oli kotona tapana kirjoittaa joululahjoihin runoja. Muistan vieläkin niitä ulkoa.

Meillä myös luettiin paljon. Isä luki pehmeäkantisia villin lännen rompsuja, sellaisia kuin Yksinäisen tähden harhailija. Luin ne sitten isän jälkeen. Tuohon aikaan kirjallisuus oli minulle ihan vain lukemisen iloa.

Sota-aikana runous tuli elämääni rukousten muodossa. Koin ne hyvin henkilökohtaisesti.

Kun olin naimisissa runoilija Mikko Kilven kanssa, tarttui runoilun tarve minuunkin. Se kehittyi ikään kuin ajan kuluessa, eikä ollut mikään selkeä valinta.

Olet kirjoittanut rohkeasti evakkokokemuksista, luonnonsuojelusta ja naisen seksuaalisuudesta. Mistä rohkeutesi on syntynyt?

Olen kokenut, että ilmaisun väylät on raivattava itse. Esimerkiksi luonnonsuojelurunoissa ja rukouksissa olen laittanut paperille kaikkein henkilökohtaisimmat tuntoni ja ajatukseni.

Ehkä olen ajatellut, että kirjoitettuna ajatukset säilyisivät, enkä itse unohtaisi niitä. Olen kirjoittanut runoni ja aforismini ennen kaikkea itselleni, en yleisölle.

Ajatukset syntyvät usein vasta unen ja valveen rajamailla. Silloin tulee mieleen paljon sellaista, jonka haluaisi muistaa vielä huomennakin.

Olen jo miettinyt, että mitähän kustantajani mahtaa tehdä kuolemani jälkeen, kun minulta jää hirvittävä määrä lappusia ja lippusia täynnä kuolemattomia ajatuksia!

Olet saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, ja Sininen muistikirja paljastaa, että sinulle on ehdotettu Nobeliakin. Oletko saanut mielestäsi tarpeeksi tunnustusta?

En ole koskaan ajatellut, onko tunnustusta tullut tarpeeksi. Mutta sitä olen kyllä pohtinut, että karjalaiset olisivat voineet tiedostaa olemassaoloni.

Olen kumminkin niin kovin karjalainen. Ehkä he arkailevat jollakin tavalla? Ehkä karjalaisuuden kokemukset ovat kaikilla niin erilaisia ja jokaisen tekemät retket niin yksilöllisiä?

Kumpi on ollut kirjallisen urasi kannalta tärkeämpi, Karjalassa eläminen vai Karjalasta lähteminen?

Niitä ei voi erottaa. Ne ovat kuin yhteen solmittu köysi kurkkuni ja ajatteluni ympärillä. Ne ovat kuristava ote elämässäni, kaikessa.

Vaihe, jolloin piti sensuroida itseään, oli aivan vihoviimeinen. Olen iloinnut siitä, että Karjala-muistelut ovat tulleet viime vuosina rohkeammiksi. Niinä oikein varovaisina vuosina teki välillä mieli oikein reväyttää.

Nyt ne tunnot ilmaistaan leppeämmin. Että meidän kohdalla nyt vain kävi tällaista. Ajatus Karjalan palautuksesta elää ihmisten sieluissa, vaikkei sitä toitoteta joka päivä.
Nykyisin karjalaiset pääsevät käymään kotiseuduillaan, olen itsekin käynyt siellä kerran.

Enää ei ole tuttuja naapuritaloja, eikä tuttuja koulutovereita. Niin paljon on muuttunut, ja koskeehan se kovasti. Enää en sinne lähtisi, sillä en jaksa sellaista surun taakkaa.

Eeva Kilpi miettii, mikseivät lukijat enää kirjoita hänelle. ”Ehkä ihmiset ilmaisevat itseään nykyisin netissä? Miulle se on ihan tuntematon maailma. Mie oon liian vanha paneutumaan siihen.” Marjo Tynkkynen / Otavamedia

Päiväkirjateoksissasi on rivien välissä paljon yksinäisyyttä ja kaipuuta, Sinisessä muistikirjassa käytetään usein ikävöinti-sanaa. Mikä on kaipuun ja ikävöinnin ero?

Kaipuu on yleismaailmallisempaa, ja jollakin lailla kirjallista, pilviä hipovaa. Ikävöinti on konkreettisempi tunnetila.

Ikävöinti kohdistuu ihmisiin; rakastettuihin ja läheisiin. Se on kuin tarttuisi ihmisen jäseniin kiinni ja kutsuisi heitä luokseen.

Ikävöinnissä on kaikenlaisia vivahteita, ja rakastetun ikävöinti on vielä tietysti asia erikseen. Ikävöinti on tarvetta olla lähellä, ja kosketella ja halailla.

Kaipuuseen kuuluu myös menetys ja etäisyys. Ja jos ajatellaan Karjalaa, niin herranen aika: kaipuun voi jättää myös perinnöksi lapsilleen. Se voi kulkea suvussa. Ja sitten kun tavataan, tulee siitä yhdessä jättimäinen kaipauksen tunne. Sellainen kaipuu voi olla osa identiteettiä.

Teoksessasi Kuolinsiivous (2012) kirjoitat ”Mitä kauemmin elää, sitä vähemmän ymmärtää elämästä”. Kertoisitko tästä enemmän?

Jossain vaiheessa elämää luulee, että tätä se elämä on. Mutta elämä muuttuukin alituiseen. Tulee uusia vivahteita, uusia pettymyksiä, mieltymyksiä, kiintymyksiä ja havaintoja.

Tämän huomaa hyvin kirjoittaessa. Tai ainakin pitäisi huomata, jotta syntyisi jotakin uutta ja raikasta.

Vuonna 1993 sanoit lehtijutussa, että ”elämän tarkoitus on päästä kotiin.” Oletko yhä samaa mieltä?

Ihminen etsii kotiaan, tavalla tai toisella. Ainakin evakon kohtalo on etsiä pesäänsä ja kotiaan, sitä lapsuuden tuttuutta koko elämänsä. Haluaisin kyllä tietää, onko se kaikkien kohtalo. Vai onko se vain tietty luonteen ominaisuus?

Itsekin olen kokenut kotiinpaluun riemun, kun pääsimme hetkellisesti takaisin Hiitolaan. Koti oli muuttunut ja kärsinyt sodassa, mutta muistan sen jälleenlöytämisen tunteen.

Sitten jouduimme taas lähtemään.

Jos tästä kaikesta vetäisin jotakin yhteen, niin ehkä elämässä löytää jotakin, siihen palaa, siitä täytyy luopua ja sen jälkeen kaikki on muuttunut. Aivan kuin vanhetessakin kaikki muuttuu. Ehkä takerrumme liikaakin jopa uskonnollisiin käsityksiin, että kun löydämme jotakin, on se meillä iankaikkisesti.

Elämässä oppii siihen, että kaikesta joutuu luopumaan. Siihen täytyy olla valmis. En tiedä, voiko sellaista valmiutta koskaan löytää, mutta sitä opettelee ja sitä etsii.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/19.