Lapsuuden malli vaikuttaa – Juha Itkonen kasvattaa lapsiaan osin samoin kuin isänsä häntä 70-luvulla: ”Tunnistan saman tyyppistä vaativuutta”
Juha Itkonen on aina viihtynyt lastensa seurassa. Vanhemmuus on silti hänestä niin vaikea tehtävä, että jokainen epäonnistuu siinä väistämättä. Rakkaus on silti tärkeintä, ja sitä lasten ja vanhempien välillä aina on.
Juha Itkonen myöntää tykkäävänsä tosi paljon leikkimisestä, ja tästä on hyötyä ja iloa lasten kanssa. © Tommi Tuomi
Kirjailija Juha Itkonen on leikkimisen veteraani. Hän on käynyt toistakymmentä vuotta leikkipuistoissa, sillä perheeseen syntyi neljä lasta viiden ja seitsemän vuoden ikäeroilla. Nuorena isänä hän tosin koki puistot joskus ahdistavana ympäristönä, jossa kaikki tuntuivat vetävän vanhemmuuden roolia.
”Nautin alusta alkaen poikani seurasta ja minun oli helppo olla hänen kanssaan. Kuitenkin isän rooli oli silloin uusi ja siihen asettuminen tuotti välillä vaikeuksia.”
Juha Itkonen luuli leikkipuistojen kuuluvan vanhemmuuden pakollisiin kuvioihin, sillä lapsihan tarvitsee ikäistensä seuraa. Myöhemmin hän oppi, ettei mitään pakollista ole. Jokainen saa toteuttaa itseään vanhempana omien toiveidensa mukaan.
Itkonen kuvaa tulleensa lapsi lapselta itsevarmemmaksi, kun kokemuksen myötä löytyi itselle luonteva tapa olla isä. Vaikka kokemus esikoisvauvasta oli euforisen onnellinen, aloittelijan isyys tuntui välillä kuin huonosti istuvalta puvulta.
Isyys on kuin onepiece-haalari
Nyt on toisin. Kirjassaan Teoriani perheestä (Gummerus) hän kertoo isyyden asettuvan ylleen kuin kotoisan pehmeä onepiece-haalari, jollaista hän ei kyllä käytä. Isän rooli on hänelle nykyään ensisijainen identiteetti.
”Isyydessä hienointa on minusta se, miten lasten kanssa oleminen avartaa omaa ajattelua. Lapset näkevät kaikki asiat niin toisin kuin aikuinen. Lapset myös muuttuvat koko ajan, kasvu on niin niin nopeaa.”
Juha Itkosen perheeseen syntyi lapsia isolla ikäerolla, joten hän on päässyt kokeilemaan pienen lapsen isyyttä eri ikäisenä ja erilaisessa elämäntilanteessa.
”Olen kokenut sen rikkautena. Äkkiseltään voisi kuvitella, että nelikymppisenä saadut kaksosvauvat valvottaisivat ja vanhentaisivat, mutta kokemukseni on päinvastainen. Tunsin nuortuvani.”
Perhemyrsky vesilasissa
Juha Itkonen alkoi nelisen vuotta sitten kiinnittää huomiota negatiiviseen sävyyn, jolla julkisessa keskustelussa puitiin lapsiperheitä. Tuntui, että jutun aiheiksi kelpasivat vain unen puute ja korvatulehduskierteet. Perhe-elämän kiistattomat onnelliset puolet nousivat harvoin esiin.
Hän halusi käsitellä julkisesti perhe-elämän mukavia puolia ja tekikin niin silloin tällöin ilman sen suurempia reaktioita. Pari vuotta sitten Itkonen puhui samoista asioista Helsingin Sanomien haastattelussa, ja siitä seurasikin pieni myrsky.
”Sain paljon kiitosta mutta myös kiukkua. Esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomat kokivat, että puhuessani perhe-elämän puolesta vähättelen muiden valintoja.”
Itkonen toteaa tämän olevan tavallista nykyajan somekeskustelua. Perhe-elämäpuheeseen sekoittuvat esimerkiksi sukupuoliroolit, naisen oikeus valita, yhteiskuntaluokat ja lapsiperheköyhyys. Keskustelu käy sekavaksi, kun puhutaan eri asioista.
”Halusin silloin ja haluan nytkin vain nostaa esiin syvää merkitystä, jonka lapset tuovat elämään useimpien vanhempien kokemuksen mukaan. Suren alhaista syntyvyyttä, ja maailman tulevaisuus ilman lapsia pelottaa.”
Lapsia syntyy entistä vähemmän, vaikka yhteiskunnan rakenteet perheen perustamiseen ovat paremmat kuin vaikka 1980-luvulla. Juha Itkonen arvelee filosofisella tasolla syyksi tulevaisuususkon katoamista.
”Viimeiset 5–10 vuotta on ollut päällä keskustelu, että maailma tuhoutuu eikä tänne kannata tehdä lapsia. Varsin yleisesti näkee maalattavan maisemaa, että tulevaisuutta ei ole ilmastokriisin takia.”
Koventuneet vaatimukset
Juha Itkosen perheeseen syntyivät kaksoset 2017. Pian ilmestyvä kirja lähti keskeltä omaa täyttä elämää. Hän päätti käsitellä sekä lapsuuden perhettään että nykyistä perhettään, ja vähän rinnastaakin niitä.
”Perhe-elämä oli erilaista 70-luvulla. Lasten ja vanhempien välinen kuilu oli suurempi kuin nyt. Lapset olivat enemmän omillaan, mikä ruokki oma-aloitteisuutta ja itsekseen pärjäämistä.”
Nykyään lapsia kuunnellaan enemmän, ja heidät otetaan tosissaan ja täysvaltaisina. Toinen iso muutos liittyy sukupuolirooleihin ja tasa-arvoon. Vielä 1970- ja 80-luvuilla oli oletusarvo, että työssäkäyvän naisen kuuluu silti hoitaa päävastuu perheessä.
”Tämä tuntuu epäreilulta sen sukupolven naisia kohtaan. Äitini oli aina kokopäivätöissä lukuun ottamatta lyhyitä äitiyslomia.”
Itkosen mukaan nykyajassa äitiydelle asetettavat vaatimukset ovat kuitenkin jopa kovempia kuin ne olivat 70-luvulla. Työssään kunnianhimoinen nainen joutuu kohtaamaan keskustelun, että pitäisikö hänen kuitenkin olla pitkään kotona, jotta lapset eivät kasvaisi kieroon.
”Tässä olemme menneet hiukan taaksepäin. Intensiivisen äitiyden ideaali on mielestäni merkittävä tasa-arvo-ongelma. Sitä ei ollut 70-luvulla, vaan silloin kohtuullinen riitti myös äitiydessä. Ei syyllistetty, kun lapsi vietiin hoitoon puolivuotiaana.”
Äitiysiässä olevilta naisilta ei voi vaatia kaikkea. Kun Itkosen perheen lapsiluku tuplaantui, enää ei pärjätty ilman apua.
”Kolme vuotta apunamme on ollut säännöllisesti ihminen, joka auttaa kotitöissä ja kaksosten hoidossa. Vaikka teen osani, ilman kotiapua vaimoni ei pystyisi tekemään vaativaa työtään.”
Isän jalanjäljissä
Ihmiset usein väittävät, että he eivät ota mallia lapsuuden perheestään. Mutta Itkosen mielestä tarkemmin katsoen lapsuuden malli kiistatta vaikuttaa. Hän itsekin on julistuksen tasolla usein väittänyt olevansa tosi erilainen kuin isänsä.
”Mutta tunnistan saman tyyppistä vaativuutta kuin isälläni oli minua kohtaan. Toisaalta myös kutittelen ja heittelen lapsia ilmaan samoin kuin isäni teki. Jotkut käyttämäni erikoiset sanat ovat häneltä perittyjä.”
Nuorempi Itkonen huomaa myös eläneensä pääpiirteittäin samanlaista kunnollista, eteenpäin pyrkivää elämää kuin isänsä. Hämeenlinnasta hän tosin lähti suureen maailmaan heti, kun se oli mahdollista.
”Olen pehmeämpi ja keskustelevampi lasten kanssa kuin oma isäni. Vaikka ei hänkään mikään mahdoton mörrikkä ollut. Miehen rooli oli silloin tiukempi, ja isä toimi sen puitteissa. Miehet jäivät myös paljosta paitsi.”
Juha Itkosen lapsuuden jälkeen yhteiskunta on mennyt yksilökeskeisempään suuntaan. Asiat nähdään oman minän kautta. Vaikka halusihan hänkin jo lapsena kirjailijaksi, ja saavuttikin unelmansa.
”Silti ajattelen, että ihminen löytää syvimmän merkityksen elämäänsä yhteydestä muihin ihmisiin. Perhe on yksi luontainen tapa siihen, vaikka ei tietenkään ainoa.”
Itkosen oma lapsuuden ja nuoruuden maailma oli levollisen rauhallinen. Silloin oli mahdollista pitkästyä, ja sen jälkeen syntyi uusia ideoita. Digitaalisessa maailmassa vain turtuu ja uupuu.
”Digitalisaatio on tuonut nopeutta, avoimuutta ja mahdollisuuden verkostoitua ihmisten kanssa. Mutta elämän selkeys, ennustettavuus, keskittymiskyky ja läsnäolo on osin menetetty.”
Kaksoset kaksinkertainen onni
Kaksosten syntymä ja sitä edeltäneet tapahtumat muuttivat Juha Itkosta, sillä vauvat syntyivät kolme kuukautta liian aikaisin, eikä alku ollut helppo. Se pisti elämän uusiksi sekä ajatusten tasolla että konkreettisesti.
”Minut valtasi erikoinen harha ajan pysähtymisestä. Tunsin itseni vahvemmaksi ja voimakkaammaksi kuin koskaan. Vasta nyt tuo harha alkaa vähitellen hälvetä.”
Yhteisiä vauvojen yösyöttöhetkiäkin hän kuvailee kirjassaan lähes romanttisiksi, aivan kuin he olisivat vaimon kanssa olleet deiteillä yöpuvuissa kotisohvalla.
Vauvojen vahvistuessa yksi vanhempi hoiti yösyötöt, jotta toinen sai nukkua. Näitäkin hetkiä Itkonen muistelee kirjassaan lämmöllä:
”Asettelin imetystyynyn lantioni ympärille. Nostin vauvat syliini niin että heidän ylävartalonsa lepäsivät tyynyn päällä ja varpaansa kutittelivat mahaani. Painoin kaukosäätimestä playta. Tartuin pulloihin. Työnsin tutit huulten väliin. Vauvani alkoivat imeä. Näin se sujui, yleensä hyvin, ja tunnustan saaneeni suurta tyydytystä näistä öisistä suoritteista.”
Juha Itkonen ei nuorena aktiivisesti ajatellut tulevansa joskus isäksi, mutta piti sitä silti jostain syystä itselleen itsestään selvänä elämäntapana. Hän myöntää aina kokeneensa jonkinlaista surua lasten kasvamisesta. Mutta 42-vuotiaana saadut kaksoset takaavat sen, että pieniä lapsia on perheessä vielä pitkään.
Hän leikittelee ajatuksella, että olisi hienoa aloittaa isän ura nykyisellä ymmärryksellä ja kokemuksella. Mutta sellaista mahdollisuutta ei ole, sillä vanhemmuus ja elämä on kuin suora lähetys ilman uusinnan mahdollisuutta.
Kirjassaan Itkonen kertoo hetkestä, jolloin kaksoset kiljuvat innoissaan kylpyammeissaan. Silloin hän pohti heidän autuasta tietämättömyyttään tulevaisuudesta. Palaa ja tulvii. Virukset leviävät. Mannerjää sulaa. Miksi toin nämä viattomat tällaiseen maailmaan?
Mutta sitten keski-ikäinen isä ajattelee Mauno Koiviston aikoinaan lausumia viisaita sanoja, joilla hän oli lohduttautunut jo kaksosten ennenaikaisuuden aiheuttamien huolieni keskellä.
”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”