Kirjailija Ville Hänniselle iski neljänkympin kriisi: ”Koen olevani toisessa murrosiässä, käyttäydyn toki vähän eri tavalla”

Kun tietokirjailija Ville Hänninen lähestyi 40. ikävuotta, hän ajatteli kuolemaa oikeastaan joka päivä. Hän opetteli silloin hyväksymään, että elämään kuuluu menettäminen.

Hän huomasi monen neli-viisikymppisen tekevän äkkikäännöksen: aloittavan uudelleen opinnot tai vaihtavan elämäntyyliään.

Mutta Ville ei vaihtanut alaa.

Opiskeluvuosistaan saakka hän oli ollut vapaa toimittaja ja kirjailija, tehnyt projekteja kiihtyvällä tahdilla. Viime vuonna julkaistiin hänen teoksensa kirjankansitaiteesta Kirjan kasvot, edellisvuonna taas ilmestyi Keskipäivän miehiä, johon Ville oli koonnut kuvittajien elämänkohtaloita. Tällä hetkellä työn alla on muun muassa kirja, joka liittyy taiteen kokemiseen.

Vaikka Ville ei tehnyt muutakaan suureellista, meneillään oli muutos. Se oli käynnistynyt pari vuotta aiemmin, kun hän alkoi kyseenalaistaa nuorena rakentamaansa maailmankuvaa.

Nyt, 42-vuotiaana, Ville Hänninen tietää, että nuoruus on armeliasta aikaa. Nuorena ei vielä tajua, miten suuresti silloin tehdyt valinnat vaikuttavat koko elämään. Nelikymppisenä sen näkee selkeämmin.

Ahdistaa kuin teininä

Murrosiässä Ville etsi intohimoisesti asioita, jotka sopisivat hänen maailmankatsomukseensa. Neljänkympin lähestyessä hän kiinnostui taas monista niistä asioista, jotka kiehtoivat myös 1990-luvun alussa. Kantaansa hän on muuttanut sellaisten asioiden suhteen kuin uskonto, isänmaallisuus ja suvun tarinat. Tunnetila muistuttaa teinivuosia.

”Koen olevani toisessa murrosiässä, käyttäydyn toki vähän eri tavalla.”

42-vuotiaana erilaisuudesta uskaltaa olla jo kiinnostunut.

”Jossain määrin olen kyllästynyt omiin vanhoihin ajatuksiini. Minun kohdallani nelikymppisyys on vedenjakaja. Tässä iässä alkaa olla perspektiiviä, ja se taas rohkaisee ajattelemaan.”

Vaikka nuorena uskonasiat kiinnostivat myyttien tasolla, Ville määritteli itsensä ehdottomasti ateistiksi. Nyt epätietoisuus on lisääntynyt.

”Olen oudossa tilanteessa: koen itseni hengelliseksi ihmiseksi, jolla ei ole jumalaa. En vain voi uskoa jumalaan, koska en tunne uskoa enkä ole kasvanut sellaisessa ilmapiirissä.”

Usko askarruttaa, ja vähän arveluttaakin.

”En tiedä, flirttailenko jonkin sellaisen asian kanssa, jota en koskaan todellisuudessa haluaisi ottaa osaksi elämääni. Vai pitäisikö minun heittäytyä?”

Myös äidin suvun jääkäritaustaa hän on viime aikoina tutkinut, vaikka 17-vuotiaana vasemmistolaisena sysäsi sen sivummalle kiinnostavampien asioiden tieltä.

Syvimpien, elämänvirtaa ohjaavien asioiden pohtiminen on tuonut mukanaan myös ahdistuksen.

”Olen yhtä ahdistunut kuin teininä, ja välillä masentunutkin. En ole masentunut diagnosoitavaksi asti, mutta syystä tai toisesta herkkyys minussa on lisääntynyt.”

Joka aamu Ville herää ahdistuneena. Hän nousee sängystä kuuden aikaan ajatellen, tuleeko tästä elämästä yhtään mitään. Hän ottaa kahvia kupillisen, ja toisenkin.

”Toisen ison kahvikupillisen puolivälissä ahdistus häviää. Kuulostaa oudolta, mutta näin se meni viimeksi tänä aamuna. Olo muuttui kuin leikaten, ja ideoita alkoi tulla. Olen hyväksynyt, että näin tämä toimii minun kohdallani. On varmasti ihmisiä, jotka kokevat samaa vaikkapa iltaisin.”

Aamuja kirjailija pitää parhaana työskentelyaikanaan. Ahdistuksesta on siis tavallaan tullut voimavara.

Lähellä on tarpeeksi

Työaamuihin tuli tänä keväänä lisää tehoa, kun työhuone vaihtui Helsingin keskustasta kaupungin itälaidalle Puotilaan, lähelle kotia. Työmatkaa on nyt vain 400 metriä.

Puotila on 1950- ja 60-luvuilla rakennettu lähiö yhden metropysäkinvälin päässä Itäkeskuksesta. Matalia kerrostaloja ympäröivät viheralueet ja vanhat lehtipuut. Alueella on leikkipuistoja, merenrantaa, kappeli, siirtolapuutarha ja tietenkin vanha ostari lähikauppoineen ja baareineen.

Kotikulmat ovat Villelle nyt tärkeämpiä kuin parikymppisenä. Osittain kiinnostus lähiympäristöä kohtaan liittyy siihen, että 12-vuotias tytär käy lähellä koulussa.

”Maailma on pienentynyt. Olen oppinut nauttimaan elämän pienistä yksityiskohdista.”

Ilahduttavia yksityiskohtia ovat vaikkapa naapuruston tarjoamat asiakaskokemukset. Ostarin baarin vieressä on parturi, jossa Ville käy.

”Parturin kanssa meillä on yhteisenä kielenä norja. Hän on kurdi, joka asui aiemmin Bergenissä. Minä taas olen kääntänyt norjasta sarjakuvia, ja yksi parhaista ystävistäni on norjalainen. Parturi puhuu surkeaa norjaa, minä vielä surkeampaa. Käyn siellä aika usein leikkauttamassa hiuksiani, lyhentämässä partaa ja puhumassa huonosti.”

Kaiken kaikkiaan arjen keskittäminen kodin lähelle tuo tilaa ajattelulle.

”Jo jonkin aikaa minulla on ollut tunne, etten kestä itseni hajottamista niin hyvin kuin ennen. En halua pitää töissä yhtä monta palloa ilmassa kuin kymmenen vuotta sitten.”

Tunne on vaikuttanut myös työrutiineihin. Ville käy nykyään harvemmin työhön liittyvissä aamutilaisuuksissa, jotka rikkoisivat muuten eheän työpäivän.

”Olen aavistuksen tarkempi ja mustasukkaisempi omasta ajastani kuin ennen.”

Epävarmuuden välttääkseen hän myös suunnittelee työnsä mahdollisimman pitkälle, ja vakioi ne asiat, jotka ovat vakioitavissa ilman, että päivistä tulee tylsiä.

”Minulla on säntilliset työajat, joista pidän kiinni.”

Ajankulun hahmottaa

Elämä kulkisi seitsemän vuoden jaksoissa, kerrottiin lukion psykologian oppikirjoissa. Ville on hämmästynyt siitä, että niin todella on käynyt. Eikä kyse ole tarkalleen seitsemästä vuodesta, vaan välillä kuudesta, välillä kahdeksasta.

Hänen elämässään suurin käänne tapahtui 12 vuotta sitten, kun tytär syntyi.

”On käsittämätöntä, kuinka paljon lapsen syntymä vaikuttaa ajatteluun. Ajankulun hahmottaa tarkasti, kun vierellä joku kasvaa ja kehittyy niin huimaa vauhtia.”

Samalla ihminen hahmottaa selkeämmin myös kuolevaisuuden. Villelle se on tarkoittanut sitä, että hän on mielestään raskaampi ihminen kuin ennen.

Hän ajattelee kuolemaa melko paljon. Erityisesti hän on ajatellut sitä siitä lähtien, kun hänen isoäitinsä kuoli vuonna 2014.

”Näin ihmisen matkan siihen pisteen, jossa tämä kuihtuu varjoksi omasta itsestään, sekä kirjaimellisesti että henkisesti. Se oli pohjattoman surullista. Toisaalta menetyksen kokeminen on todella tärkeä osa ihmisenä kasvamista.”

Kuolemaa ja menettämistä Ville on käsitellyt myös miettimällä, mihin kaikkeen hän on valmis sitten, kun omat vanhemmat ikääntyvät. Miten hän tukisi äitiään, jos isä kuolisi? Toisinaan hän ajattelee, miltä tuntuisi, jos joku ystävä tai läheinen ei olisikaan elossa.

Omaa kuolemaansa Ville ei juurikaan pähkäile.

”Mietin nimenomaan surua, joka seuraa siitä, että jotakin minulle tärkeää ei ole. En mitenkään ajattele olevani kuolematon, mutta varmaankin päälle seitsemänkymppiset tiedostavat kuolevaisuutensa paremmin. Se on sitten vanhuuden heiniä.”

Kirjailija Ville Hännisen lempivärit ovat lapsuudesta, 1970- ja 80-lukujen taitteesta. ”Esimerkiksi metron oranssi muistuttaa menetetystä paratiisista, ajasta, johon en voi enää palata.” © VESSI HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Vihdoin aikuiseksi

Vanhemmat ovat eläkkeellä, ja Villellä on oma perhe. Kuitenkin tuntuu siltä, että vielä äskettäin vanhemmat kohtelivat häntä kuin lasta.

”Olen ollut isäni silmissä aikuinen vasta viime aikoina. Voi olla, että ihminen on itsenäinen vasta, kun omat vanhemmat ovat kuolleet”, hän pohtii ja lisää:

”Mutta joitain merkkejä siitä saattaa näkyä aiemmin.”

Lasten ja vanhempien roolit ovat niin vahvoja, ettei niistä helposti pysty irrottautumaan. Teinin rooli lankeaa helposti aikuisellekin.

”Kyllä minulla herkästi lähtee ärhäkän teini-ikäisen rooli päälle vanhempieni kanssa, vaikka olen kuitenkin jo 42. Yksi tai kaksi väärää sanaa saattaa johtaa siihen, että kiihdyn nollasta sataan heti.”

Lapsuutensa Ville vietti Jyväskylässä. Äiti oli ruotsinopettaja ja insinööri-isä myi Valmetilla paperikoneita.

Perhe asui ensin kerrostalossa, sitten rivitalossa lähiössä. Poika oppi lukemaan nelivuotiaana ja käytti sittemmin suurimman osan valveillaoloajastaan lukemiseen.

”Olen kasvanut kirjastojen nurkissa ja antikvariaattien ja kirjakauppojen hyllyjen välissä.”

Kotikaupungistaan hän lähti 19-vuotiaana, eli heti kun koulu päättyi.

1950-luvulla syntyneeseen isäänsä verrattuna nelikymppinen kulttuurialan ammattilainen on elänyt hyvin erilaisen elämän. Onko hänessä mitään samaa kuin isässään?

”Monissa pikkuasioissa olen varsin samanlainen kuin isäni, mutta sitä on vaikea myöntää. Jostain syystä tieto siitä uhkaa itsenäisyyttäni, vaikka isässäni ei mitään vikaa olekaan.”

Tämä kaikki liittyy individualismiin.

”Kun näen isässä samoja piirteitä kuin itsessäni, joudun kasvokkain sen kanssa, että en ole erityisen yksilöllinen ihminen. Ja yksilöllisyyden kultakaudella se tuntuu raskaalta.”

Mitä muut ajattelevat

”Eräs työtuttuni sanoi, että Ville, susta on tullut haaveellinen. Se on hauskasti sanottu, koska se saattaa olla totta.”

Ville tuntee esimerkiksi voimakasta kaipuuta lapsuuteensa kuuluneita asioita kohtaan. Hän vaalii edelleen pikkupoikaa, jonka tunnistaa itsessään.

”Jollain lailla olen ollut lapsesta saakka tietynlainen. Persoonallisuuden piirteet vain ilmenevät eri tavalla eri iässä.”

Aikuisena esimerkiksi ujous tulee eri lailla esiin kuin lapsuudessa.

”Ujoudesta on vain pitänyt selvitä. Ei auta olla ujo, kun pitää käydä heittämässä kahden tunnin luento.”

Ulkopuoliset tulkitsevat välillä ujouden ylimielisyydeksi. Mutta onko sillä mitään väliä, mitä muut ajattelevat sinusta?

”On. Sehän on elämäni kannalta olennainen kysymys. En ole mitenkään piittaamaton siitä, mitä muut minusta ajattelevat.”

Villen mielestä nelikymppiset ovat paljon tarkempia käytöksestään juuri siksi, että he tiedostavat, että sillä on väliä. Nuorena ei vielä ymmärrä, että joku voi muistaa vuodenkin päästä sen, mitä sinä sanot nyt.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 10/18.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti