Kjell Westön pinnan alla asuu maalainen: ”Minusta ei olisi tullut romaanikirjailijaa ilman Järvi-Suomea ja saaristoa” 

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kjell Westö
”Minua pidetään urbaanina tyyppinä, mutta kun pintaa vähän raaputtaa, alta löytyy maalainen”, sanoo kirjailija Kjell Westö. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Helsingin lähiöissä vietetyt vuodet ovat piirtyneet kirjailija Kjell Westöön mieleen väkevästi. Helsinki on myös kaupunki, josta hän on jo valinnut paikan loppuelämän kodilleen.

Kirjailija Kjell Westö, 59, on elänyt suurimman osan elämästään Helsingissä. Hänestä ei kuitenkaan olisi tullut kirjailijaa ilman yksinäisiä hetkiä järviluonnossa ja saaristossa.

Tässä Kjell Westö kertoo itselleen merkityksellisistä paikoista.

Munkkivuori: henkinen koti

”Vaikka asuimme Munkkivuoressa vain viitisen vuotta, nuo vuodet ovat piirtyneet mieleeni väkevästi. 4–10-vuotias on kuin tyhjä taulu, johon kokemukset, tuntemukset ja aistimukset kaivertuvat syvälle. Myöhemmin muistipankki täyttyy, eivätkä kokemukset enää tartu mieleen yhtä vahvana kuin lapsuudessa.

Ulvilantien pitkulainen ja rapattu talo oli rakennettu 50-luvun loppupuolella. Asuin vanhempieni ja pikkuveljeni Mårtenin kanssa toisen kerroksen kolmiossa. Paras kaverini asui samanlaisessa talossa vastapäätä.

Munkkivuori oli syntynyt keskelle metsää, niin kuin muutkin Helsingin lähiöt. Asukkaiden juuret olivat muualla, minun vanhempani olivat muuttaneet Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Kuuluimme kaikki keskiluokkaan – oli kyse sitten ruotsinkielisistä tai suomenkielisistä.

”Kuusi vuotta nuorempi pikkuveljeni Mårten ja minä 1970-luvun alussa Munkki­niemessä.”

”Kuusi vuotta nuorempi pikkuveljeni Mårten ja minä 1970-luvun alussa Munkki­niemessä.” © Kjell Westön kotialbumi

Muistan mustavalkotelevisioiden kajon, joka välkkyi asuntojen ikkunoista pimenevässä illassa. Muistan ruohon tuoksun, kun pelasimme jalkapalloa pihoilla. Muistan, miten hurjastelimme pyörillä alas mäkeä, joka oli olevinaan iso ja jyrkkä, vaikka on aikuisen silmin loiva nyppylä.

Ruotsinkielinen sai helposti turpiinsa Munkkivuoressa. Muutama poika joutui myös tosi rajusti kiusatuksi. Olin ujo ja arka lapsi, jonka alahuuli alkoi herkästi väpättää – siis oiva maalitaulu kiusaajille. Minut pelasti kiusaamiselta kaksi asiaa: olin hyvä jalkapallossa ja opin suomen kielen varhain. Ensimmäiset suomenkieliset sanani taisivat olla pallo ja tänne.

Yhä edelleen, kun menen jalkapallokentälle, minulle tulee jollain vaistomaisella tasolla hyvänolontunne. Uskon sen kumpuavan lapsuudesta – tämän minä tunnen, tässä olen turvassa.

Munkkivuoresta muodostui henkinen kotini. Se, että hengasin sekä ruotsinkielisten että suomenkielisten poikien kanssa loi matriisin myöhemmälle elämälle.”

Kjell Westö

”Kuva sunnuntai­kävelyltä muutettuamme Munkkivuoreen. Todennäköisesti vuosi on 1965.” © Kjell Westön kotialbumi

Munkkiniemi: pojasta mieheksi

”Olin kymmenen, kun muutimme vuokra-asunnosta Munkkivuoresta omistusasuntoon Munkkiniemeen. Matka on lyhyt, ei tarvitse kuin kävellä sillan yli. Henkisesti matka on kuitenkin kuin maailmasta toiseen muuttaisi.

Munkkivuoressa en ollut koskaan ymmärtänyt, mistä suomenkielisten poikien bättre folk -jutut kumpusivat. Munkkiniemessä sain kavereita rannan puolelta ja tajusin, että on oikeasti ihmisiä, jotka asuvat 200–300 neliön asunnoissa, joissa on pohjakerroksessa uima-allas.

Varhaisteininä olin vielä urheilijapoika, mutta joskus 14-vuotiaana tuli täysi stoppi. Luistelukentän pukukopin kamiinan ja märän villan tuoksu vaihtui röökinhajuksi, jääkiekko ja jalkapallo kitaransoitoksi. Uuden ystäväni kanssa teimme biisejä kotini kellarissa ja vedimme tupakkaa ketjussa.

Koska olen joko–tai -ihminen, menin täysillä toiseen ääripäähän.

Aloin käyttää alkoholia ja lintsata koulusta. Olin ollut hikipinko, mutta lukion ensimmäisellä luokalla keskiarvoni tippui yli 9:stä alle 7:ään.

Olen myöhemmin miettinyt, mistä muodonmuutokseni johtui. Olen syvimmiltäni perfektionisti ja ehkä en enää vain kestänyt omaa vaatimus­tasoani. Ja koska olen joko–tai-ihminen, menin täysillä toiseen ääripäähän.

Tai sitten selitys on pinnallisempi: ne tytöt, joista olin kiinnostunut, eivät olleet kiinnostuneita hikareista vaan kovista kundeista.

Ei minusta kuitenkaan rötöstelijää tullut. Olin pohjimmiltani kiltti poika.

Kjell Westö

”Tässä talossa Munkkivuoressa vietin lapsuuteni merkityksellisimmät vuodet. Toisen kerroksen ikkunat olivat meidän”, Kjell Westö kertoo. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Lukioaikojani leimasi suhde Myllypurossa asuvaan tyttöön, jonka kanssa seurustelin pari vuotta. Hänen vanhempansa olivat hyvin vapaamielisiä ja vietin heillä paljon aikaa. Asuinkin siellä välillä.

On valtava etuoikeus tavata teini-iässä ihminen, joka on sukulaissielu. Yhdessä opettelimme seksistä alkaen kaikki.

Muutin Munkkiniemestä pois aikuistuessani. Samalla repäisin itseni irti sen aikaisista kavereistani ja tein pesäeroa perheeseeni. Näin sinetöityi Munkkivuoresta alkanut kehitykseni kaksikieliseksi ja kaksikulttuuriseksi.

Sattuman oikusta Munkinseutu palasi elämääni 35 vuoden kuluttua: vaimoni Lena asuu Munkkiniemessä, ja pari vuotta sitten myös isäni ja hänen vaimonsa muuttivat sinne.”

Kjell Westö

”Kävin kansakoulua Munkkiniemessä Munksnäs svenska samskolanissa, jossa toimii yhä ruotsinkielinen alakoulu. Vanhat pukitkin ovat paikoillaan.” © Tommi Tuomi/Otavamedia

Katajanokka: isyyttä ja ikääntymistä

”Olen merifriikki. Siksi viihdyn Katajanokalla. Kävelylenkeillä voi haistaa meren tuoksun, kuulla laineiden liplatuksen ja lokkien kirkunan. Myrskyjä rakastan.

Muutin ensimmäistä kertaa Katajanokalle vuonna 1991 silloisen vaimoni Jennyn ja esikoispoikamme Benjaminin kanssa. Vuotta myöhemmin syntyi kuopuksemme Carolus.

Asuimme Katajanokan uudessa osassa Merikasarminkadulla. Saunamme ovi avautui parvekkeelle, ja minulla oli tapana istua tupakalla kylmän saunan lauteilla ja katsella rakennusten välistä avautuvaa merikaistaletta.

Kävimme kävelyillä Katajanokan vanhassa osassa – Benni käsipuolessa ja Calle rattaissa – ja haaveilimme asuvamme niissä vanhoissa, 1900-luvun alkuvuosina rakennetuissa taloissa.

Perhe-elämä sopi minulle. Isyys tuntui tärkeimmältä asialta maailmassa, ja boheemielämä menetti tenhoaan. Toki joskus tapahtui luiskahduksia biletyskortteleiden savuisiin kapakoihin, mutta eivät ne enää houkutelleet samalla tavalla kuin aiemmin. Ensin jätin väkevät viinat ja sitten tupakanpolton. Yhtenä syynä elämänmuutokseen oli kuolemanpelko.

Kjell Westö

”Kalliossa sijaitseva Torkkelinmäki on Helsingin korkein kohta. Rakastan alueen omanlaistaan tunnelmaa.” © Tommi Tuomi/Otavamedia

Perhe antoi minulle taustatukea ja opetti itsekuria. Kun ensimmäisen romaanini, Leijat Helsingin yllä ilmestyi vuonna 1996, alkoi urani romaanikirjailijana. Kaikki muuttui.

Asetuttuani taas Helsinkiin Tukholma-vuosieni jälkeen vuonna 2015 palasin Katajanokalle. Tällä kertaa vanhaan osaan, josta olin aikoinaan haaveillut ex-vaimoni kanssa.

Täytän ensi vuonna 60 vuotta. Toivon, että Katajanokan kotini on loppuelämän koti tai ainakin niin kauan kuin pärjään omillani. Skatta on oma rauhallinen niemensä, josta kävelee kuitenkin helposti ydinkeskustaan.

Yritän olla dramatisoimatta ikääntymistä. Elämän kulku on se mikä on, ja ikääntymisen ainoa vaihtoehto, kuolema, on pahempi.

Olen toistaiseksi ollut etuoikeutettu – ei vakavia tauteja, ei vakavia kulumia. Pystyn harrastamaan lähes kaikkia niitä asioita, joista pidän, kuten vapakalastusta ja jalkapalloa. Eniten pelkään muistin ja muiden henkisten kykyjen heikkenemistä, sillä uusia romaaneja on vielä aivokopassa odottamassa.”

Viiskulma: työ vie

”Ullanlinnan ja Punavuoren väliin sijoittuvassa Viiskulmassa olen asunut pisimpään kuin missään muualla, 13 vuotta. Kun kirjailijanurani lähti lentoon Leijojen ilmestyttyä, uskalsimme ottaa pankkilainan ja ostaa oman asunnon.

Rajapinnassa oli hyvä asua. Iltakävelylle lähtiessä saattoi valita tunnelman – fiini Ullanlinna ja Eira vai rosoisempi Punavuori.

Suurkaupungeissa syntyy usein mukava kyläfiilis muutaman korttelin ympärille. Näin myös Viiskulmassa. Tykkäsin alueen rennosta ilmapiiristä, kahviloista ja kaupoista. Viiskulmassa oli, ja on edelleen, levykauppakeskittymä. Musahulluna vietin levykaupoissa paljon aikaa, jäin suustani kiinni kauppiaiden kanssa.

Kjell Westö

”Olen tässä kuvassa 37-vuotias. Olemme juuri muuttaneet Katajanokalta Viiskulmaan.” © Kjell Westön kotialbumi

Vuodet Viiskulmassa olivat ruuhkavuosia: täynnä työtä ja lasten kuskaamista harrastuksiin. Alkuvuosia Viiskulmassa leimasi se, että masennukseen taipuvainen äitini ja alkoholismin kanssa kamppaileva lapsuudenystäväni hävisivät taistelunsa. Sairaudet saivat heistä yliotteen.

Yritin olla hyvä isä, puoliso, poika ja ystävä. Kirjailijana elin kiireisiä aikoja ja sorruin joskus tekemään liikaa töitä. Olin uupunut, mutta en tajunnut sitä. Vaikka saatan näyttää modernilta ja pehmeältä, minussa istuu tiukassa se perinteinen mies, joka kriisitilanteissa pakenee puhumattomuuteen ja puskee väkisin eteenpäin hammasta purren.

Avioliittoni olisi pysynyt paremmin kasassa, jos en olisi valinnut työtä ykköseksi. Liittomme päättyi eroon vuonna 2011.”

Kjell Westö

”Tämä Ruovedellä kesämökillä otettu kuva on huvittava, koska olin mitä surkein korkeushyppääjä, ei ponnistusvoimaa ollenkaan.” © Kjell Westön kotialbumi

Saaristo: kirjailija Kjell Westö syntyy

”Minusta ei olisi tullut romaanikirjailijaa ilman Järvi-Suomea ja saaristoa. Yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja se, että osaa olla pitkiä aikoja yksin, on kirjoittamisen edellytys.

Lapsuuden kesät mökillämme Ruovedellä olivat taianomaisia. Veljeni ja serkkuni olivat minua paljon nuorempia, joten vietin aikaa yksin – soutelin Näsijärven Pihlajanlahdella, samoilin metsissä ja lenkkeilin pitkin sorateitä kuvitellen olevani Lasse Virén.

En ole koskaan ymmärtänyt järvi vai meri -vastakkaisasettelua. Minulle molemmat luontoympäristöt ovat merkityksellisiä, mutta meren äärettömyys kiehtoo. Kun katsoo vaikka miten pientä ulappaa, voi ajatella, että tuosta pääsee New Yorkiin asti.

1980-luvun lopulta lähtien minulla on ollut mökki Turun saaristossa. Ensin vuokrasimme silloisen vaimoni kanssa pientä rantasaunaa. Myöhemmin hankimme oman mökin Korppoosta. Vuonna 2015 ostin nykyisen mökkini, joka sijaitsee Nauvossa.

”Minusta ei olisi tullut romaanikirjailijaa ilman Järvi-Suomea ja saaristoa.”

Saaristossa koen vahvasti, että tämä on minun paikkani. Voi kuulostaa banaalilta, mutta joskus mietin, onko saaristolaisuus minun DNA:ssani. Isäni puoleinen suku on kotoisin Kruunupyyn saaristosta, jossa jotkut esi-isäni ovat toimineet ammattikalastajina.

Huomasin jo ennen kännykkä- ja some-aikaa, että saaristossa pystyn keskittymään paremmin kirjoittamiseen. Vuosien myötä olen kirjoittanut yhä enemmän mökilläni, jossa minulla on nykyään jopa oma työhuone.

Saaristo on uinut mukaan myös romaaneihini. Uusimmassa romaanis­sani Tritonuksessa kuvitteellinen saaristo on koko kirjan päänäyttämö.

Jo niinä ensimmäisinä 1980-luvun lopun saaristokesinä löysin itsestäni uudestaan sen pikkupojan, joka tykkää yksinäisestä oleilusta luonnossa. Sen jälkeen en ole enää koskaan kadottanut häntä.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.

Lue myös: Kjell Westö: ”Meillä on hämmästyttävä kyky katsoa toiseen suuntaan kuin minne pitäisi”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X