Kotiliesi: Sukuhistoria auttoi Eva Polttilaa ja Veera-tytärtä perheenjäsenten kuolemien käsittelyssä: ”Minulle on kirkastunut, mikä ihmisyydessä on tärkeää ja arvokasta”
Suvun naiset selvisivät niin sodasta, vainosta kuin perheenjäsenten kuolemistakin. Eva ja Veera saivat esivanhempiensa tarinoista voimaa kohdata elämän vastoinkäymisiä.
Eva Polttila kiinnostui sukunsa historiasta eläkkeellä ollessaan. Olga-mummo oli jäänyt mieleen voimakastahtoisena naisena. Evan ollessa vauva hänen mummonsa oli kerran pelastanut hänen henkensä elvyttämällä.
”Mummo oli kokenut sodan ja pakolaisuuden. Hän oli jämerä toiminnan ihminen ja pelasti henkeni”, Polttila kertoo Kotiliedessä.
Amerikasta palannut mummo
Evan tytär, Veera Ikonen, muistaa mummonsa Amerikasta palanneena, Turkuun muuttaneena isomummona, jonka tapaaminen jännitti. Isomummolla oli huoliteltu kampaus ja hän oli aina tyylikäs. Isomummi oli myös aikanaan Suomeen pakolaisena tullut emigrantti.
Vuosia sitten Evan työkaveri Ylellä ehdotti Olgan tarinan tallentamista myöhempää käyttöä varten. Haastattelu kuitenkin jäi Ylen arkistoihin, kunnes vuonna 2015 Veera kiinnostui Olgasta ja juuristaan.
Vuosina 1918–1922 Suomeen saapui Olgan ohella noin 30 000 pakolaista, joihin lukeutui muun muassa tsaaria kannattaneita venäläisiä, inkeriläisiä ja itäkarjalaisia. Olgan kokemukset toivat perspektiiviä myös viime vuosien pakolaiskriisiin. Veera ilmoittautuikin pakolaisaallon aikaan vapaaehtoiseksi Mäntsälän vastaanottokeskukseen.
Olga – pakolainen 1918
Olgan tarina alkoi pyöriä Veeran mielessä yhä useammin, joka johti siihen, että hän ja Eva etsivät käsiinsä isomummon vanhat haastattelunauhat. Viime syksynä hän käsikirjoitti ja ohjasi isomumminsa haastatteluista radiodokumentin Olga – pakolainen 1918.
Olga oli lähtöisin kansainvälisestä, sivistyneestä ja varakkaasta perheestä, mutta elämä muuttui tyystin, kun isä kuoli, maailmansota syttyi, rahan arvo laski ja sotilaat veivät kaiken arvokkaan perheen kotiin tehdyissä tarkastuksissa. Olga onnistui harhauttamalla saamaan passiinsa turistiviisumileiman ja pääsi Suomen-junaan. Perhe hajosi.
”Olgaa onnisti. Hänen sisarensa pakotettiin kävelemään Pietarista Alma Ataan työleirille 3 600 kilometriä”, Eva huomauttaa.
Menettäjien jatkumo
Olga menetti äitinsä, isänsä, osan sisaruksistaan, miehensä ja poikansa, mutta helppoa ei ole ollut Evalla ja Veerallakaan. Veeran esikoinen, Milo, menehtyi vain yhdeksän päivän ikäisenä vuonna 2010. Veera koki tipahtavansa tyhjyyteen.
”Liityin menettäjien jatkumoon”, hän toteaa.
Samaan vuoteen osuivat myös Veeralle läheisen siskon ja tämän pojan kuolema. Brita-mummikin oli menehtynyt paria vuotta aiemmin. Kuin siinä ei olisi tarpeeksi menetyksiä, kuoli Evan puoliso ja Veeran isä sairauteen vuonna 2014. Veera ja Eva tunsivat olevansa jatkuvasti hautajaisissa.
Heitä kuitenkin auttoi se, että he pystyivät puhumaan tunteistaan, eivätkä siksi katkeroituneet tai padonneet pahaa oloa sisäänsä.
”Uskon, että monen ihmisen vihan takaa löytyy surua”, Veera pohtii.
Voimaa isoäitien kokemuksista ja läheisistä ihmisistä
Ilo on onneksi jälleen palannut elämään.
”Menetykset muuttuvat merkityksellisiksi. Niistä selviäminen ja tieto siitä, että vastaavat kokemukset koskettavat niin monia ihmisiä, ovat minulle voimavara, jota voin hyödyntää rauhantyössäni”, Veera toteaa.
Veeran mukaan hänen isoäitiensä kokemukset ovat vaikuttaneet häneen vahvasti.
Myös Olgan tytär, Brita, – Evan äiti ja Veeran mummi – oli syntynyt keskelle sisällissodasta toipuvaa Suomea. Hän menetti isänsä ja veljensä Suomen sodissa, joista jälkimmäisessä toimi itsekin lottana.
Brita siis oppi ymmärtämään, mitä sota ihmiselle tarkoittaa. Hänestä tuli rauhan sanomaa levittävä toimittaja, suomentaja ja kirjailija. Veeran vauva-ajoilta vuodelta 1975 on tallessa amerikkalaisen ihmisoikeusaktivistin Angela Davisin kirja, johon Brita oli pyytänyt omistuskirjoituksen: ”For Veera in love and in struggle.”
Isoäitien kokemukset ovat vaikuttaneet Veeraan vahvasti.
”Minulle on kirkastunut, mikä ihmisyydessä on tärkeää ja arvokasta”, hän toteaa.
Viimeiset pari vuotta Veera onkin omistautunut palkitun Gutsy Go-menetelmän kehittämiseen. Menetelmä kannustaa nuoria uuden ajan rauhantekijöiksi.
Nykyään Veera myös asuu lapsuudenkodissaan. Sukupolvenvaihdos suoritettiin, kun leskeksi jäätyään Eva alkoi miettiä, että kerrostaloasunto riittäisi hänelle.
”En kaipaa vanhaan taloon, mutta pihapiirin pikkulintuja ikävöin”, Eva toteaa.
Kotiseutu on tärkeä Evalle ja Veeralle lähinnä tuttujen ihmisten vuoksi.
”Ihminen kiinnittyy aineellisiin asioihin, mutta todella tärkeät asiat liittyvät ystäviin ja perheeseen.”