Leo-Pekka Tähti – Menestys on ylittänyt villeimmätkin unelmat

Jaa artikkeli
Leo-Pekka Tähti syttyy arvokisoissa. Hän on tähän mennessä voittanut yhteensä 13 kultamitalia: viisi paralympialaisissa, kolme MM-kisoissa ja viisi EM-kisoissa. T54-luokan maailmanennätyksiä hänellä on yksi, 100 metriltä. © Miikka Kiminki
Leo-Pekka Tähdelle pyörätuoli ei ole este eikä edes hidaste. Se on ollut väylä ainutlaatuisuuteen: paraurheilun usainboltiksi.

Jo Leo-Pekka Tähden, 34, ensimmäinen muistikuva liittyy liikkumiseen. Hän muistaa yhä, miltä punaruskeat lastenrattaan näyttivät ja miltä liike tuntui kehossa, kun äiti Leila Tähti työnteli niissä kaksivuotiasta poikaa.

Kolmevuotiaaksi asti Leo-Pekka siirtyi paikasta toiseen rattaissa tai vanhempiensa sylissä. Kun hän sitten sai ensimmäisen pyörätuolinsa ja pääsi itse määräämään tahdin, se oli menoa ihan toisella tavalla. Pojan kädet olivat jo silloin vahvat, koska hän oli alusta asti liikkunut niiden varassa.

Perhe asui Porin Väinölässä, rivitaloyhteisössä, joka vilisi lapsia. Kun Leo-Pekka meni pyörätuoleineen pihalle, hänet otettiin mukaan leikkeihin ja peleihin muitta mutkitta.

”Pienet lapset eivät ole ennakkoluuloisia. Kukaan ei tullut sanomaan, että en olisi normaali”, Leo-Pekka sanoo.

”Eikä minulla itsellänikään ole ikinä ollut sellaista ajatusta, että olisin jotenkin erilainen kuin muut. Kun on syntymästään asti ollut selkäydinvammainen, se on luonnollinen asia.”

Hänen vammansa, paraplegia eli alaraajahalvaus, oli kehittynyt ennen syntymää, jo ensimmäisten raskausviikkojen aikana.

Viisivuotias Leo-Pekka osallistui päiväkodin pituushyppykisoihin.

Tähti katolla

Se, että jalat olivat liikkumisen kannalta pois pelistä, ei haitannut pojan menoa.

Lapsena Leo-Pekka pelasi sählyä ja jääkiekkoa, ja leiskautti itsensä pelkkien käsien varassa tuolista pitkälle, jos tarvitsi.

Pojan kilpailuvietti oli jo lapsena niin kova, että hän osallistui kaikkiin mahdollisiin kisoihin, joita pihapiirissä keksittiin. Juoksukilpailuihinkin.

”Minä vedin pyörätuolilla muiden mukana, kun nämä juoksivat muutaman kerran talon ympäri.”

Kerran tennispallo lensi pelin tiimellyksessä katolle. Kun muut eivät viitsineet, Leo-Pekka haki sen sieltä.

”Kiipesin käsillä katolle ja samaa tietä alas. Äiti olisi saanut sydänkohtauksen, jos olisi nähnyt. Hän kuitenkin kuuli tempauksestani, ja minä sain kotiarestia.”

Kun Leo-Pekka oli 12-vuotias, perhe muutti muutaman kilometrin päähän Impolaan, omakotitaloalueelle. Vanha kaveriporukka jäi, ja Leo-Pekka joutui uuden tilanteen eteen. Kavereita saadakseen hänen täytyi todistaa, että kelpaa siinä missä muutkin.

Tänne vaan mukaan

Leo-Pekka lähti lunastamaan paikkaansa tavalla, joka oli tepsinyt aiemminkin. Hän otti jääkiekkomailan mukaansa ja lähti kysymään, pääsisikö mukaan pihapeliin. Muut mittailivat katseillaan pyörätuolissa istuvaa tulokasta.

”Porukka oli aluksi vähän varautunutta. Mutta kun yksi tyyppi sanoi, että tänne vaan mukaan, kaikki muutkin olivat samaa mieltä.”

Tästä kaveriporukasta tuli hänelle nopeasti se tärkein. Sen kanssa tavataan vieläkin. Muut asuvat edelleen Porissa, mutta Leo-Pekka talvet Espanjassa.

”Poden kavereiden suhteen hiukan syyllisyyttä sen takia, että laiminlyön heitä. Ei vain ole aikaa tavata.”

Niinpä Leo-Pekka kutsuu kerran vuodessa koko kymmenpäisen porukan kokoon.

”Tykkään järjestää tapaamisia. Haluan, että olisimme ainakin kerran vuodessa kasassa.”

Viime talvena he pelasivat Leo-Pekan pihassa katulätkäturnauksen. Pelit jatkuivat siihen asti kunnes tuli niin pimeää, että pelivälinettä ei enää erottanut lumisesta maasta. Sitten saunottiin.

Kun Leo-Pekka lähti kuvauksen jälkeen täältä kotikentältään Porin stadionilta, kellotimme, kauanko kestää, kun hän leiskauttaa itsensä autoonsa, purkaa pyörätuolin, nakkaa sen takapenkille ja vyöttää itsensä ajovalmiiksi. Aikaa kului 16,6 sekuntia.

Se tärkeämpi asia

Kilpailuvietti on vienyt Leo-Pekan pitkälle.

Se auttoi osaltaan ohi teini-iän itsetuntoturbulenssin. Siinä iässä hän alkoi ensimmäistä kertaa vertailla itseään vammattomiin kavereihinsa. Syynä olivat tytöt.

Tytöistä tuli magneetti, joka sai kaveriporukan pyörimään kaupungilla ja nuorisotalon diskossa. Jotkut kavereista alkoivat seurustella, ja Leo-Pekkaa alkoi vaivata sama, mitä nuoret miehet ovat pohtineet maailman sivu:

”Tykkäävätkö tytöt meikäläisestä? Oli aika, jolloin otin siitä paineita.”

Ongelma lakkasi vaivaamasta, kun pääsi tutustumaan tyttöihin ja huomasi kelpaavansa.

”Vaikka ei minulla ketään vakavasti otettavaa vielä silloin ollut.”

Tyttöjäkin tärkeämmän asian Leo-Pekka löysi 14-vuotiaana. Kilpaurheilun.

Samalla luokalla oli ystävä, jonka kanssa hän sai päähänsä harjoitella puolimaratonia varten. Kaveri juoksisi ja Leo-Pekka taittaisi 21 kilometriä tavallisella pyörätuolilla.

He harjoittelivat kevään Porin pyöräteillä.

Treenatessa Leo-Pekka pani tietenkin merkille, että voitti kaverin kymmenen kilometrin lenkillä loppukirinsä turvin, ja kun matka oli 20 kilometriä, hän voitti kaverin jo kymmennellä minuutilla.

”Paha vertailla, koska minulla oli kuitenkin pyörät alla. Mutta pidin kyllä itseäni parempana urheilijana.”

Euran puolimaratonista vuonna 1997 tuli käänteentekevä peruskoulun kahdeksatta luokkaa käyvän Leo-Pekan elämässä. Vaikka ei hän sitä vielä kisapäivänä tiennyt.

Kisaan oli nimittäin osallistunut myös maajoukkuetason pyörätuolikelaajia. Nämä laittoivat merkille nuoren pojan, joka meni kovaa tavallisella pyörätuolilla. Pojan oli pakko olla hyvin lahjakas.

Pari päivää myöhemmin puhelin soi Tähtien kotona. Yksi kisaan osallistuneista pyörätuolikelaajista oli onkinut Leo-Pekan yhteystiedot selville ja tarjosi tälle vanhan kelaustuolinsa runkoa.

Jos poikaa sattuisi kiinnostamaan, sitä voisi tulla kokeilemaan Porvooseen.

”Ai kiinnostiko? Olin ihan into pinkeänä!”

Leo-Pekka oli juuri alkanut haaveilla lajista nähtyään televisiossa näytöslajina 1 500 metrin kelausta.

Voimapiste

Laji on muokannut Leo-Pekan kehoa. Lavat ovat vahvat kuin uimarilla.

”Meidän lajissa hauiksella ei tee mitään. Sen sijaan ojentajissa ja kyynärvarressa on oltava voimaa.”

Pelkillä käsivarren lihaksilla ei kuitenkaan liikuta maailmanennätysvauhtia. Leo-Pekan ranne muistuttaa paksuudeltaan enemmän nilkkaa. Se on voimakas ja paksu, koska kelausliikkeen työntö tulee ranteesta.

Mutta kaikkein uskomattomin on Leo-Pekan peukalon tyvilihas. Se muodostaa pisteen, jonka kautta koko voima siirtyy pyörään ja saa sen liikkumaan kovempaa kuin kenelläkään.

Niinpä Leo-Pekan rannekanava, jossa hermo kulkee lihasten puristuksessa, on joutunut ahtaalle. Jo kymmenen vuotta sitten hermolle oli pakko vapauttaa tilaa leikkauksella.

Voisi luulla, että kun kämmenet ovat pakkolevossa leikkauksen jälkeen, ei pyörätuolilla liikuta.

Värin luultu.

”Liikuin tuolilla kyynärpäiden avulla. Ajoin myös autoa kyynärpäillä. Vasta kun ajoin liikenneympyrään, tulin ajatelleeksi, että ajaminen ei ehkä ollutkaan hyvä idea.”

Vaikeampi on sanoa sitä, onko lajin harrastaminen nostanut Leo-Pekan kipukynnystä vai oliko se jo valmiiksi korkea. Se on niin korkea, että hän voitti heinäkuussa Lontoossa MM-kultaa ja pronssia kylkiluu murtuneena.

Tänä vuonna Leo-Pekka lopetti kilpailukauden tavallista aikaisemmin, heti Lontoon kisoihin, jotta kylki saa parantua lokakuussa alkavaan Espanjan koripallokauteen.

Hän pelaa talvikauden Espanjan sarjassa pyörätuolikoripalloa. Siitä ei saa palkkaa, mutta urheilija-apuraha tekee sen mahdolliseksi.

”Nyt on hoidettava kroppa kuntoon, jos meinaan vielä urheilla. Laji on kova. Ikäkin tuo vaivoja.”

Tähden kyynärvarret ovat paksummat kuin hauikset.

Ei rajoite vaan mahdollisuus

Neljä vuotta sitten Leo-Pekasta tuli pienen Delisa-tytön isäpuoli, kun hän tutustui vaimoonsa Sandra Tähteen. Pari avioitui kaksi vuotta sitten.

Rooli isäpuolena on tuntunut luontevalta, myös kasvattajana. Leo-Pekka soveltaa juuri ensimmäiselle luokalle menneeseen tyttöön samoja keinoja, jotka sopivat häneen itseensä.

”Jos haluan, että tyttö vie roskat, sanon ottavani aikaa, kauanko hänellä kestää. Toistaiseksi tämä on mennyt läpi.”

Leo-Pekka on jo alkanut tähytä siihen aikaan, kun ei enää urheile työkseen. Hän on kouluttautunut valmentajaksi.

Siinä hommassa pääsee taas konkreettisesti näyttämään, että pyörätuoli ei ole rajoite vaan mahdollisuus.

Leo-Pekalle se on avannut kaikki ovet.

”En villeimmissä unelmissa uskonut, että se mitä minulle on tapahtunut, voisi olla mahdollista.”

Leo-Pekan uran aikana paraurheilusta on tullut oikeaa urheilua – ja siinä hänellä on vahvasti näppinsä pelissä. Nyt ratakelauksen pariin pitäisi hänen mielestään saada uusia nuoria harrastajia.

”Voisin kiertää autolla ympäri Suomea ja etsiä Tähti-talliin uusia lupaavia nuoria.”

Ensimmäinen valmennettava on jo hänen siipiensä suojissa.

”On hienoa seurata, miten nuori mies kehittyy. Saan siitä itse vähän samanlaisia kiksejä kuin kilpailemisesta, ja juuri sitä toivoinkin. Näyttää siltä, että oikeasti tykkään valmentamisesta.”

Ja onhan siinä sekin, että valmentaessa voi harjoitella mukana.

”Kyllä hän aika kovaa saa vetää, jos meinaa minut päihittää.”

Lue myös:

Leo-Pekka Tähti teki olympiahistoriaa – vammaisurheilu koki silti Riossa romahduksen

X