Millainen nainen pystyy tekemään henkirikoksen ja murhaamaan? Näin kuvailee Anna-Leena Härkönen kontrollin tyystin menettävää

Jaa artikkeli
Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen on teini-ikäisestä alkaen kuulunut kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. © Kristiina Kurronen / OM-arkisto
Anna-Leena Härkösen Rikospaikka-romaani suuntaa katseen ihmissuhteisiin ja tapoihimme vaikuttaa läheisiimme. Se pysähtyy hetkeen, jossa tavallinen keski-ikäinen nainen menettää kontrollin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti Rikospaikka-romaanin, jossa tuiki tavallinen kunnon ihminen löytääkin itsensä yhdessä silmänräpäyksessä tutkintavankeudesta.

Miksi halusit kirjoittaa ­romaaniisi murhan?

”Kuulin puukotustapauksesta, joka on hieman samankaltainen kuin romaanissa kuvaamani. Siinäkin tekijä oli nainen. Tapahtumaketju jäi kummittelemaan päähäni ja aloin miettiä, miten tuon kaltaiseen tilanteeseen oikein päätyy.

Haastattelin lopulta niin puukottajaa kuin puukotuksen uhria sekä yhtä tuttua kirurgia ja aloin hiljalleen keriä tarinaa tapahtuman ympärille.”

Lue myös: Rikospaikka-romaani vilisee viitteitä Anna-Leena Härkösen omaan elämään: ”Elämän ei tarvitse olla helvettiä – huonoa liittoa ei ole pakko kestää”

Päähenkilösi vaikuttaa ihan tavalliselta keski-ikäiseltä naiselta. Ajatteletko, että kuka tahansa meistä voi tehdä henkirikoksen?

”Pikemminkin aloin pohtia aggressiota ja sitä, mihin se voi johtaa – sekä miltä tuntuu, kun menettää kontrollin. Useinhan ajatellaan, etteivät myötätuntoiset ja kiltit ihmiset voi menettää näin malttiaan ja tehdä henkirikosta.

Myönnän, että tunnen välillä itse suorastaan valkoista vihaa joitakin inhottavia ihmisiä kohtaan ja olen tuntenut useitakin sellaisia, joiden kuolema on mielestäni ollut lopulta pikemmin hyvä kuin huono uutinen. He ovat olleet ihmisiä, jotka ovat kohdelleet kanssaihmisiään kaltoin.

Niin aloin pohtia tätä piirrettä, raivoa, mutta sitä, että esimerkiksi itse olen ystävänä aika puuttuva ja erilaisista epäoikeudenmukaisuuksista herkästi syttyvä. Ja niin mietin myös, että jos jonkun ystäväni mies käyttäytyisi todella hirveästi, olisi tällainen narsisti kuin päähenkilöni ystävän mies, voisinko itse olla väkivaltainen ja millä tavoin.”

”En ole sosiaalisessa mediassa, se hajottaisi keskittymiskykyäni ja kiihtyisin siellä vain turhista asioista.”

Ystävät näykvät Härkösen romaaneissa

Päähenkilösi Irina ja hänen ystävänsä ovat hyvin tunnistettavan oloisia kaikessa arkipäiväisyydessään ja pohdinnoissaan.

Kirjoitat paljon ihmissuhteista – kirjoitatko kirjoihisi yleensä itsestäsi ja ystävistäsi?

”Minulta kysytään usein, että kirjoitanko itsestäni. No totta puhuen itsestäni ei riittäisi kovin monen romaanin verran ammennettavaa, ja se voi olla yksi syy siihen, miksi kirjoittamisesta on tullut minulle vuosi vuodelta yhä vaikeampaa.

Mutta tietysti erilaisia pohdintoja ja tilanteita tarttuu omasta elämästä kerrontaan mukaan, samoin omista ihmissuhteistani ja elämäntilanteista, niin kuin tässä lapsen armeijaan lähtö. Kavereiltani lainailen romaaneihini rohkeasti heidän sanomisiaan ja joitakin oikeasti koettuja kohtauksia, he ovat siitä ihan tietoisia. ”Odota”, saatan sanoa kesken jonkun keskustelun ja kaivan nopeasti esiin muistikirjani.

Yhdelle oululaiselle ystävälleni olen sanonut, ettei hän saa kuolla ennen minua, muuten minulta loppuu hyvät repliikit romaaneista. Tässä hänen sanomisiaan olen laittanut muun muassa päähenkilöni Irinan pojan armeijakaveri Hartikaisen suuhun.”

Kirjoittamisesta ei tule rutiinia

Miten kirjoitat, teetkö ”pyrähdyksiä” kohtauksissa vai suunnitteletko tarkoin, mitä kirjoitat?

”Yleensä laadin romaanin rungon ranskalaisin viivoin ja luonnostelen siihen, mitä pääpiirteittäin kirjassa tulee tapahtumaan. Sitten alan kirjoittaa, alusta loppuun.

Tässä romaanissa olin ajatellut kirjoittavani joistakin henkilöistä enemmän, etenkin Irinan ystävästä Leeasta, mutta toinen ystävä, Kirsi, alkoi ottaa koko ajan tekstin edetessä enemmän tilaa ja niin Leea jäi lopulta vähemmälle. Henkilöhahmot siis alkavat tekovaiheessa elää myös omaa elämäänsä.

Samoin olin miettinyt, että kirjoittaisin loppuosaan vankilajakson, mutta lopulta se jäi, en kokenutkaan sitä loppuun tultaessa enää tarpeelliseksi, joten venytän suunnitelmia jonkin verran, mutta peruspilarit yleensä pitävät.”

Rikospaikka-romaani on yhdestoista romaanisi. Tuleeko kirjoittamisesta rutiinia, tottuuko vastaanottoon?

”Ei kirjoittamisesta tule rutiinia, silloin siihen ei pystyisi lainkaan. Ja aina on kokeiltava vähän jotain itselle uutta, joko tyyliä tai muotoa. Rikospaikka-romaani on kirjoitettu minä-muodossa.

Mutta kaikkeen muuhun kirjoittamisen ja kirjojen ympärillä muodostuu rutiineja. Niin kuin siihen, etten enää viime vuosina ole lukenut arvosteluja kirjoistani, se suojelee minua. En ole sosiaalisessa mediassa, se hajottaisi keskittymiskykyäni ja kiihtyisin siellä vain turhista asioista. Kirjoitan, kehittelen, suunnittelen ja toivun työstä, jotta innostun aina jostain uudesta aiheesta ja niin on onneksi tähän asti aina käynyt.”

X