Näyttelijä Inka Kallén iloitsee entistä armollisemmasta elämäntavastaan: ”Nautin joka päivä enemmän omasta suhteestani itseeni”
Näyttelijä Inka Kallén luottaa ajatuksen voimaan. Sen avulla hän parani anoreksiasta ja oppi suhtautumaan lempeydellä äitinsä pitkälle edenneeseen muistisairauteen.
Inka Kallén on joogannut 18-vuotiaasta asti. Joka päivä hän levittää joogamaton olohuoneensa lattialle ja ottaa hetken itselleen. Aikaa jää myös aktiiviselle tenniksenpeluulle ja 8-vuotiaalle Ciara-koiralle.
Miltei satavuotiaan mintunvihreän hirsitalon peileissä pilkottaa pieniä muistilappuja.
Niihin on kirjoitettu mietelauseita: ”Minun ei tarvitse tehdä mitään.” ”Minä en tiedä, mikä minulle on parhaaksi.”
Koti on näyttelijä Inka Kallénin Tuusulassa sijaitseva vuokratalo, jossa hän on asunut jo kymmenen vuotta. Laput kuvastavat hänen ajatusmaailmaansa, jonka mukaan onnellisuus on jokaisen synnyinominaisuus, mutta sen kokeminen on oma valinta.
”On aina minun valintani, näenkö jonkun asian pelon ja ristiriidan vai hyväksynnän ja rakkauden kautta. En voi muuttaa maailmaa, mutta voin muuttaa suhtautumiseni maailmaan.”
Tie armollisen elämäntavan omaksumiseen on löytynyt pikkuhiljaa. Se vaati toipumisen anoreksiasta, vuosia henkistä ohjausta ja ajattelutavan muutosta. Sen avulla Inka on löytänyt myös hyväksynnän oman äidin aikaisin puhjennutta Alzheimeria kohtaan.
Kouluun omat eväät
Avokadoa, porkkanoita ja manteleita. Ne kuuluvat Inkan vakituiseen kauppalistaan. Myös samppanjaa pitää olla jääkaapissa aina.
Jo lapsuudessa hän omaksui vanhemmiltaan kasvisruokaan ja luonnonmukaiseen terveydenhoitoon pohjautuvan elämäntavan. Tosin kuplajuoma on hänen oma lisäyksensä. Avattu samppanjapullo ei koskaan kaduta.
”Olen valinnut tämän elämäntavan jatkamisen, koska se tuntuu hyvältä. Syömäni ruoka pitää minut terveenä. Minulla ei ole allergioita eikä vatsani ole koskaan ollut kipeä. En edes tiedä mitä se tarkoittaa.”
Inka aloittaa aamunsa puristamalla mehulingollaan porkkanamehua. Jos flunssa lähestyy, hän keittelee inkivääriteetä ja lisäilee siihen Carmolis-tipoja. Elämänsä aikana hän on syönyt vain yhden antibioottikuurin sitkeään poskiontelontulehdukseen.
Lapsuudessa Inkan äiti hoivasi lastensa korvakivut asettelemalla sipulirenkaita sideharsoon ja laittamalle ne yöksi korvien päälle. Seuraavana aamuna säryt olivat poissa.
Inkan lapsuudenkodissa Tuusulanjärven rannalla äiti kasvatti ikkunalaudalla auringonkukanversoja, vehnänorasta ja sinimailasta. Välipalaksi hän puristi porkkanamehut ja kääräisi merilevärullat, joiden sisään laitettiin sinimailasen ituja ja soijakastiketta. Perheessä syötiin runsaasti tattaria ja hirssiä, ja valmistettiin manteli- ja seesam-maitoja.
Inkan äiti oli leikkaussali-sairaanhoitaja, mutta opiskeli homeopaatiksi ja perusti vastaanoton. Inkan arkkitehti-isä puolestaan työskenteli myös tennisvalmentajana ja järjesti paastokursseja.
Vielä 80-luvulla se kaikki oli harvinaista, eikä koulussa tarjottu kasvisruokaa. Niinpä Inka vei kouluun omat eväät: ruisleipää, mung-papuja ja porkkanoita. Yhden kerran Inkaa kutsuttiin ”rehuperseeksi”, mutta muuten kukaan ei kiusannut.
Inka ei kyseenalaistanut vanhempiensa metodeja edes murrosiässä. Sen sijaan hän lakkasi syömästä.
”Olisi ihanaa, että minulla olisi jonakin päivänä puoliso ja perhettä. mutta onnellisuuteni ei ole siitä riippuvaista.” Tommi Tuomi / Otavamedia
Mieli parani hitaasti
Inka sairastui anoreksiaan 15-vuotiaana. Rooli Kotikatu-sarjan Mirja Mäkimaana oli vienyt hänet näyttelijämaailmaan jo vuotta aiemmin. Mutta sairastuminen ei Inkan mielestä johtunut julkisuudesta tai terveellisen ruokavalion liiasta tavoittelusta.
”Uskon, että anoreksia on oire jostain syvällä sisällä olevasta arvottomuuden tunteesta, joka nousee pinnalle etenkin murrosiässä. Silloin aloin kuulostella ensimmäistä kertaa sitä kuka olen. Minulla ei ollut sen käsittelemiseen tarpeeksi välineitä.”
Sairauden akuuttia vaihetta kesti vuoden verran. Silloin Inka painoi vähimmillään 35 kiloa.
Hän kävi säännöllisesti Auroran nuorisopoliklinikalla tapaamassa sairaanhoitajia ja lääkäreitä, jotka olisivat halunneet ottaa Inkan osastolle. Vanhemmat kuitenkin arvelivat, että se olisi ollut tyttärelle traumaattisempaa.
Inkan mielestä ratkaisu oli oikea. Toipuminen eteni hiljalleen ja paino nousi. Mutta vaikka paino palasi normaaliksi, Inkan mieli parani hitaammin.
”Kaikkein vaikeinta oli päästä eteenpäin siitä, että arvotin itseni oman vartaloni kautta. Yhä edelleen epävarmoina hetkinä arvostelen herkästi ensimmäisenä kehoani.”
Jos tämä ajatus livahtaa mieleen, Inka muistuttaa itseään tästä: Itsensä arvioiminen ulkonäön kautta on vahingollista ja täysin tarpeetonta.
”Olen oivaltanut, että sisälläni olen aina täydellisen kaunis ja viaton. Sisimmästäni löydän ilon, rauhan, rakkauden ja onnellisuuden − sen, mikä oikeasti olen.”
Muistutuksena tästä Inka on ujuttanut olohuoneensa ikkunanpokien väliin muistilapun:
”Rakkaus on sinun turvasi. Pelkoa ei ole olemassa. Samaistu rakkauteen, niin olet turvassa. Samaistu rakkauteen, niin olet kotona. Samaistu rakkauteen, niin löydät itsesi.”
Inka on oppinut levollisuutta.
”Olen aina ajatellut, että paranen vanhetessani. Nautin joka päivä enemmän omasta suhteestani itseeni. Se on ainoa asia, joka voi todella tehdä minut onnelliseksi ja tuoda syvän ilon ja rauhan.”
Vastuu omasta hyvinvoinnista
Viisitoista vuotta sitten ymmärrys ajatuksen voimasta oli vielä kadoksissa.
Kaiken piti olla hyvin. Parikymppinen Inka Kallén oli opiskellut näyttelijäksi ja työt Kotikadussa jatkuivat. Mutta mieli oli jatkuvasti tyytymätön.
”Havahduin siihen, ettei elämän kuulu olla pahassa olossa vellomista. Halusin tuntea iloa ja rauhaa.”
Inka tiedosti, että tarvitsi ulkopuolista apua voidakseen paremmin. Inkan äiti opasti tyttärensä kahdenkeskisiin keskustelutuokioihin erään mielenrauhan ohjausta tekevän naisen luokse.
”Se oli käänteentekevä muutos. Aloin ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani ja ymmärtää, että kaikki lähtee oman ajatukseni valinnasta.”
Tapaamisten aikana Inka puhui ulos kaikki mielessään olevat asiat. Usein jo se helpotti, että sai purkaa kaiken ihmiselle, jolla oli tilaa kuunnella. Puhuminen toi ymmärryksen siitä, mistä omaan elämään liittyvät odotukset olivat syntyneet.
”Odotus syntyy uskomuksesta, että onnellisuus tulisi itseni ulkopuolelta: työstä, ihmissuhteista, maineesta, rahasta ja siitä, että minusta pidetään.”
Inka kyseenalaisti ajatuksen, että hänen hyvinvointinsa riippuisi olosuhteista.
”Ymmärsin, että on oma valintani, loukkaannunko jostakin vai en. Paha mieli pohjautuu siihen, että minulla on ollut jokin odotus, joka ei ole täyttynyt. Mutta mitä jos odotusta ei olekaan? Silloin koko ongelmaa tai pahaa mieltä ei ole.”
Näin Inka on oppinut valitsemaan ajatuksiaan.
”Välillä se on ihan helvetin vaikeaa. Houkutus syyttää toista ihmistä omasta olosta on joskus suuri. Mutta olen oppinut tunnistamaan omat tunteeni. En myöskään yritä kääntää itseäni väkipakolla positiiviseksi. Jos olen pahalla tuulella, hyväksyn sen lempeydellä. Hyväksynnän myötä olo häviää.”
Tämä on auttanut myös Inkaa kohtaamaan ajatuksen siitä, että hänen äitinsä on hiipumassa pois.
Tommi Tuomi / Otavamedia
Itkua kiitollisuudesta
Inkan äiti sairastui Alzheimerin tautiin 15 vuotta sitten noin kuusikymppisenä. Inkan isä oli hänen omaishoitajansa pitkään, kunnes äiti muutti hoitokotiin Pornaisiin reilut kolme vuotta sitten. Sairaus on edennyt pitkälle, ja äiti on vuodepotilaana.
Inka käy hänen luonaan viikoittain. Silloin äiti hymyilee Inkan nähdessään.
”Usein ihmiset päivittelevät, että voi kun meillä on varmaan kauhean raskasta. En koe asiaa niin. Äiti on ulkoisesti dementoitunut, mutta tiedän, että hänen sisimmässään on yhä se sama rakkaus ja tietoisuus kuin aina ennenkin. Haluan katsoa tietyllä tavalla hänen kehonsa taakse.”
Ennen Inka vei äitiään kävelyille, mutta enää se ei ole mahdollista.
”Parin viime kuukauden aikana minua on itkettänyt joka kerta, kun menen äidin luokse.
Annan itkun tulla. Minun on silti valtavan hyvä olla äidin lähellä.”
Nyt on Inkan vuoro puristaa äidille porkkanamehua ja juottaa sitä hänelle nokkamukista.
Hän puhuu äidilleen aivan kuten ennenkin ja kertoo kuulumisiaan. Hän pötköttelee äidin vierellä sängyllä ja silittää hänen kehoaan.
”Vasta tänä keväänä olen ymmärtänyt, ettei äiti ole täällä enää kovin pitkään. Vaikka itken usein, en itke surusta, ahdistuksesta tai pelosta, itken kiitollisuudesta. Sitten kun äidin aika on lähteä, sen kuuluu mennä niin. Tämä on äidin polku. Näen siinä vain kauneutta.”
Omaa tulevaisuuttaan tai muistisairauden periytyvyyttä hän ei murehdi.
”En rakenna elämääni pelolle. Minulle on ihan sama, milloin ja miten kuolen. Kun se tapahtuu, on minulle oikea hetki lähteä.”
Hiljattain Inka sai kuulla äitinsä tehneen hoitotestamentin vuosia sitten, silloin kun hän sai diagnoosin sairaudestaan. Siihen äiti kirjasi toiveensa siitä, että Inkaa ja tämän pikkuveljeä kuultaisiin erityisesti hänen hoitoonsa liittyvissä päätöksissä sitten, kun hän ei enää siihen pysty.
”Sen ajatteleminen koskettaa minua. Kuulen vuosien takaa äidin luottamuksen siitä, että me tunnemme hänet ja tiedämme, mikä on hänelle hyväksi samalla tavalla kuin hän aina ennen huolehti meistä.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 5/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti