Kotiliesi: Satu Silvo kamppaili häpeää ja ulkopuolisuutta vastaan Teatterikorkeakoulussa – ”Oli saatava puhua psykologille tai kuolisin”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Satu Silvo kärsi häpeästä.
Satu Silvo kertoo piilottaneensa lapsena herkän puolensa fyysisesti vahvan ja rempseän olemuksen taakse. © Pekka Holmström / Otavamedia
Satu Silvo ajatteli jo pienenä, että hänessä on jotain vialla. Teatterikorkeakouluvuosina häpeää oli paettava paiskimalla töitä masennukseen saakka.

Näyttelijä ja ravintolayrittäjä Satu Silvo, 57, muistelee Kotilieden haastattelussa hävenneensä lapsena herkkyyttään, joka ei saanut riittävästi elintilaa pienessä tytössä.

Häpeää ruokki ulkopuolisuuden tunne, kun muut lapset sulkivat Sadun pihaleikkien ulkopuolelle.

”En ymmärtänyt ulkopuolelle jättämistä. Koin olevani kuin mustalainen. Hävetti. Aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että minussa oli jotain vikaa”, Satu Silvo kertoo Kotiliedessä.

Ensimmäisellä luokalla kohdalle osui opettaja, joka nöyryytti ja nolasi. Satu koki olevansa opettajalle kuin ilmaa.

”Vaikka kuinka viittasin, hän ei ollut huomaavinaan eikä juuri antanut minun vastata. Kiltit vaaleat eturivin tytöt saivat vastata, ja minä koin olevani mustalaistyttö”, Satu muistelee.

Opiskeluvuodet veivät syviin vesiin

Satu Silvo aloitti 18-vuotiaana opinnot Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johdolla.

Opiskeluvuosiin mahtui rankkoja hetkiä.

”Turkka laittoi ihmisiä toisiaan vastaan. Koulussa oli paljon vihaa, ja puheet olivat kauheita. Kuulin itsestänikin puhuttavan hirveää sontaa, kun muut luulivat, että en ole kuulolla. Se oli pelottavaa. En oikein osannut reagoida siihen muuten kuin tekemällä julmetusti töitä.”

Tuttu tunne lapsuudesta, että omassa itsessä on jotakin vialla, palasi muistuttamaan itsestään. Masennus syveni lopulta niin, että ajatus kuolemasta alkoi tuntua ainoalta ulospääsyltä pahasta olosta.

”Onneksi jokin osa minussa ymmärsi, että olin joutunut niin syviin vesiin, että nyt oli saatava puhua psykologille tai kuolisin. Pääsin opiskelijoiden terveydenhuollon kautta nopeasti Salli Saaren juttusille.”

Kokemuksen jälkeen Satu Silvo kertoo ymmärtävänsä eri tavalla itsetuhoisten ajatusten kanssa kamppailevia ihmisiä.

”Vaikka ajattelee haluavansa kuolla, oikeasti haluaa tappaa itsestään sen kelvottomaksi kokemansa osan.”

”Lepään, kun saan olla joku toinen”

Satu Silvo kertoo, että teatterin näyttämöllä hän kokee olonsa seesteisimmäksi.

”Saan vapaahetken itsestäni. Lepään, kun saan olla joku toinen.”

Hän tietää hyvin, että näyttelijän työ asettaa helposti alttiiksi arvostelulle ja häpeän kokemukselle.

”Se on häpeää siitä, että tulee näkyväksi ja paljastuu. Roolihahmoon laittaa paljon omia tunteitaan, jotta siitä tulisi tosi.”

Satu Silvo ajattelee, että häpeästä voi löytyä myös jotakin myönteistä: ihminen, joka pystyy kokemaan häpeää, kykenee myös ymmärtämään toisen ihmisen häpeän ja antamaan tälle uuden mahdollisuuden.

Satu Silvo löytää häpeästä hyvääkin.

Satu Silvo on toiminut vapaana näyttelijänä vuodesta 1994 asti.  © Niclas Mäkelä / Otavamedia

Oikeus olla olemassa

Teatterikorkeakouluvuosien käynnit psykologi Salli Saaren luona opettivat Satu Silvon kehumaan itseään – asia, jota hän harjoittaa edelleen.

Nykyään Satu ei enää suostu ihmettelemään, mikä hänessä on vikana. Omaa olemassaoloa ei tarvitse koko ajan lunastaa.

”Kerron aivoilleni kivoja asioita itsestäni. Haluan helliä niitä ja antaa itselleni anteeksi kaikki ne vuodet, jolloin olen kohdellut itseäni julmasti.”

Lue myös: Näyttelijä Satu Silvo löysi oman sisäisen Muumimammansa

X