Näyttelijä Ylermi Rajamaa ruoskii itseään helposti: ”Tunnustan – minussa asuu pienen pieni perfektionisti”
Taiteilijaperheessä kasvanut näyttelijä Ylermi Rajamaa jännittää yhä esiintymistä. Peloista huolimatta tie luovalle alalle on ollut Rajamaalle looginen valinta.
"Olen jännittäjätyyppi, mutta olen tajunnut, että se voi olla myös positiivinen voima", Ylermi Rajamaa tunnustaa.
Ylermi Rajamaa aloitti näyttelijänuransa 90-luvulla Masalan nuorisoteatterista.
”Tekemisen palo oli mahtavaa, eikä mikään ollut tärkeämpää kuin teatteri. Se oli todella sydämen valinta”, näyttelijä Ylermi Rajamaa muistelee alkutaivaltaan.
Yhden katsojan näytös
”Päätimme, että yhtäkään esitystä ei peruta, edes huonon sään takia. Kerran oli ihan älytön rankkasade ja yleisössä vain yksi katsoja. Katsomo oli katettu pressulla ja sade rummutti pressuun niin, että meteli oli ihan valtava. Katsoja oli kumartuneena koko ajan eteenpäin, että hän kuuli edes jotain, ja kaikki me näyttelijät huusimme repliikkimme siellä rankkasateessa suoraan tälle yhdelle ihmiselle.
Se oli spesiaali kokemus. Katsoja katsoi esityksen loppuun ja taputti seisaaltaan meille. Siinä vaiheessa me kaikki nauroimme ihan kippurassa ja kumarsimme hänelle monta kertaa.”
Taiteilijaperheen lapsi
”Nuorisoteatterin jälkeen suoritin siviilipalveluksen Pop & Jazz Konservatoriolla, ja mietin sen jälkeen, mitä oikein tekisin. Jotta siihen aikaan sai työttömyyskorvausta, piti hakea kolmeen kouluun.
Ajattelin naiivina, että breikkaan musiikilla. Pyrin silloiseen Stadiaan esittävän taiteen linjalle, koska se oli lopulta ainoa koulu, jonka ennakkotehtävät sain valmiiksi. Hain siis vain yhteen kouluun ja palautin ennakkotehtävät viimeisenä hakupäivänä.
Stadiaan hain vähän itseäni vähätellen. Ikään kuin suojellakseni itseäni pettymykseltä, jos en pääsekään opiskelemaan, vaikka alitajuisesti olin hyvin tosissani. Pääsin ja tajusin ensimmäisen vuoden aikana, että voisin hakea Teatterikorkeakouluunkin.
Vanhempani ottivat tiedon teatterikorkeaan pääsystä iloisina vastaan. Muistan, että kun soitin isälleni, hän oli juuri ostanut kukkakaupasta jonkin kaktuksen. Hän ilahtui suuresti ja sanoi, että tätähän me juhlitaan. Vanhempani olivat oikein tyytyväisiä.
Isäni on ollut Sibelius-Akatemiassa rehtorina ja opettajana, äitini on käynyt teatterikoulun ja valmistunut ohjaaja-dramaturgiksi. He ovat nyt jo eläkkeellä.
Omat suunnitelmani olivat olleet jo vähän epäselviä. Moni taiteilijaperheen lapsi yrittää taistella tutkainta vastaan ja hakea paikkaansa joltain muulta alalta. Itselleni taiteen polku on aina ollut luonnollinen tie. Muistan kyllä teininä sanoneeni isääni ärsyttääkseni, että minusta tulee isona jonglööri. Sekin on taidelaji!”
Epäonnistumisen pelkoa taustalla
”Olin nuorena aika kiltti tapaus. En rötöstellyt, mutta tein kaikkea muuta. Aloitin sellonsoiton kuusivuotiaana. Kävin soittotunneilla Keski-Helsingin musiikkiopistolla, jonne kannoin sellon yleensä itse.
Kun olin pieni, isä usein auttoi ja joskus myös isoveljeni Tuomas halusi kantaa selloani, jotta kadulla vastaan tulleet ihmiset olisivat luulleet hänen soittavan sitä. Tuomas on minua kahdeksan vuotta vanhempi, lisäksi minulla on pari vuotta nuorempi pikkuveli. Yläasteella sello vaihtui sähkökitaraan.
Kuusivuotiaasta asti olen ollut yleisön edessä, mutta silti jännitän sitä vieläkin. Se voi olla joskus jopa epämukavaa, mutta alkujännityksen jälkeen tunne on palkitseva. Olen jännittäjätyyppi, mutta olen tajunnut, että se voi olla myös positiivinen voima. Jos lavalle meno ei enää jännitä esiintyjää, kannattaa ehkä miettiä, onko hommaan turtunut.
Jännittämisen taustalla on varmasti epäonnistumisen pelkoa. Tunnustan, että minussa asuu pienen pieni perfektionisti. Ruoskin helposti itseäni, jos tunnen, että olisin voinut tehdä jotain paremmin.
Jännityksen aiheuttaa ehkä ajatus, että annanko nyt varmasti kaikkeni tässä. Se on hassua, koska kyllähän sitä aina tekee automaattisesti parhaansa, jos tekeminen on aidosti kiinnostavaa. Jos ei kiinnosta, silloin voi helpommin yrittää livistää hommasta.”
”Musiikki on villi puoli elämästä”
”En ole koskaan katunut ammatinvalintaani. Tosin en tiedä, onko se päivä vielä edessä. Näytteleminen on viime vuosina ollut ykkösjuttu, jolla maksan myös vuokrarahat. Bändini Plutonium 74 edustaa minulle enemmänkin vapaampaa marginaalihommaa.
Olen tietoisesti halunnut pitää musiikin suhteen itselläni vapaat kädet. Musiikki on villi puoli elämästä, näytteleminen turvallisempi osasto. Kymmenen vuoden päästä uskaltaisin ajatella olevani ehkä jo enemmän keski-ikäistynyt siinä, että elämäni olisi enemmän rutiininomaisempaa eikä niin poukkoilevaa freelancerin arkea.
Aion jatkossakin pyrkiä tekemään musiikkia ja näyttelemään. Vaikka välillä tunnen vetäväni kivirekeä perässäni, se on sydämen asia. Olen löytänyt oman polkuni.”
Lennart Lindbergin roolissa nähdään edelleen näyttelijä Ylermi Rajamaa, joka on saanut hyvää palautetta roolistaan myös katsojilta. ”Tämä on ehdottomasti paras kesäduuni!” © Sampo Korhonen