Oskari Katajisto: ”Kadun joka päivä jotain, viimeksi sitä, kun kerroin, että oloni oli syntinen rakasteltuani entistä vaimoani, serkkuani”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Marjo Tynkkynen
Näyttelijä Oskari Katajisto, 51, pakeni lapsena väkivaltaista isäänsä likavaatekoriin. Velkaantumisen myötä erakoitunut Oskari myöntää olevansa läheisriippuvainen mutta onnellinen mies.

Olen rakastanut

monta kertaa elämässäni. Rakkaus ei koskaan lopu, se vain muuttaa suuntaa. Kumppanistani tulee lähimmäiseni. Minulla on ollut kolme syvempää rakkautta elämässäni. Ne ovat olleet pitkiä suhteita, joissa on yhdessä selvitty ja iloittu.

Myönnän

olevani jollain tapaa läheisriippuvainen. Takerrun ihmiseen ja huomaan, että usein hänkin takertuu minuun. Kumppanini kanssa olemme toistemme pelastusrenkaat.

Ilman rakkautta on tämän elämän mittaisen Jukolan viestin taivaltaminen aika raskasta. Yksinhän ihminen aina on, mutta parisuhteessa voi kaksi yksinäistä oppia itsestään ja toisistaan jotain uutta. Olen kumppanina varmaan aika hankala, mutta myös kova huolehtimaan. Olen eloisa ja haluan, että päivät ovat kivoja.

Pelkään

ahtaita paikkoja. Piilouduin lapsena kotiväkivallan vuoksi likavaatekoriin tai vaatehuoneeseen, jossa oli pimeää ja ahdasta. Koin olevani siellä suojassa, mutta minusta on ikävää olla paikassa, missä en pysty kunnolla hengittämään tai liikuttamaan jäseniäni.

Väkivalta tuli isäni puolelta. Se oli sen verran pahaa, että sen muistaa. Siihen aikaan kotiväkivalta oli aika yleistä. Kyseessä oli siirtotaakkasukupolvi, joka kärsi omien vanhempiensa sodasta. Ne kokemukset siirtyivät välillisesti meihin 60-luvun lapsiin.

Tein aikoinani lupauksen, että kun saan oman perheen, niin en siirrä isän perintöä eteenpäin. En tiedä, miten olen onnistunut. Paremmin kuitenkin kuin oma isäni, koska en käytä väkivaltaa.

Kadun

joka päivä jotain. Viimeksi kaduin sitä, että elämäkertakirjaani jäi lause koskien entistä vaimoani, serkkuani Susanna Katajistoa. Sanon siinä, että oloni oli syntinen rakasteltuani hänen kanssaan ensimmäisen kerran. Sitä kärpästä ei olisi kirjaan pitänyt jättää, mutta sinne se livahti.

Elän vahvasti menneessä. Olen aikamatkaaja, mentaalitrippaaja. Kaivelen menneisyyttäni, josta kumpuaa usein asioita, jotka kaduttavat. Ihminen on sairas, jos ei kadu mitään. Katuminen kuuluu ihmisluontoon ja selviämisoppiin. Uhriutuminen menneiden vuoksi ei kannata, mutta opiksi on hyvä ottaa.

Olen viime vuosina yrittänyt opetella nöyryyttä. Olen kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kulkenut rinta rottingilla. Neljä vuotta sitten minun oli pakko nöyrtyä ja todeta, että mokasin kun sain potkut Helsingin Kaupunginteatterista. Koettelemus on jo kääntynyt plussaksi.

Tykkään

siitä, että elämässäni vähän laineet liplattavat. Yritän kuitenkin olla loukkaamatta muita. Tyttäreni on jo pienestä pitäen ripittänyt minua – ja hyvä niin. Meillä se on vähän ollut niin, että lapsi on kasvattanut lasta. Minulle on usein sanottu, että olen ikinuori teini. Ulkokuori on vanhan gubben, mutta pää on yhtä tuulitunnelia.

Hoidan

velkojani niin hyvin kuin vain pystyn. Kun jouduin työttömäksi, vanhat velat kaatuivat niskaani. Siihen saakka olin ehtinyt lyhentää niitä normaalisti monta vuotta. Tilanne paheni, kun yritin kuitata velat uudella velkarahalla.

Suomessa ei onneksi teloiteta ihmistä velkojen vuoksi. Olen aina ollut hyvin tarkka rahojen suhteen, mutta kaikki vain räjähti käsiin neljä vuotta sitten. Minulla oli ollut vakituiset tulot koko aikuisikäni, joten maailma heitti aikalailla häränpyllyä. En suosittele kenellekään.

Tunnustan,

että erakoitumiseni on ollut tietoinen valinta. En pyöri enää kavereiden kanssa viettämässä vapaa-aikaa. Taloudellisiin huoliin liittyy usein muitakin murheita, ja elämä tuntuu silloin raskaalta kivireeltä. En halua mennä ihmisten voivoteltavaksi, vaan olen nyt mielelläni yksin.

Kyse on varmaan hieman ylpeydestäkin sekä siitä, että haluan säästää niitä ihmisiä. Kun ponkaisen takaisin tuhkasta, pyrin normalisoimaan tilanteen. Näin on kuitenkin hyvä tällä hetkellä ja tiivis kaveripiirini myös ymmärtää tämän.

Ennustan,

että kymmenen vuoden päästä olen kiinteästi työelämässä. Olen keskustellut teatterinjohtaja Kari Arffmanin kanssa, ja toivon joskus palaavani Helsingin kaupunginteatteriin. Se on henkinen kotini.

Kymmenen vuoden kuluttua kiikkustuolissa täytyy vierelläni olla joku. En saa olla yksin, siitä ei tule mitään. Haluan pitää huolta ja osoittaa välittämiseni jollekin. Tämän hetkistä parisuhdestatustani en kommentoi. Olen kaikin puolin vain onnellinen mies.

X