Asevelvollisuusarmeijaa kannattava Infosota-kirjailija Saara Jantunen: ”Intti oli minulle terveellinen kokemus”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Saara Jantunen
Saara Jantunen käyttää aktiivisesti sosiaalista mediaa, mutta pitää siitä paastoja ja kannustaa muita samaan. ”Nykyään ei enää edes puhuta nettiriippuvuudesta”, hän ihmettelee. © Arto Wiikari / Otavamedia
Saara Jantunen tietää selviytyvänsä, jos joutuisi talvella yöksi metsään.

Puuskittainen tuuli vihmoo vettä vaakatasossa Helsingin Katajanokalla. Tutkija, sotatieteiden tohtori Saara Jantunen, 35, vilkuilee hotellin aulasta ulos myrskyyn. Hänen täytyy päästä haastattelun jälkeen vaahtopäiden läpi kotiin Suomenlinnaan.

”Onneksi lautta kulkee idioottivarmasti”, Jantunen huoahtaa.

Hän on juuri käynyt Aalto-yliopistolla puhumassa tuleville diplomi-insinööreille informaatiosodankäynnistä. Aihe on Ukrainan sodan takia ajankohtainen. Aiheen tuntijoita on Suomessa toistaiseksi vähän, joten Jantusesta on tullut kysytty puhuja.

Lokakuussa häneltä ilmestyi pamflettimainen kirja Infosota, joka myi niin hyvin, että siitä otettiin nopeasti toinen painos.

”Ihmiset ovat olleet helpottuneita ja tyytyväisiä siitä, että olen sanonut ääneen sellaisia asioita, joita moni on ajatellut: että infosota on todellinen ilmiö, ja että Suomeen kohdistuu vaikuttamista, joka ei ole oikeudenmukaista”, hän sanoo.

Kirjassa Jantunen kertoo, mitä jokaisen pitäisi ymmärtää infosodasta.

Tiedon vääristelyä

Jantusen mukaan informaatiosodankäyntiä, kuten propagandaa, on ollut aina, mutta netti on olennaisesti lisännyt sen mahdollisuuksia. Nykyään infosota merkitsee salakavalia iskuja kansalaisten tajuntaan. Isojakin asioita voi tapahtua, vaikkei ole ammuttu laukaustakaan.

Infosotaa on esimerkiksi se, kun Venäjän johtajat valehtelevat mediassa, ettei venäläisiä joukkoja ole Ukrainassa. Ja se, kun nettihäiriköt mustamaalaavat Venäjän politiikkaa kritisoivia – kuten Saara Jantusta – tarkoituksenaan hiljentää heidät.

Infosotaan voi pahimmillaan kuulua esimerkiksi jonkin valtionhallinnon organisaation kuten Säteilytyrvakeskuksen nettisivuston kaappaus. Väärän tiedon levittäminen vaikkapa ydinsäteilystä voi saada aikaan valtavan kaaoksen yhteiskunnassa.

”Hyökkäys on tehokas niin kauan, kun vastapuoli ei tunnista, että sitä kohtaan hyökätään”, Jantunen kuvailee infosodan luonnetta.

Aivan kuin vihollinen pääsisi vyörymään rajan yli kenenkään huomaamatta.

Mutta eikö tietoyhteiskunnan pitänyt helpottaa ihmisten elämää? Onko se nyt kääntynyt meitä vastaan?

Jantunen ei koe niin, vaikka tietoyhteiskuntaa onkin helppo käyttää hyväksi ikävillä tavoilla.

”Meidän täytyy opetella toimimaan siinä ja luomaan yhdessä sellaista tietoyhteiskuntaa, jossa kansalaisten oikeus oikeaan tietoon sekä ilmaisun ja sananvapaus toteutuvat.”

Jantusta on syytetty Venäjän provosoimisesta. Osa asiantuntijoista on kiirehtinyt sanomaan, ettei informaatiosota ole todellinen ilmiö eikä siitä saisi puhua.

Jantusen mielestä puhuminen on välttämätöntä. Suomi ja suomalaiset eivät pysty suojautumaan infosodalta, jos emme tunne sen keinovalikoimaa. Jantusen mielestä nyt pitää lisätä koulutusta siitä, miten informaatiovaikuttaminen tunnistetaan.

”Vastapropagandaa ei tarvitse ruveta tuottamaan, vaan infosodan tunnistaminen itsessään suojelee yhteiskuntaa.”

Mustamaalattu

Jantunen kertoo kirjassaan seikkaperäisesti myös siitä, miten hän on itse joutunut mukaan infosotaan. Haukkuminen alkoi pari vuotta sitten, kun hän vaihtoi tutkimusaiheensa Yhdysvalloista Venäjään, kirjoitti aiheesta artikkeleita ja keskusteli aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjan ilmestyttyä mustamaalaaminen voimistui.

”Joiltakin osin se on organisoitunutta ja systemaattista, ja sen tarkoitus on hiljentää minut. Osa on purkauksia”, Jantunen analysoi.

”Haukkumisella ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen, mitä teen.”

Hän ei koe joutuneensa tavallisen nettikiusaamisen vaan informaatiovaikuttamisen kohteeksi, koska kiusaajilla on poliittiset tarkoitusperät.

Jantunen pitää vihapostia ja vihakirjoittelua kiinnostavana tutkimuskohteena. Hän on huomannut, että vaikuttamispyrkimyksissä on selvä kaava.

”Ensimmäiseksi ammattitaitoni kyseenalaistetaan”, Jantunen tietää.

”Sen jälkeen minut kytketään johonkin suurempaan kehykseen ja käännetään keskustelu toisaalle. Aletaan esimerkiksi väittää, ettei tarkoitukseni ole puhua infosodasta, vaan lobata Nato-jäsenyyttä. Sen jälkeen minut demonisoidaan.”

Jantunen muistuttaa, ettei hän ole suinkaan ainoa suomalainen, joka kokee samaa. Tulilinjalla ovat monet poliitikot, toimittajat ja esimerkiksi maahanmuuttotutkijat.

Nato-jäsenyyden kannalla

Omaa mielenterveyttään Jantunen suojaa jakamalla kokemuksia muiden samaa kokeneiden kanssa, sekä pitämällä taukoja sosiaalisen median käytöstä.

Hän korostaa, ettei ihminen ole suojaton Suomessa.

”Kun häirintä ylittää tietyn rajan, sitä ei tarvitse sietää. Sitä varten on poliisi.”

Kirjassaan Jantunen ei ota kantaa Nato-jäsenyyteen, mutta tekstistä voi aavistaa myönteisen kannan. Haastatteluissa Jantunen on paljastanut kannattavansa Suomen liittymistä Natoon. Hänen mukaansa Nato-jäsenten keskenään vaihtama tiedustelutieto on hyödyllistä esimerkiksi terrorismin torjumiseksi.

”Jos Suomi ajautuisi konfliktiin jonkin valtion kanssa, minun mielestäni samat haitat kohtaisivat Suomea, olimme jäseniä tai emme. Meitä kohdeltaisiin kuin Nato-jäseniä, mutta ilman jäsenyyden tuomaa tukea”, Jantunen perustelee.

Hänen mielestään Suomi kuitenkin tarvitsee nykymuotoista asevelvollisuusarmeijaa.

”On jokaisen valtion velvollisuus puolustaa itse omia alueitaan. Sen voi tehdä yhteistyössä jonkin toisen valtion kanssa, mutta vastuu on ensisijaisesti itsellä.”

Ennen uraansa sotatieteilijänä Jantunen ehti työskennellä kuutisen vuotta englanninopettajana. Miten ihmeessä hän päätyi sotatutkijaksi?

Se lienee monen asian summa.

Irakin sota herätti

Jantusen isä on upseeri, ja perhe asui Haminassa, varuskuntakaupungissa. Jantusen mukaan perhetausta ei kuitenkaan niinkään ole vaikuttanut uravalintaan. Lapsuudenkodissa ei keskusteltu maanpuolustuksesta.

”Kotini on äärimmäisen epäpoliittinen”, Jantunen kertoo.

Käytyään armeijan vuosina 2004–2005 Jantunen seurasi kiinnostuneena Irakin sodan tapahtumia. Silloin hän oli englantilaisen filologian opiskelija ja kiinnitti huomiota siihen, miten sodasta puhutaan. Hän halusi tutkia aihetta lisää.

Valmistuttuaan Helsingin yliopistosta hän päätyi Maanpuolustuskorkeakoulun tohtoriohjelmaan tutkimaan Yhdysvaltain armeijan viestintää.

Väiteltyään hän tiesi tismalleen, että haluaa jatkaa Puolustusvoimissa tutkijana.

”Olin tosi aggressiivisesti tyrkyllä ja toin nykyesimiesteni tietoon, että haluan tehdä sitä työtä.”

Sotatieteen koulutusohjelmat ovat vasta muutaman vuoden olleet avoimia naisille – myös armeijaa käymättömille. Jantusen mielestä jokaisen naisen pitäisi tiedostaa, että heillä on perustuslaillinen velvollisuus puolustaa maata, vaikkei asevelvollisuutta olekaan. Jantuselle itselleen intti oli ”terveellinen kokemus”.

”Nyt tiedän, että jos joudun talvella metsään yöksi, selviydyn”, hän kertoo.

Armeija opetti myös ennakoimista ja varautumista. Mutta kaikki opit eivät ole siirtyneet siviiliarkeen. Jantunen tähyää yhä ulos, missä tuuli ja sade vain yltyvät. Mukana ei todellakaan ole goretexeja, läppäri on pakattu avonaiseen kangaskassiin, ja sateenvarjokin jäi kotiin.

Kaksi ”kummitätiä”

Kun ulos ei ole kiire, on vielä aikaa keskustella unelmista. Jantusen haaveisiin kuuluu kirjojen kirjoittaminen. Tietokirjan hän päätyi kirjoittamaan ajopuuperiaatteella.

”Olin aina kuvitellut, että jos kirjoitan kirjan, se on romaani”, hän kertoo.

Mutta sitten kuvioihin tulivat kaksi ”kummitätiä”, arabikeväästä kirjoittanut tietokirjailija Lilly Korpiola sekä kirjailija Sofi Oksanen. Korpiola heitti Jantuselle ajatuksen kirjan kirjoittamisesta, ja Oksanen mainitsi Jantusen nimen kustantajalle. Lopulta kustantamosta soitettiin ja pyydettiin kirjaa infosodasta.

Jantusen mielessä muhii jo idea seuraavaksi tietokirjaksi, mutta kirjailijaksi hän ei aio heittäytyä. Tällä hetkellä hän on erittäin onnellinen tutkijana.

X